Läks poika taaton tuvasta
päin laajaa Pohjanmaata
kuin muinoin Suomen sotilas
läks taistoon, taatan taata.
»Oi, kurja poika!» kirot soi,
»nyt nostat kilven nurjan
maan, kansan voimaa vastahan,
siks vannon vihan hurjan!»
»Nyt vieras kansaa kiihoittaa,
siks, isä, taistoon lähden,
maan oikeuden onneksi,
maan vapauden tähden!»
Maa Vilppulassa voiton sai,
jo oli taisto laannut,
kaks miestä yössä kamppaili,
on isku iskun saanut.
Ne käy kuin karhut kamppailuun,
kuin uros suojaa lastaan,
kaks suomalaista sitkeää,
mies omaa isää vastaan.
Soi sama sota suonissaan,
yks veri yhteen vuotaa,
ne syöksyvät kuin syleilyyn,
taas lyö ja heittää luotaan.
Ne iskee Jakob-painiaan
kuin vasten Jumalaansa,
niin kaatua ja kuolla voi
työn eestä, eestä maansa.
— — — — — — — — — —
Yö vapauden vaikeni:
— »Ken oot... et voimaas säästä?» —
— »En... ennenkuin sa siunaat mun,
sua, poikani, en päästä!
Ma Kainin turhan taiston näin,
päämiehet petti, kurjat,
maan omaa verta vastahan
on nousseet kilvet nurjat!
On vapahdettu sieluni,
maan miehet viety' harhaan,
näin osan omaa itseäin,
näin sielus palon parhaan!
Ma aseen lasken, auraan käyn,
nyt työtä huutaa maamme,
nyt veljet voittoon yhtykööt
päin vanhaa vainojaamme!
Tää suuri päivä siunatkoon
maan suvun sovinnotta,
näin rauhan löin kun rynnätään,
ei meitä kukaan voita!»
Nuor' urhon silmä säteili
nyt alla aamuruskon,
hän isän syliin syöksyen
sai niinkuin uuden uskon.
Ja isä itki iloissaan
pois vihan hirmunhäivän,
kuin pojan sankarsyntymää
niin siunas hän sen päivän.
24.4.18.