II

Reino ja Aino heräsivät vienoihin säveliin. He hämmästyivät, eivätkä

heti muistaneet, missä he olivat. Kesäinen päivänvalo välkkyi

kultaisessa sängyn päädyssä ja hohti sinisissä verhoissa.

Vaaleanpunainen vaate, pehmyt kuin silkki, oli makaajan peitteenä. Aino

siveli sitä sormillaan ja epäili yhä omaa olemistaan, kun verhot

aukenivat ja Ruthin suuret, loistavat silmät tervehtivät suun

hymyillessä ja kultakutrien sädehtiessä.

-- Joko Aino-sisko jaksaa nousta?

Silloin Aino tuli täyteen tajuunsa ja huudahti riemuiten: -- Oi Ruth!

Hän nousi vuoteestaan ja sisaret tervehtivät syleillen toisiaan.

Ruth toi nyt uuden valkoisen puvun, joka oli runsaasti koristettu

kulta- ja hopea-ompeluksilla ja pyysi Ainoa pukeutumaan siihen.

Kiitollisena otti Aino puvun vastaan, sillä olihan hänen oma pukunsa

kovin epäsointuinen tässä ympäristössä.

Ruth auttoi Ainoa pukeutumisessa, kiinnitti kultaisen soljen rintaan,

sitoi otsanauhalla vaalean tukan, antoi sievät, koruommellut tohvelit

jalkoihin, pyöräytti sitten Ainoa ympäri ja virkkoi: -- Nyt ei veljesi

tunne sinua eiliseksi sisarekseen!

Aino loi katseensa kuvastimeen, hämmästyi itsekin omaa somuuttaan ja

sanoi ihastuneena: -- Olenko minäkin näin? -- -- --? Ja jatkoi

ajatuksissaan: -- Miltähän minä Davidin silmissä näytän?

Reino tuli yht'aikaa tyttöjen kanssa saliin omasta makuusuojastaan

puettuna Davidin tummansinisestä kankaasta tehtyyn mekkoon. Hän

tervehti lämpimästi Ruthia ja sisartansa ja meni sitten toivottamaan

hyvää huomenta vanhemmille.

Tervehtiessään emäntää Aino kysyi suloisesti hymyillen: -- Minä saan

siis sanoa teitä äidiksi?

-- Oi lapseni, minä olen nyt sinun äitisi. Tuntuu niin äärettömän

hyvältä saada tällaista nuorta tyttöä helliä ja hoivailla.

Aino loi katseensa Ruthiin, joka järjesteli kukkapöytää.

Äiti arvasi Ainon ajatuksen ja sanoi: -- Ruth on minulle pikemminkin

kuin sisar. Mehän olemme melkein yhtä vanhoja, ainoastaan 20 vuotta

ikäeroa!

-- Eihän Ruth ole hituistakaan vanhemman näköinen kuin Aino, virkkoi

Reino, mutta joutui samassa hämilleen, kun hän oli uskaltanut mainita

ristimänimeltä tuota ylhäistä neitoa, jonka hän vasta eilen ensi kerran

näki.

Silloin Ruth kääntyi Reinoon päin, katseli häntä hurmaavilla silmillään

ja sanoi:

-- Taitaisi sinusta, Reino, olla mielenkiintoisempaa nähdä minut 200

vuotta vanhemman näköisenä kuin sisaresi, että saisit sanoa minua

mummoksi?

-- Ei, ei, ei, torjui Reino, -- silloin tämä lumottu maa ei olisi

kovinkaan hauska paikka. -- Enkä minä olisi tänne tullutkaan, jatkoi

nuorukainen rohkeasti, -- ellei täällä olisi ollut oikeata Ruthia.

David katseli Ainoa kuin uutta ilmestystä. Sisaren puku teki Ainon niin

ihmeen ihanaksi. Nuoren miehen rinnassa läikähteli lämmin laine ja hän

tunsi sydämessään sellaisen autuuden tunnon, jollaista hän ei ollut

koskaan ennen elämässään tuntenut.

Kun oli veisattu aamuvirsi, jolloin isä soitti urkuja, äiti luki 92:sen

psalmin ja lausui Herran rukouksen.

Sen jälkeen nautittiin aamumani ja mentiin sitten ulos tarkastamaan

ympäristöä ja tutustumaan tämän ihmemaan salaisuuksiin.

