Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1924.
I
Sisarukset Aino ja Reino viettivät vuonna 1918 kesää eräässä
Keski-Suomen kylässä. Sinä kesänä ei riittänyt monesta talosta
ruoka-aineita edes vanhoillekaan saatikka sitten muille kesävieraille,
ja siksi nuoret lähtivät noin peninkulman päässä sijaitsevaan
metsätorppaan ostamaan leipää ja voita.
Reinon selässä oli melkein tyhjä reppu, sillä ne muutamat pienet
kirjavihkoset, jotka he aikoivat jättää tulijaisiksi torpan väelle,
eivät pussia pullistuttaneet.
Reippaasti ja iloisin mielin kulkivat sisarukset, joiden päätä kaunisti
edellisenä keväänä saatu valkolakki. Kaitainen metsäpolku vei ensin
läpi petäjikön ja laskeutui sitten koivuja ja haapoja kasvavaan
laaksoon. Sielläkös räkättirastaat pitivät ilvettään! Laakson pohjassa
solisi pieni puro, joka uoman äyräistä päättäen kevättulvien aikana oli
hyvinkin vuolas. Siltana johti puron yli pyöreä, kuorittu haapa, jota
myöten Reino ensin kulki toiselle puolelle, jääden sitten katsomaan,
miten sisko suoriutui. Hyvin hän pääsikin, niinkuin voimistelussa
harjaantuneen tytön tulikin.
Vähitellen maa alkoi kohota. Polku johti leveän Kalliovaaran yli.
Koivut loppuivat. Kuuset ja solakat petäjät olivat mäenrinteen
kasvatteja. Ylhäällä kalliolla kasvoi kuitenkin ainoastaan jokunen
yksinäinen honka, joka mahtavilla juurillaan syleili kalliopaasia
välttääkseen myrskyn runtelemien sisartensa kovan kohtalon. Moni uljas
honka oli saanut tuntea tyvellään purevan sahankin ja päässyt
matkailemaan kauas syntymäsijoiltaan -- luomakunnan herroja
palvelemaan. Lähellä kallionlaen pohjoista reunaa yhtyi tiehen toinen
idästäpäin tuleva polku, ja siinä sisarukset pysähtyivät ja loivat
odottavat katseensa polun suuntaan. Reino vilkaisi kelloaan ja virkkoi:
-- Saavuimme neljännestuntia liian aikaisin. Yhdeksitoistahan Ruthin
piti täällä meihin yhtyä.
-- Pianhan aika kuluu tässä odottaessa, sanoi Aino.
He istuutuivat kivelle ja puhelivat niitä näitä, Reinon luodessa tämän
tästä silmänsä suunnalle, josta odotetun piti tulla.
-- Pidätkö sinä paljon Ruthista? kysyi Aino hymyillen veljeltään.
-- Kukapa ei voisi olla hänestä pitämättä, vastasi veli vältellen.
-- Mutta pidätkö enemmän kuin muista tytöistä, enemmän kuin -- minusta?
tutki Aino.
-- Soisitko sinä, että minä pitäisin hänestä enemmän kuin omasta
rakkaasta sisarestani; sanoi Reino katsoen hellästi sisareensa.
-- Sinä et halua vastata suoraan, mutta ei ole tarviskaan. Tiedänhän
minä muutenkin, että Ruth Rautamo on sinusta maailman paras ja kaunein
tyttö. Ja hänkin pitää -- niin pitää -- pitää --, -- sinä toivot nyt
kovin hartaasti, että sanoisin: sinusta, mutta jätänpä sanomatta. Saat
ottaa siitä itse selvän.
Reino loi taas silmänsä itää kohden, mutta kun sieltä ei odotettua
näkynyt, kohotti hän katseensa taivaalle, jossa mustia pilviä kohosi
esiin. Näytti tulevan oikein valtava ukkossade. Pian näkyi salamain
leimahduksia ja kuului etäistä jyrinää.
Vuoren pohjoinen sivu oli jotenkin jyrkkä, mutta siellä kasvoi tiheätä
kuusikkoa. Sinne kuusikon turviin riensivät nuoret juoksujalkaa.
Paksut, synkät pilvet olivatkin jo aivan heidän yläpuolellansa, ja
kohta alkoi putoilla suuria pisaroita.
-- Katsos, Aino, tuonne vasemmalle, siellähän vasta mainio sateensuoja
on!
-- Mennäänkin sinne, siellä on oikein topatut sohvatkin! ehdotti sisar.
Muutamalla harppauksella pääsivät nuoret kallioluolaan, jonka katon
muodosti ulkoneva kallionkieleke. Perällä oli sammaloituneita kiviä.
Aino istuutui matalalle, pehmeälle istuimelle ja hänen viereensä
toiselle, sohvantapaiselle, heittäytyi Reino pitkälleen.
Ukkonen jyrähteli nyt aivan Kalliovaaran päällä, ja välistä oli
jyrähdys niin ankara, että vuori tuntui vapisevan perustuksiaan myöten.
Mutta ukkospilvet menivät pian ohi, ja kohta kuului ainoastaan heikkoa
jyrinää kaukaa lännestä.