Heti pilarien ulkopuolelta alkoi puisto. Siinä oli ensimmäisinä kaksi

kookasta koivua keväisessä vehreydessään. Puistossa oli samaa lajia

puita ainoastaan kaksi kappaletta kutakin. Sen kaikki 400 puuta olivat

maapallon eri osista. Paitsi koivua, Suomen puita oli vielä kuusi,

tuomi ja pihlajaparit. Nämä molemmat viimemainitut parit olivat

täydessä kukassa. Oli puita, joita Aino ja Reino eivät olleet nähneet

edes kuvissakaan. Muutamissa puissa oli mitä loistavimpia kukkia, ja

palmuissa suuremmoisen komeita lehtiä. Joka vuosi lisääntyi puisto

uudella puuparilla, joka kasvoi sinä vuonna täyteen kasvuunsa ja jäi

sellaiseksi kukkineen, lehtineen.

Kukkapuiden oksilla oli pieniä laululintuja, jotka aamuin illoin

laulelivat sulosäveleltään. Kukin kukkapuu synnytti oman lintuparinsa.

Niitä oli nykyään 20 paria, kauniita niinkuin maanpäällisetkin

livertäjät.

Ihmemaan asukkaat olivat hyviä ystäviä pikkusiivellisten kanssa, jotka

tulivat heidän olkapäillensä ja ojennetuille käsille, liverrellen

ihastustaan tästä sunnuntaisesta vierailusta.

Eräs linnuista uskalsi tulla Ainonkin olkapäälle. Aino ojensi kätensä

ja houkutteli lintusta siihen.

-- Tämä on aivan meidän pääskysemme muotoinen, mutta tällä on hopeaa

siivissä. Miksi te tätä nimitätte? kysyi Aino kääntyen Davidin puoleen.

-- Kyllä me sitä pääskyksi nimitämme, vastasi David.

Aino vei lintusen lähelle poskeaan, ja pääsky alkoi nokallaan hyväillä

neitosen poskea. -- Voi, kuinka sinä pääsky pieni olet kiltti! ihasteli

Aino, ojensi sitten kätensä ja lintunen lensi pihlajan oksalle.

-- Mutta eihän täällä ole hyönteisiä, millä lintuset elävät, huomautti

Reino.

-- Niillä on oma maninsa; kukkien tuoksu riittää niille ravinnoksi,

vastasi Ruth.

Puiden välissä ja puiston ympärillä kasvoi kukkia. Niitä oli myöskin

200 lajia, mutta kukkia oli satoja samaa lajia. Kukin laji kasvoi

myöskin yhtenä vuonna täyteen kukkaansa ja jäi sellaiseksi kuihtumatta,

kuolematta.

Ruth keksi ensiksi uuden kukan taimen ja huudahti:

-- Tämän vuoden kukka! Voi pientä ressua, mikä sinustakin tulee, kun

aikuiseksi pääset!

Reino katseli kukan tainta lähempää ja tiesi: -- Sehän on mesimarjan

alku.

-- Voi hyvä ihme, minä pudotin kukkani tänne tullessamme, ja nyt tämä

maailma alkaa niitä kasvattaa, ihasteli Aino.

-- Teidän tuloanne siunaten Luoja on ne tänne nyt lähettänyt, sanoi

isä.

Perhe kulki hiljalleen kierrellen, kaarrellen puistossa. Siellä oli

niin paljon kaunista nähtävää. Silmä sai yllin kyllin nauttia mitä

runsaimman kauneuden rikkautta.

-- Mennään nyt virralle! esitti David.

-- Onko täällä virtakin! huudahti Reino ihastuneena. -- Tämä on

sittenkin oikea paratiisi eikä maanalainen maailma.

He saapuivat virran rannalle. Se oli kivenheiton levyinen vuo, joka

alkoi salin puoleisen vuorenseinän juurelta ja päättyi vastaiselle

puolelle 1200 askeleen pituisena.

Virran ranta oli melkein kauttaaltaan hienoa keltaista hiekkaa;

ainoastaan keskikohdalla oli vihreätä nurmikkoa mataline kukkineen, ja

siihen lähelle ulottui puiston kulma.

Vastaisella puolella oli noin 10 m korkea kallio, joka äkkijyrkkänä

kohosi virrasta. Kallio oli samaa punertavaa marmoria, josta salin

permanto oli tehty.