Aino istui ja katseli sateen valumista. Se muodosti kuin esiripun
luolan suulle, miljoonista pisaroista kudotun. Mistähän tuo vesi on
tällä kertaa kotoisin, onkohan se Karjalan ja Aunuksen vesiä? ajatteli
Aino. -- Vesi ja ilma, kuinka ne kiertelevätkään, lakkaamattomassa
kulussa. Tuokin vesi on voinut olla Siperian mäntyjen neulasissa ja
juosta Obissa ja Jeniseissä; se on voinut sitä ennen virrata pyhässä
Gangesjoessa, ja hurskaat hindut ovat siinä peseytyneet; Niilissä siinä
ovat uineet krokotiilit; se on ehkä joskus ollut mehuna Ranskan
viinitarhojen rypäleissä, tai chichajuomana jibaroindiaanien kesteissä.
Tuo ihmeellinen elämän ylläpitäjä valuu niin kauniina tuossa edessäni,
ja kenties minäkin saan juoda juuri tätä nestettä pisaran Nevalammin
Mansikin maidossa, kun teemme tänne seuraavan retken.
-- Ikävä, ettei Ruth ennättänyt ajoissa. Nyt hän voi kastua, sanoi
Reino, katsellen hänkin sateen valumista.
-- Tottahan hän on päässyt jonkin ison kuusen suojaan, niin että älä
turhia sure hänen puolestansa, lohdutteli Aino.
Reino sulki silmänsä ja antoi ajatuksensa askaroida Ruthissa. Ruth
pikku tyttönä Turussa, jolloin Reino jo oli hänen ritarinsa ja saattoi
tyttöä kotiin luistinradalta. Ruth yhteiskoulussa samalla luokalla kuin
hän sisarineen. Koko kouluaika kulki hänen sisäisen silmänsä sivu
yhtenä vilauksena aina valkolakin saantiin asti. Ruthin loistavat
silmät katsoivat nytkin häneen, ne valaisivat, ne lämmittivät häntä.
Ruthin kirkas, helähtävä ääni hiveli hänen korviansa. -- Kun nyt sade
lakkaisi pian, että saisi hänet nähdä taas oikein ilmielävänä ja saisi
olla hänen seurassaan koko päivän. -- Oli erinomainen onni, että
Rautamotkin tulivat tänne sisä-Suomeen täksi kesäksi. -- Ainoastaan
viisi kilometriä Peltolasta Mäenpäähän, Ruthin luo, Ruthin luo! -- --
Reino toisti ajatuksissaan nuo sanat useaan kertaan.
Yht'äkkiä hän tunsi vajoavansa makuupaikkoineen alas, mutta siinä
vaipumisessa oli niin suloista nautintoa, ettei hän tahtonut avata
silmiänsä.
Sateen sohina lakkasi ja silloin Reino avasi silmänsä.
-- Mitä ihmettä! -- Missä ollaan! Ei näy kuusia, ei taivasta, ei muuta
kuin vuorta hämärässä valossa.
Reino hieroi silmiänsä ja nousi istualleen, mutta ympäristö ei silti
muuttunut. Aino istui hänen vieressään ja näytti nukkuvan.
-- Aino, Aino, herää jo! Nouse ylös!
Aino hypähti pystyyn. -- Mikäs on hätänä? Joko sade on lakannut? Mutta,
-- mutta, missä me olemme! Ainokin hieroi silmiänsä. -- Onko peikko
vienyt meidät vuoren sisään? kysyi hän naurahtaen, mutta naurussa oli
hyvinkin pelokas sointi.
-- Me olemme vajonneet vuoren sisään, mutta kyllä me täältä pois
pääsemme, koskei täällä tämän pimeämpää ole. On kai täällä jokin rako,
josta päästään ihmisten ilmoille, lohdutti Reino.
He lähtivät kävelemään tunnelia pitkin, joka tuntui viettävän alaspäin
kiertäen ja kaartaen. Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen tuli seinä
eteen. Siinä ei näyttänyt olevan minkäänlaista aukkoa tai rakoa. He
pysähtyivät miettimään, mitä nyt oli tehtävä. Reino nojasi vuoren
rosoista seinää vasten, ja tunsi silloin, että seinä antoi perään. Hän
työnsi sitä yhä enemmän, ja mahtava paasi siirtyi vähitellen niin
paljon, että avautui rako, tarpeeksi iso ihmisen siitä kulkea.
Rohkeasti tunkeutuivat sisarukset aukkoon. Kun he olivat muutaman
askeleen kulkeneet, loppui ahdas käytävä ja aukko sulkeutui heidän
takanaan. Valtava paasi siirtyi hiljaa paikoilleen, kuin olisi se ollut
ilmajarruilla varustettu ovi.
Kulkijain eteen avautui nyt korkea ja avara holvi, joka oli paljon
valoisampi kuin äskeinen tunneli. Mutta missään ei näkynyt rakoa, josta
katse olisi voinut taivasta tavoitella.
-- Tämähän on kuin kirkko, sanoi Reino katsellen ympärilleen. --
Katsohan näitä mahtavia pilareita! Kyllä on aikaa kulunut näidenkin
teossa!
Pilarit olivat valkeata kalkkikiveä, tippukivimuodostuksia.
-- Kas, tuolla on varmasti sakasti! sanoi Aino osoittaen sormellaan
aukkoa "kirkon" vasemmanpuolisessa nurkassa.
-- Sieltä sakastista kai päästäänkin ulos, koska pääovi on lukossa,
arveli Reino.
Sisarukset menivät "sakastin" ovelle ja joutuivat taaskin mutkaiseen,
puolihämärään käytävään. Mutta rohkein mielin he kulkivat edelleen.
Jo näkyi kirkas valo, yhtä kirkas kuin ainakin kesäisenä päivänä,
jolloin ainoastaan hienot harsopilvet peittävät auringon.
Nuoret matkailijat päästivät ihastuksen huudon. He olivat ulkona. Niin
he luulivat.
-- Sanoinhan minä, että on täältä jokin tie ulos, virkkoi Reino
hyvillään.
-- Mutta tämähän on kuin satumaailmaa. Katsos, Reino, noita kiviä,
kuinka ne hohtavat ja välkkyvät! Tuolla on valkoisia marmorikallioita,
ja tuolla, oi, siellä näkyy olevan mitä ihanin puisto!
Reinokin katsoi ihmetellen eteen avautuvaa ihanuutta.
-- Emme, siskoseni, olekaan maanpinnalla, vaan jossain lumotussa maassa
vuoren sisässä. Voi, rakas sisko, mihin me olemmekaan joutuneet! Mutta
eihän tämä mikään varsin paha paikka ole. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja
kevyeltä hengittää, ja mikä suloinen tuoksu virtailee tuolta puistosta!
Onpa täällä lämminkin, kuin ainakin heinäkuun päivänä.
-- Veljeni taitaa oikein mieltyä täälläoloon. Et taida kaivata edes
erästä tyttöäkään?
-- Olisihan kyllä somaa, jos Ruth olisi täällä kolmantena ja hänen
veljensä, viuluniekka, neljäntenä, mutta kaipa me heidät vielä joskus
tapaamme.
"Viuluniekan" kuultuaan lehahti Aino punaiseksi ja lähtien hämillään
astelemaan sanoi: -- Lähdetään nyt tutkimaan tätä uutta maailmaamme!
Kävellessään eteenpäin sisarukset näkivät joka askeleella uutta ja
ihmeellistä. Maa, jota he astuivat, oli jalokiviä täynnä.
-- Tuo on varmasti timantti! Katsos, Aino, miten se loistaa ja
sädehtii! virkkoi Reino ottaen kiven käteensä. -- Tällä voisimme ostaa
vaikka Keuruun komeimman kartanon.
-- Entäs tämä tässä, ihasteli Aino, -- voi kuinka kaunis punainen kivi!
Miten ihanasti kuultaa sen ihmeellinen puna. Tämä on varmasti kaunein
rubiini, mikä missään on milloinkaan ollut.
-- Tuosta saat vielä safiirinkin, sanoi Reino, ojentaen sisarelleen
sinisen kiven. -- Täällä näkyykin olevan kaikkia jalokiviä, mitä oli
Aaronin rintakilvessä ja ilmestyskirjan kaupungissa. Mutta mikä näistä
on jaspis, mikä oniksi, krysoliitti, hyasintti tai ametisti, en tiedä,
mutta tuo tuossa on kuitenkin kaikitenkin smaragdi. Kas tässä tämä
viheriä, ota pois, kun annetaan!
Aino poimi vielä muutamia kauneimpia kiviä. Reino seisoi ja katseli
sisarensa hommia.
-- Aiotko jo heti perustaa jalokivikaupan? kysyi hän.
-- Kunhan Turkuun takaisin päästään, vastasi sisar ja jatkoi: --
Sinähän voitkin lähteä jo tänä iltana vuokraamaan sieltä puodin.
-- Kiitos luottamuksesta, mutta saat ottaa minut yhtiökumppaniksesi.
-- Luvataan, luvataan, ja myyjättäreksi Ruth! Hänen silmänsä
täydentävät varastoamme.
Nuoret kulkivat taas eteenpäin. He joutuivat kukkakentälle, jossa oli
jos jonkin näköisiä ja värisiä kukkia. Siinä oli korkeavartisia
liljoja, matalia orvokkeja, hyasintteja, narsisseja, tulpaaneja,
tuttuja ja tuntemattomia kukkia. Toiset olivat haaveellisen näköisiä
kuin uneksivat neitoset, toiset taas näyttivät kuin ihmettelevän, mitä
kumman kulkijoita heidän valtakuntaansa oli ilmestynyt.
Aino yritti taittaa yhden kukan, mutta veli varoitti:
-- Kuule, älä huoli ottaa, turmelet elämän suotta.
-- Ei oteta, ei, olisin vain tuon ihmeellisen sinikukan tuosta rintaani
siirtänyt.
-- Onhan sinulla vielä mesimarjankukka rinnassasi. Etkö muista, että
ahneus on kaiken pahuuden juuri, lausui Reino opettavaisella äänellä.
-- Sinut minä esitänkin tämän kukkatarhan kaitsijaksi, kun tavataan
tämän valtakunnan kuningas.
-- Saat sitten tulla joskus näitä katselemaan, mutta muista: ainoastaan
katselemaan!
-- Hyvä, hyvä, koetan muistaa. Mutta minkäs toimen minä täällä saisin?
-- Pyri kanapiiaksi, se on oikein sopiva virka noin nuorelle ja somalle
ylioppilasneitoselle. Silloin saisin minäkin joskus jonkun kananmunan.
-- Katseltavaksi vain, ei maisteltavaksi.
Mutta äkkiä he pysähtyivät ja jäivät kuin lumottuina kuuntelemaan.
Edempää kuului mitä ihaninta musiikkia. Kuoro lauloi neliäänisesti
urkujen ja harppujen säestyksellä.
Se oli ylistys- ja kiitoslaulua kaiken hyvän antajalle.