-- Onko tuossa virrassa kaloja? kysyi Reino. -- Minä olin viime yönä

saamaisillani uistimella suuren lohen, mutta juuri kun olin nostamassa

sitä veneeseen, pyörähti se ympäri ja vei koukut mennessään. Oikein

kyynel kierähti silmääni, se kun olisi ollut ensimäinen loheni, ja

senkin piti mennä. Oli sentään onni, että se oli vain unta.

Ruth meni aivan veden partaalle ja kutsui: -- Tui, tui!

Silloin siihen ui pieniä, kullan- ja hopeanvälkkyviä kaloja. -- Tässä

näette toista lajia meidän eläinkuntaamme!

Pikku kalaset uivat aivan heidän silmäinsä alla ja pitivät puhtaan

kirkkaassa vedessä kaunista kisaansa.

-- Kaikki täällä on puhdasta ja kaunista! ihaili Aino. --

Uskaltaisikohan tuohon mennä uimaan? Hän koetteli vettä sormillaan, --

Tämähän on lämpimämpää kuin eilen Herajärvessä.

-- Joka päivähän me käymme uimassa, myönsi David. -- Mennäänkö nyt?

Tavallisesti me käymme keskipäivällä, mutta voimmehan nyt tehdä

poikkeuksen.

-- Menkää vain, te nuoret! Me katselemme uintianne. Antakaa

sunnuntai-uimapukunne Ainolle ja Reinolle.

-- Onko teillä oikein eri sunnuntaiuimapuvutkin? kysyi Aino, kun he

olivat puun suojassa, jonka oksilla riippui kaksi uimapukua, toinen

niistä hopeanvärinen, silkinhieno.

-- Tietysti, vastasi Ruth. -- Tätä pidin minä eilenkin suuren juhlan

kunniaksi, pue sinä, sisko se nyt yllesi. Minä otan tämän

sinivalkoisen.

-- Voi, kuinka teillä on kaikki niin hienoa ja ruhtinaallisen

loistavaa. Eivät maan monetkaan jumaliset ihmiset panisi tällaisia

yllensä.

-- Miksi emme käyttäisi sitä, mitä Jumala on meille antanut. Emmehän

sittenkään kykene pukemaan itseämme niin kauniiksi, kuin Hän pukee

kukat ja puut.

-- Kyllä sinä vain olet kauniimpi kuin yksikään kukka, vaikka sinulla

ei olisi mitään ylläsi, tunnusti Aino.

-- Äläpä teekään minua itserakkaaksi, minäkin voin langeta samaan

kiusaukseen katsellessani sinua.

Kohta olivat kaikki neljä veden helmoissa. He uivat kuin kalat

sukeltaen ja molskien. Vaikka Aino ja Reino olivatkin hyviä uimareita,

niin nyt he saivat nähdä oikeita uimamestareita. -- Mutta noilla olikin

yli kahdensadan vuoden harjoitusaika takanaan. Eikä Reino yhtään

ihmetellyt, vaikka David ui nopeasti kuin hauki ja Ruth kevyenä kuin

Huopanan kiisken mullonen.

Sitten seurasivat hypyt kalliolta. Aino ei uskaltanut ollenkaan

yrittääkään. Reino hyppäsi alemmalta kohdalta, mutta David ja Ruth

nousivat kallion ylimmälle reunalle ja liitivät kauniissa kaaressa

halki ilman kuin lokit. Tätä katsellessaan päätti Reino saavuttaa tuon

hyppytaituruuden ainakin vuoden kuluttua.

Kun he taas neljin molskivat vedessä, ajaen vettä toistensa päälle kuin

vallattoman iloiset lapset ainakin, nauroivat Aino ja Reino niin, että

kukat kedolla sitä ihmetellen kuuntelivat.

Kun nuoret olivat taas tavallisissa pukimissaan, virkkoi Aino

veljelleen. -- Minua vähän hävettää meidän naurumme. Ruth ja David

eivät koskaan naura, vaikka he ovat yhtä nuoria kuin mekin, tarkoitan

yhtä nuoren näköisiä. Pitävätköhän he sitä sopimattomana?