Aino ja Reino kuuntelivat ensin melkein hengittämättä. -- Tokko
enkelten kuorokaan voi ihanammin laulaa! -- Täällä on siis olentoja, ja
hyviä olentoja. Ihmisiäkö, vai enkeleitä? -- Saakohan niitä oikein
nähdä ja puhella niiden kanssa? Näin he ajattelivat.
Viimein he lähtivät kulkemaan sinne päin, mistä laulu kuului. He
kävelivät hiljaa varpaillaan, etteivät häiritsisi kuoron sulosointuja.
He kulkivat läpi puutarhan, jossa oli puita kaikilta maailman ääriltä,
ohi valkeiden marmoriveistosten, jotka olivat nähtävästi kuulujen
taiteilijain tekemiä, mutta joita heillä ei nyt ollut aikaa pysähtyä
katselemaan. He tahtoivat nähdä laulajat ja soittajat.
Viimein pääsivät sisarukset ihmeellisen salin äärelle. Etuseinän
muodosti kreikkalaistemppelin pääty, jota seitsemän solevaa pilaria
kannatti. Mitään muuta seinää ei edessä ollutkaan, niin että pilarien
välitse voi vapaasti nähdä salin perälle saakka. Vaaleanpunertava sileä
permanto, jota osaksi peittivät pehmeät matot, ulottui vuoren
peräseinään asti, jossa oli maalauksia ja veistoksia. Katon muodostivat
elävät kukkaköynnökset, jotka kasvoivat kahdestakymmenestä
sivuseinämillä olevasta maljakosta. Vasemmalla puolella salia olivat
urut, ja niiden ääressä laulajat ja soittajat.
Naislaulajia oli kaksi. Toisella, vanhemmalla, oli hyvin lempeät
harmaansiniset silmät, ja heleäihoisista, puhdaspiirteisistä kasvoista
loisti hyvyys ja rauha. Ruskea tukka oli kääritty korkealle pään
päälle, ja siinä oli kuin kruununa sädehtivillä timanteilla koristettu
kampa.
Hänen vieressään seisoi nuori, noin 20-vuotias, siis Ainon ikäinen,
tyttö. Reino vavahti. -- Ruth, ilmetty Ruth! Vaaleaverinen,
kultatukkainen, kasvot kuin vanhan ajan kreikattarilla. -- Ja silmät,
nuo loistavat, sädehtivät silmät, -- Ruthin silmät! -- Ruth, eikä
kuitenkaan Ruth. Tämä nuori laulajatar oli paljoa arvokkaamman näköinen
ja ylhäinen kuin prinsessa.
Molempien naisten kasvoissa oli niin paljon yhtäläisyyttä, että heidät
heti saattoi otaksua äidiksi ja tyttäreksi. Äiti ei näyttänyt juuri
kolmeakymmentä vuotta vanhemmalta, niin että hän yhtä hyvin saattoi
olla vanhempi sisar.
Molemmilla oli korkeat, kultakehyksiset, hopeakieliset harput, joita he
näppäilivät laulaessaan.
Bassoa lauloi vanhahko, noin viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli
musta, tuuhea parta; musta, hiukan kähärä tukka peitti hyvin
muodostunutta päätä, kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, silmissä
harras ilme.
Tumma- ja kiharatukkainen nuorukainen, joka soitti urkuja ja samassa
lauloi tenoria, näytti Reinon ikäiseltä, siis 21-vuotiaalta. Hänellä
oli ruskeat, haaveelliset silmät, hienopiirteinen nenä, viikset vasta
pienellä alulla, suu ja leuka tarmokkaan näköiset. Hän muistutti
kasvoiltaan Ruthin veljeä, mutta oli hyvin vakavan näköinen, ikäänkuin
olisi hän ollut jo kauan elämän kovassa koulussa.
Basso ja tenori olivat nähtävästi isä ja poika. Laulajat olivat siis
saman perheen jäseniä: isä, äiti, tytär ja poika.
Naisten puvut olivat vanhan ajan kreikkalaismallisia. Äidin valkoinen
puku oli koristettu kultakirjaimilla, tyttären vaaleansininen hopealla
huoliteltu. Neidon kullankeltainen tukka oli hajallaan, sitä sitoi
ainoastaan hopeanhohtoinen otsanauha. Kaulassa oli puhtaan valkoinen
helminauha.
Miesten puvut olivat muinais-suomalaista pukumallia. Hopeakudokset
koristivat tummansinisen mekon kaula-aukkoa, hihansuita ja helmoja.
Vyöt olivat naiskäsien mestariteoksia. Rinnustaa piti kiinni huoliteltu
hopeasolki.
Aino ja Reino pysähtyivät hartaina seisomaan pilarien juurelle, pyhäkön
kynnykselle. He ristivät vaistomaisesti kätensä ja jäivät kuin
huumaantuneina katselemaan näkemäänsä ja kuuntelemaan ylistysvirren
ihanata sointua.
Reinon korvia hiveli kuitenkin ennen kaikkea nuoren neidon helkkyvän
helähtävä sopraano, ja hän katsoi kuin lumottuna neidon kasvoihin. --
Hän onkin sisarineen taivaassa ja Ruth tuossa veljineen enkeleinä
laulelevat, ajatteli hän.