Pian he kuitenkin pääsivät siitä huolesta, sillä äiti virkkoi: -- On

niin virkistävää kuulla teidän nauruanne. Nämä meidän vanhat lapsemme

ovat sen taidon jo kokonaan unhottaneet.

-- Ettekö todellakaan naura koskaan ääneen? kysyi Reino kääntyen Ruthin

puoleen.

-- Eihän sitä näin vanhana enää osaa.

-- Vai vanhoja te, olisittepa itse nähneet itsenne tuossa virrassa

äsken peuhaavan kuin nuoret lohenpoikaset, niin ette sanoisi itseänne

vanhoiksi!

-- Ehkä teiltä taas opimme nauramisen taidon, kun enemmän yhdessä

olemme.

-- Entä osaatteko te itkeä? kysyi Reino.

-- Eihän meillä ole täällä ollut mitään itkettävääkään.

Reino ajatteli: -- Hyvin lähellä jumaluutta ovat nämä ihmiset. Ei ole

heillä surua, ei sairautta, he eivät tarvitse ruokaa, eivätkä vanhene,

tokkopa kuolevatkaan koskaan. Tahtoisin kuitenkin nähdä Ruthin edes

kerran nauravan.

Oltiin kotimatkalla, kun Aino äkkiä pysähtyi ja huudahti iloisena. --

Hyvänen aika, katsokaas näitä pieniä petäjän taimia!

-- Niin, niin, siitä on todellakin 50 vuotta kulunut, kun tuomen

saimme. Nyt tuli petäjän vuoro. David lisäsi: -- Ensi puu oli koivu,

viidenkymmenen vuoden kuluttua tuli kuusi ja v. 1818 ilmaantui pihlaja.

-- Topeliuksen syntymävuonna, virkkoi Aino.

-- Mikähän maamme puista tänne tulee taas viidenkymmenen vuoden päästä?

virkkoi Reino.

-- Oikeinko sinä toivot sen päivän näkeväsi? kysyi Aino.

-- Eläisihän täällä vaikka Metusalemin ikäiseksi, naurahti Reino.

Lähellä asuntoa oli useita valkeasta marmorista veistettyjä

vartalokuvia; ne esittivät kaikki raamatullisia henkilöitä ja olivat

erittäin suurella huolella ja taidolla tehtyjä.

-- Feidias ja Thorvaldsen ovat itse olleet täällä näitä veistämässä,

sanoi Reino, lausuen arvostelun teoksista.

-- Minä sanon heitä isäksi ja veljeksi, sanoi Ruth.

Siinä oli Jakob, joka juuri on herännyt, nähtyään unensa tikapuista

enkeleineen, ja David harppua soittamassa. Kauan katseli Reino Ruthia,

joka tähkäpää kädessä puhui Boaksen kanssa; elävä Ruth siinä oli ollut

mallina.

Hiukan sivulla oli suuri kalliopaasi, johon oli hakattu Jeesuksen

hauta. Haudassa oli kaksi enkeliä ja Maria Magdaleena kädet ristissä

kuuntelemassa hartaana ja samalla hämmästyneen iloisena enkelien

sanoja. Kohtaus oli niin liikuttavan kaunis, että Aino sitä

katsellessaan sai pyyhkiä kyyneleen silmänurkastaan.

-- Miten te olettekaan oppineet noin suuriksi mestareiksi? ihmetteli

Reino taas.

-- Kylläpä siihen vuosia kului ja monta marmorikappaletta turmeltui,

ennenkuin uskalsimme ruveta esittämään näitä henkilöitä, virkkoi isä.

Kun he olivat vielä hetkisen katselleet monia muitakin veistoksia,

sanoi perheen vanhin: -- Nyt on aika mennä sisälle kuulemaan Herran

sanaa.

Ruth asettui Raamatun ääreen ja aukaisi kirjan. Esille osui 103:s

psalmi. Kun ensin oli veisattu sunnuntaivirsi, luki Ruth kiitospsalmin,

ja luetun johdosta puhui isä Jumalan ja ihmisten suhteesta toisiinsa.

Reino ajatteli: -- Kun noin välittömästi pappi puhuu, niin kelpaa sitä

kuunnella.

Jumalanpalvelus päättyi virteen. Kauniita olivat tämän seurakunnan

virret. Niiden tekemiseen olivat kaikki perheen jäsenet ottaneet osaa.