Ainokin tunsi rinnassaan lumoavaa väristystä, erottaessaan kuorosta
tenorin. Sisarukset siis kumpikin omistivat omakseen sen äänen, joka
sai heidän sisimpänsä erikoisemmin värähtämään, mutta kuitenkin kaikki
yhdessä: isän syvä basso, äidin lämminvärinen altto, harppujen
hopeaäänet ja urkujen vieno säestys sulautuivat niin ihanaksi
sopusoinnuksi, että nuoret tulokkaat tunsivat taivaallisen onnen
täyttävän heidän rintansa. Liikutuksen kyyneleet tipahtelivat heidän
silmistään. Konsertti päättyi, ja silloin keksi vanhemman naisen silmä
nuoret vieraat salin kynnykseltä. Hän huudahti:
-- Voi hyvä ihme, me olemme saaneet vieraita! Tulkaa, tulkaa, lapset,
tänne peremmälle! Hän laski harpun käsistänsä ja riensi nuoria vastaan,
jotka heti noudattivat näin sydämellistä kehoitusta.
Toisetkin katsahtivat ovelle, ja talon nuoret olivat hetkisen
äänettömän hämmästyksen vallassa. -- Heille tuli vieraita, tuli ihmisiä
maan päältä ja hyviä ihmisiä, sillä heidän kasvonsa olivat
hyvännäköiset. -- Mutta jospa he ovatkin enkeleitä, jotka yhtä pian
katoavat kuin ovat ilmestyneetkin? -- Se olisi sekin ihanaa, mutta
vielä ihanampaa olisi, jos nämä nuoret vieraat olisivat vain tavallisia
ihmisiä ja jäisivät heidän luoksensa oikein olemaan.
Näitä ennätti talon nuori väki ajatella, kun äiti jo sulki syliinsä
maanpäälliset tulijat.
Perheen isä ehti siihen myöskin ja sanoi: -- Tervetuloa luoksemme!
Suuri Luoja on teidät varmaan tänne lähettänyt. Kiitetty olkoon hän!
Sitten tuli nuorten vuoro tervehtiä toisiansa. Aino ja Reino tunsivat
suurta ujoutta tervehtiessään, sillä nämä laulajat olivat paljon
korkeammalla heitä, olivat yliluonnollisia olentoja. Talon tytär näytti
käsittävän vieraiden ujouden ja piti liian kylmänä pelkkää kättelyä.
Hän kiersi käsivartensa Ainon vyötäisille ja syleili ja suuteli häntä.
-- Te olette sittenkin oikeita ihmisiä, ettekö olekin? kysyi hän.
-- Olemme kyllä, kuinkas muuten, vastasi Reino. -- Miksikäs neiti meitä
ensin luuli?
-- Arvelin, että olettekin enkeleitä, ja ilmestyitte kadotaksenne taas.
-- Meillähän on syytä luulla teitä yliluonnollisiksi olennoiksi. Kun te
äsken lauloitte niin ihanasti, niin arvelimmekin olevamme taivaassa,
virkkoi Aino.
-- Tulkaa, rakkaat vieraamme, tänne istumaan! Te olette kai nälissänne
ja janoissanne, sanoi isäntä.
-- Niin, Ruth, tuopas vieraille mania! pyysi äiti.
Reino katseli ihmetellen talon tytärtä. -- Ihmeellistä, hänen
nimensäkin on Ruth! -- Ruthin vartalo, kasvot, silmät, ääni, nimi,
mutta näyttää kuninkaan tyttäreltä.
Vanhemmat johtivat vieraansa istumaan huoneen peräpuolelle. Siellä oli
matalia, pehmeitä nojatuolia, joiden päällystään oli kudottu
kukkakoristeita. Näitä istuimia oli neljä ja sitäpaitsi pari samalla
tavalla päällystettyä leposohvaa, sekä kaksi kahden hengen keinutuolia,
jotka olivat leikkauksilla taidokkaasti koristettuja.
Aino ja Reino istuutuivat mukaviin nojatuoleihin. Mutta kun Aino
vilkaisi kenkiinsä ja vertasi niitä talon asukkaiden siroihin
sandaaleihin, niin häntä hävetti pitää niitä pehmoisella, kauniilla
matolla, joka oli tuolin edessä. Hän ei tietänyt, miten oikein jalkansa
asettaisi. Viimein hän koetti niitä niin paljon kuin mahdollista
peittää helmoillaan.
Ruth toi pari pientä maljaa tarjottimella, joka oli tehty jostain
valkometallista ja kaunistettu kukkamaalauksilla.
Aino oli niin hämmästynyt maljojen häikäisevästä kauneudesta, ettei hän
heti uskaltanut koskea niihin.
-- Olkaa toki hyvä! kehoitti tarjoilija.
Aino otti pikarin, joka oli hienoa punertavaa lasia. -- Tämähän on
pelkkää rubiinia, ajatteli hän. Ja neste siinä näytti myöskin
punaiselta. -- Onkohan tämä viiniä, ja minä kun en ole eläissäni viiniä
maistanut. -- Mutta miten voisi kieltäytyä nauttimasta, kun nämä ovat
niin hyviä ihmisiä! Aino piti pikaria hetkisen aikaa kädessänsä,
ennenkun uskalsi kostuttaa sen sisällöllä huuliaan. Mutta tuntiessaan,
ettei siinä ollut mitään väkevyyttä, vaan päinvastoin hyvin suloinen
maku, hän tyhjensi pian pikarinsa.
Reino punastui, kun noin äärettömän ylhäinen neiti tarjosi hänelle
juotavaa, mutta nousi reippaasti pystyyn ja otti kiittäen lasinsa. Hän
ei aristellut juomaa, vaan vei pikarin heti huulilleen.
-- Tämähän on vasta ihmeellistä ainetta, oikeata nektaria, jumalten
juomaa! -- Mitä tämä oikein on? kysyi Reino, kääntyen emännän puoleen.
-- Se on mania, meidän ainoata ruokaamme ja juomaamme.
-- Sille on annettu nimi Israelin lasten mannan mukaan?
-- Niin juuri!
-- Mitä neiti siitä aineesta piti? kysyi nuori isäntä Ainolta.
-- Oi, tämä on ihanaa juomaa. Siinä ovat kaikki hyvät maut yhdistetyt,
eikä kuitenkaan voi sanoa, mikä niistä on päämaku.
Kun maljat olivat tyhjät, otti Ruth ne vastaan, huuhtoi altaassa ja vei
hyllylle, jossa oli riveissä samallaisia, mutta erivärisiä pikareja.
-- Haluatteko nyt katsella tarkemmin lähdettä, josta ruumiimme ravinto
kumpuaa? kysyi emäntä.
-- Voi, niin mielellämme! vastasivat vieraat.
Mentiin kaikin salin peräseinämälle. Siellä oli puhtaan valkoinen
marmoriallas, jonka molempiin päihin valui vuoresta pieni vesipuro.
Vettä oli altaassa noin neljännesmetrin vahvuudelta, eikä sitä siihen
enemmän voinut karttuakaan, sillä seinän puoleisen sivun rei'istä
juoksi liika vesi pois. Altaan kummassakin päässä oli veistokuva
valkeasta marmorista. Toinen esitti Rebekkaa kaivolla. Rebekka ojentaa
juuri astiaansa ja sanoo: Juo, minä juotan kamelisikin! Rebekan kuva
oli muovailtu äärimmäisellä huolella. Kasvoista uhosi nuorekas viehkeys
ja sulous, ja ne aivan kuin elivät. Avonaiset huulet näyttivät lempeän
kehoittavasti sanovan: Juo!
Reino katsahti veistoksesta Ruthiin ja huomasi, että tämä oli ollut sen
mallina. -- Oi, kuinka ihanaa olisi, jos hänkin oppisi veistämään
marmoria ja kykenisi luomaan Ruthin kuvan!
Altaan toisessa päässä oleva veistos esitti vanhempaa naishenkilöä,
jolla myöskin oli vesiastia kädessä. -- Ei tuo Rakel ole, tämä on
vanhempi ja kokeneempi nainen. Mutta naisen kasvoilla näkyi harras
odotus ja toivo. Äkkiä valkeni Ainolle ja hän virkkoi ääneen: -- Tämä
on samarialainen vaimo!
-- Niin on, vahvisti Reino, ja hän sanoo: Herra, anna minulle sitä
elävää vettä!
Perheen pää loi silloin lämpimän katseen vieraisiin, katsahti sitten
puolisoonsa, ja he nyökäyttivät ymmärtämyksellisesti toisilleen.
Altaan yläpuolella oli hopeavanteilla vyötetty sinertävälasinen
kannellinen maljakko, johon kultaputkea myöten valui vuoren seinästä
ihmeellistä mania.
Maljakko veti noin neljä litraa. Se oli lähes puolillaan nestettä, jota
putkesta valui niin hitaasti, ettei nesteen pinta näyttänyt ollenkaan
kohoavan.
Kun Aino ja Reino päät yhdessä katselivat laitetta, virkkoi emäntä: --
Tämä tässä on meidän ruoka-aittamme.
-- Ettäkö teillä ei muuta ruokaa olekaan? kysyi Reino ihmetellen.
Talonväki hymähteli.
-- Oliko teidän nälkä, kun tulitte tänne? kysyi isäntä.
-- Oli kyllä, vaikka eihän sitä juuri muistanut, kun saimme nähdä ja
kuulla niin paljon kaunista. Kuitenkin ennätin ajatella, että nytpä
saadaan jotakin syödä, kun täällä on niin ylellisen rikasta, selitti
Reino.
-- Tekeekö vielä mielenne ruokaa?
-- Ei ollenkaan, ehätti Aino vastaamaan. -- Tuntuu aivan kuin olisin
syönyt enemmän kuin pitkään aikaan.
-- Niin tuntuu minustakin, myönsi Reino.
-- Tällä juomalla me olemme eläneet täsmälleen kaksisataa vuotta,
lausui nuorukainen.
-- Kaksisataa vuotta! Vierailta pääsi ihmetyksen huudahdus.
Talonväki ja uudet tulokkaat kävivät sitten jälleen istumaan, isäntä ja
emäntä nojatuoleihin, molemmat sisarusparit keinutuoleihin. Isäntä
aloitti:
-- Vuonna 1718, kesäkuun 30 päivänä, siis täsmälleen kaksisataa vuotta
sitten, paetessamme kodistamme venäläisiä, jouduimme ihmeellisellä
tavalla tänne. Lepäsimme eräässä luolassa ja pidimme sadetta; siinä
nukahdimme ja kun heräsimme, olimme maanalaisessa käytävässä. Siitä
asti on tämä ollut meidän maailmamme.
-- Aivan samoin mekin äsken tänne jouduimme, eräästä luolasta, jossa
odotimme sateen lakkaamista, virkkoi Reino ja lisäsi: -- Mutta ettehän
te ole edes viidenkymmenen ikäinen ja teidän lapsenne eivät ole yhtään
vanhemmannäköisiä kuin mekään.
-- Kuitenkin olemme teitä 200 vuotta vanhempia, sanoi talon tytär
hymyillen.