David näytti nuorille sisaruksille kirjaston. Se oli kirjahyllyllä

urkujen oikealla puolella. Siinä oli virsikirja, johon oli otettu

muutamia virsiä 1701 vuoden virsikirjasta, ne, mitä he olivat siitä

muistaneet ulkoa; suurin osa oli kuitenkin heidän omia sepittämiään.

Nyt päätettiin siihen lisätä ne virret, joita Aino ja Reino muistivat.

Kirjastossa oli vielä muutamia satuja ja kertomuksia, joita Ruth ja

David olivat toisilleen kertoneet. Mutta suurimman osan kirjastoa

täyttivät Davidin sävellykset. Hän oli säveltänyt useita psalmeja ja

kiitosvirsiä, mutta vielä enemmän omia tekemiään juhlakantaatteja.

Musiikki olikin tämän perheen suurinta nautintoa.

Mistä paperi kirjoihin?

Se oli tehty valkeasta metallisekoituksesta. Metalli oli valssattu

hienoksi kuin hienoin paperi. Kynä oli kullasta ja muste erään mustan

kiven ja kalliokasvin liuosta.

Urkuja, sen ääntä ja näköä olivat nuoret sisarukset kovin ihailleet.

Torvet olivat kullasta ja hopeasta. Sivukoristeina oli kaksi kerubia,

jotka puhalsivat torviinsa. Nämä urut olisi mikä urkutehtailija hyvänsä

tunnustanut täydelliseksi mestarinäytteeksi. Mutta niinpä se olikin isä

Johanneksen ja Davidin viides saavutus, valmistunut 40 vuotta sitten.

Olivathan Aino ja Reino kuulleet aikaisemminkin kaunista

urkujensoittoa, mutta Davidin soittaessa oli näiden urkujen äänessä

jotain kuvaamattoman ihanaa.

Päivämanin jälkeen mentiin taas ulos katsomaan maalauksia jotka olivat

vuoren seinässä, alkaen siitä, mistä virta lähti vuoren juuresta, 600

askeleen päässä salista.

Vuoren kohtisuoraan, sileään tai silitettyyn seinään oli kuvattu Vanhan

Testamentin tärkeimmät tapaukset, ja kuvasarja ulottui virrasta aina

saliin saakka.

Virran niskan kohdalle oli kuvattu paratiisi. Puhtaita olivat Adam ja

Eva, viattomuuden ja hyveen esikuvia alastomassa kauneudessaan. He

seisoivat paratiisin läpi kulkevan virran rannalla ja katselivat

aamuauringon ensisäteiden valaistuksessa taivaalle, kasvot pyhää

hartautta täynnä, aivankuin he näkisivät siellä itse Jumalan.

Toisessa kuvassa esiintyi käärme Eevaa viettelemässä. Käärmeellä oli

viekkaan näköisen ihmisen kasvot. Erinomaisen herkullisen näköinen

hedelmä riippui aivan Eevan silmien edessä.

Kolmannessa kuvassa lähtivät paratiisin asukkaat pois enkelin ajamina.

Surun ja häpeäntunnon vallassa kulkivat nyt Adam ja Eva.

Seurasi näin kuva toisensa jälkeen. Mutta kun he saapuivat kuvaan, joka

esitti Rebekkaa kaivolla, niin ei Reino tahtonut malttaa lähteä sen

äärestä lainkaan pois. Siinähän oli taaskin Ruth! Hänen ihanat silmänsä

oli kuvattu tuohon kallioon. Olihan täällä Ruth elävänäkin lähellä,

mutta eihän hän uskaltanut neidon silmiä katsella niin syvästi.

-- Oletko sinä Rebekkaan niin ihastunut, ettet malta hänestä erotakaan,

virkkoi jo Aino kiusoitellen.

Reino punastui ja liittyi toisiin, jotka seisoivat katselemassa, kuinka

Jakob ostaa hernekeitolla Esaulta esikoisoikeuden.

Ihanin kuitenkin kaikista kuvista oli Reinon mielestä Rakel, jolle

Jakob esittää itsensä Haranin kaivolla. Sillä Rakelissa oli kaikki

Ruthia, ei ainoastaan silmät, vaan myöskin suu, nenä ja leuka. Tätä

kuvaa päätti Reino tulla tänne usein ihailemaan; hän halusi sitä

katsella yksin rauhassa.