-- Ihmeellistä! Kuules Reino, me taidammekin nähdä vielä unta. -- Niin,
tämän täytyy olla unta, sanoi Aino kuiskaten veljelleen.
-- Unena minäkin olen tätä pitänyt, mutta minä purasin äsken varmuuden
vuoksi sormeani, ja se teki kipeätä. Katsos tuossa noita hampaitten
jälkiä. Sen mukaan tämä olisi totta. Sitten Reino kääntyi vanhempien
puoleen ja sanoi: -- Te mainitsitte, että tulette tänään olleeksi
täällä täsmälleen kaksisataa vuotta.
-- Niin, aivan niin!
-- Mutta nythän on heinäkuun 13 päivä. Te olette ajasta 2 viikkoa
jälellä.
-- Etkö sinä, Reino, huomaa, että he noudattavat vanhaa ajanlaskua,
huomautti Aino.
-- Niin, kuinka te voisittekaan tietää, että Suomessa siirryttiin
vanhasta, julianisesta ajanlaskusta uuteen, gregorianiseen, vuonna
1753, selitti Reino.
-- Sitten on meidänkin siirryttävä kaksi viikkoa eteenpäin, eikö niin,
isä?
-- Tietysti, David. -- Kuinka maamme kävi vuoden 1718 jälkeen, jäikö se
kokonaan ryssien haltuun? kysyi isäntä.
Reino kertoi, kuinka Kaarle XII:n kuolema sinä vuonna joudutti
rauhantekoa, joka kuitenkin vasta v. 1721 tehtiin Uudessakaupungissa,
jolloin Venäjä luovutti takaisin suurimman osan Suomea.
Nyt päätettiin, että täst'edes Reino seuraavina päivinä luennoisi
Suomen historiasta niin tarkkaan kuin muisti. Talonväellehän oli niin
äärettömän mielenkiintoista kuulla maamme vaiheista.
-- Meillä on tänäpäivänä kaksisataismuistopäivä, ja nyt siitä tuli
oikein suuremmoinen juhlahetki, kun saimme teidät, rakkaat lapset,
luoksemme, virkkoi emäntä lämpimällä äänellään, silmät tulvehtien
lempeyttä ja rakkautta.
Aino rohkaisi nyt mielensä ja pyysi, että talonväki laulaisi vielä.
-- Oi niin mielellämme, meillähän on vielä parikin laulua esittämättä
virkkoi Ruth. -- Veljeni, kuoronjohtajamme, on kaikki laulumme
säveltänyt. Nyt saatte kuulla hänen juhlakantaattinsa. Ruth loi
veljeensä hellyyttä, rakkautta ja ylpeyttä uhkuvan katseen.
Kuoron johtaja asettui taaskin soittamaan urkuja, naiset harppuineen
kävivät paikoilleen, ja esitys alkoi.
Hartaina ja sydän iloa tulvillaan kuuntelivat sisarukset ihanan ja
juhlallisen kantaatin esitystä. Se oli pitkä, mutta he toivoivat, että
sitä jatkuisi yhä. -- Ei taivaassakaan voi kuulla ihanampaa,
ajattelivat he.
Kun urkujen loppusoiton vieno pianissimo haipui hiljaisuuteen ja
soittaja laskeutui istuimeltaan, meni Reino puristamaan kädestä
mestaria ja virkkoi: -- Te olette vallan suuremmoinen! Olen minä
kuullut paljonkin musiikkia ja nautin musiikista, mutta en ole vielä
kuullut mitään tämän vertaista.
Nuorukainen sanoi siihen: -- Mitä lahjoja Jumala on meille antanut,
niitä meidän on kehitettävä, ja minulla on ollut aikaa yllin kyllin.
Tietysti te molemmat laulatte?
-- Olenhan minä yrittänyt hiukan bassoa.
Aino riensi kiitokseksi syleilemään Ruthia, unohtaen ujoutensa.
Kääntyen sitten äidin puoleen hän kuitenkin kysyi arkaillen: --
Sallitteko?
Perheen emännän silmiin kohosivat liikutuksen kyyneleet, ja hän
virkkoi: -- Sinä suloinen lapsi, minä rakastan sinua kuin olisit oma
tyttäreni. Syleile sinä minua vain niinkuin äitiäsi ainakin.
-- Kai Aino neitokin laulaa? kysyi David. -- Sopraanoa, eikö totta?
-- Olenhan minä vähin laulellut, mutta kun minä kuuntelen sisarenne
ääntä, niin minä oikein häpeän omaani.
-- Kyllä teistä laulajia tulee! rohkaisi mestari.
-- Kunhan satakin vuotta harjoittelemme, naurahti Reino.
-- Te vaan teitittelette toisianne, vaikka jo sovittiin, että olette
keskenänne sisaria ja veljiä.
-- Suokoon äiti aikaa tottumiseen, sanoi David.
-- Niin, me olemme vasta kolmen tunnin tuttuja, mutta huomenna me
olemme jo unhottaneet koko te-sanan, lausui Reino.
-- Kertokaa nyt meille jotakin itsestänne, pyysi äiti.
Reino aloitti:
-- Olemme orpoja. Isä kuoli ollessamme kuuden- ja seitsemänvuotiaita.