Kun päästiin Josefiin asti, niin päätettiin jatkaa katselemista

toisella kertaa, sillä Ainon ja Reinon sielu alkoi olla jo liiaksi

täynnä niin paljosta kauneudesta.

Kuvat olivatkin kaikki oikeita taideteoksia, joita tekemässä ei ollut

ainoastaan käsi ja silmä, vaan myöskin sydän ja sielu.

Näiden kuvien maalaamiseen oli koko perhe ottanut osaa. Kuitenkin oli

Ruth enimmän tätä työtä tehnyt ja isä vähimmän. Väriä he olivat saaneet

kasvien mehuista ja muutamista kivilajeista.

-- Kohta tänne tultuanneko te aloititte tämän työnne? uteli Reino.

-- Ei, vaan yli kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, vaikka kyllä

harjoittelimme jo ennenkin, vastasi Ruth.

-- Vuonna 1741 me aloitimme tämän työn, sanoi David.

-- Silloin alkoi Suomessa Pikkuviha, virkkoi Reino.

-- Kas niin, nyt menemme kuulemaan Reinon ensimäistä luentoa Suomen

historiasta, päätti perheen päämies.

Kun historia oli ollut Reinon mieliainetta ja hän oli lukenut kaikkia

historiallisia teoksia, mitä vain oli käsiinsä saanut, niin osasi hän

nyt esittää melko laajasti kansamme ja maamme vaiheita tarkkaaville

kuulijoilleen.

Luennoitsija vei pienen kuulijakunnan maanpäälliselle kamaralle 200

vuotta ajassa taaksepäin, ja vaikka ihmemaan alkuasukkaat olivat itse

silloin eläneet, niin nyt vasta he saivat tietää, kuinka hirveästi

Isoviha oli Suomea hävittänyt. Mutta kun he kuulivat, kuinka maamme

senkin jälkeen nousi tuhkasta ja verestä, niin ilonkyyneleet

kostuttivat heidän silmiänsä.

-- Kovin Herra on koetellut kansaamme, mutta armoansa ei Hän ole

ottanut meiltä milloinkaan, virkkoi isä hartaana, kun Reino oli

lopettanut.

Sen jälkeen keskusteltiin Isonvihan ajoista, jolloin sen ajan eläjät

kertoilivat omia näkemyksiään ja kokemuksiaan. Niinpä kertoi vanhin,

että heille tuli kerran paeten eräs vaimo melkein mielipuolisuuden

tilassa ja särkynein sydämin kuvasi, kuinka heidän taloonsa tuli

hurjimpia koirankuonolaisia -- kalmukkeja --, joista eräs pisti

keihäänsä kätkyessä makaavaan lapseen, vaimon nuorimpaan, ja työnsi

lapsen palavaan uuniin.

Ainoa pöyristytti, hän tunsi oikein pahoinvointia.

-- Samallaisia petoja olivat meillä viime kevättalvena riehuneet

punaryssät, sanoi Reino.

-- Eiväthän ne nyt sentään pieniä lapsia -- -- -- virkkoi Aino.

-- Jätetään nyt nämä ikävät muistelot ja lauletaan joku Davidin psalmi,

esitti perheen emäntä.

Kohta olikin ihana musiikki häivyttänyt kaikki kamalat mielikuvat.

Laulun jälkeen sanoi Aino veljelleen: -- Mitenkähän täti ja eno

mahtavat olla huolissaan, kun emme tänäkään iltana ole vielä saapuneet

kotiin?

-- Niin, huomenna lähettävät varmasti meitä etsimään. Kyllä heillä on

arvoittelemista, mihin me oikein olemme joutuneet.

-- Tätiä ja enoa on sääli, kun he aivan suotta surevat puolestamme.

Tänä iltana luettiin Raamatun viimeinen luku. Sen jälkeen päätettiin,

että huomisesta aikain, kun raamattu taas aletaan alusta, lukee

jokainen luvun vuorollaan omana päivänään ikäjärjestyksessä, siis isä

aina maanantaina ja Aino lauantaina, mutta sunnuntaina saa lukija

valita mieleisensä kohdan.

Kaunis oli Ainon ja Reinon ensimäinen sunnuntai satumaassa. Niin ihanaa

sunnuntaita eivät he mielestänsä olleet vielä koskaan viettäneet.