Hän oli pikkuvirkamies, Salomon Borg, Turussa, mutta me muutimme
sukunimemme Puroksi, kun isoisämme kotitalon nimi oli Purola. Koulussa
annettiin ukille kuitenkin hienompi nimi, niinkuin siihen aikaan oli
tapana, josta useinkin oli se seuraus, että rehdin suomalaisen pojasta
tuli jo nimensä perusteella ruotsalainen. Meidän isämme kuuluu
kuitenkin olleen ankara suomenmielinen, vaikka häneltä nimi jäi
muuttamatta. Äitimme kuoli 5 vuotta sitten, ja silloin otti enomme
meidät kasvateikseen ja jouduimme käymään Tampereen yhteiskoulua
kuudennelta luokalta alkain. Olimme samalla luokalla, vaikka minä
olenkin vuoden ja neljänneksen sisartani vanhempi. Toissa keväänä
saimme kultalyyran lakkineen.
-- Turun yliopistossa? kysyi isä.
-- Ei, Helsingin, jossa yliopisto on ollut Turun palosta, vuodesta
3827, aikain. -- Olimme kesää viettämässä eräässä talonpoikaistalossa,
ja meidän piti tänään hakea voita eräästä peninkulman päässä olevasta
metsätorpasta, sillä talosta ei luvattu voita näin heinäaikana, kun
sisällissodan aikana karjakin pieneni.
-- Mikä sota se oli? kysyi David.
Reino kuvasi lyhyesti edellisen kevättalven tapahtumat ja siitä sekä
maailmansodasta johtuneen elintarvepulan.
-- Kyllähän meidän nyt kelpasi tänne tulla, sillä me pääsimme asuttuun
taloon, mutta millainen oli vastaanotto, kun te tänne tulitte? Ei
suinkaan tämä tällaisessa kunnossa ollut?
-- Eipä tietenkään, vastasi isäntä. -- Meillä ei ollut mukanamme muuta
kuin tuo Raamattumme, ja hän osoitti pöydällä olevaa vahvaa,
nahkakantista kirjaa. -- Kun näimme ryssien tulevan, sieppasin minä sen
pöydältä ja sitten riensimme hengen hädässä metsään ja jouduimme tänne.
Tuo kirja onkin meidän paras aarteemme, ilman sitä olisi elämämme
täällä äärettömän puutteellista. Luemme siitä luvun joka päivä. Te
huomaatte piankin, kuinka rikkaaksi se on elämämme tehnyt.
Äiti jatkoi: -- Kun saavuimme tänne, olimme sangen surkeassa tilassa.
Emme olleet vuorokauteen mitään syöneet. Tuli ilta ja pimeä, ennenkuin
pääsimme tänne avarampaan osaan, ja yön saimme nukkua käytävässä. Kun
aamulla heräsimme ja jouduimme tänne, niin näimme, että täällä oli
aivan autiota ja kuollutta. Olimme jo joutua epätoivoon, kun kuulimme
iloksemme veden hienoa solinaa. Tulimme ääntä kohden ja löysimme tuon
vesipuron. Voi, kuinka vesi maistui silloin hyvältä! Rupesimme
katselemaan elämää jo hieman valoisammin ja mietimme, miten täältä pois
pääsisimme, sillä emme osanneet epäillä, ettemme löytäisi täältä tietä
takaisin maanpinnalle.
-- Silloin huomasin minä, jatkoi Ruth, -- vesipuron yläpuolelta
tippuvan vettä, niinkuin ensin luulin; kastoin sormeni pään siinä ja
vein sen kielelleni.
-- Ja silloin Ruth sanoi: Mitä tämä on? selitti David. -- Sentähden
annoimme tälle elämännesteelle mani-nimen.
-- Minä tunsin heti ensi tipasta ihmeellisen voiman ja sulon
ruumiiseeni virtaavan, jatkoi Ruth. -- Ja tämä ihmeellinen aine on
meitä ylläpitänyt nämä kaksisataa vuotta.
-- Se onkin kuin vanhojen kreikkalaisten jumalten juomaa, vakuutti
Reino. -- Senpätähden tekin olette aina pysyneet nuorina, kauniina ja
kuolemattomina kuin Olympon jumalat.
-- Kyllä meidänkin aikamme tulee eritä täältä, ainakin sitten, kun
saamme Jumalan avulla maailmamme valmiiksi, lausui isä ja jatkoi: -- Ja
nyt, kun te, nuoret lapsemme, olette tulleet avuksemme, niin tokkopa
ehdimme ensimmäisten ihmisten ikäänkään.
Samassa kello löi 12. Kello oli kiinnitetty marmoriseinään urkujen
vasemmalle puolelle. Sen ääni oli pehmeän hyväilevä ja kolmisointinen.
Viimeisen lyönnin kaiku kiiri kauan huoneessa korvia hivelevänä. Kun
ääniaallot vaimenivat, otti Ruth tarjottimen, asetti sille kuusi
pikaria ja meni täyttämään ne manilla. Maniastiassa oli kultainen hana,
ja kallis juoma virtasi pikareihin kuten ainoastaan jumalainen nektari
voi virrata.
Ruth tarjosi ensin vanhemmilleen, sitten Ainolle, Reinolle ja
veljelleen. Kun hän itsekin oli ottanut maljasen käteensä, lausui isä:
-- Me kiitämme Sinua, taivaan ja maan Jumala, tästä lahjastasi ja
nautimme mania muistaen sinun hyvyyttäsi!
Sen jälkeen he alkoivat nauttia juomaa pienin siemauksin, hitaasti.
Reino ja Aino seurasivat tarkasti vanhojen asukkaiden esimerkkiä. He
huomasivat, että samoin kuin näiden ihmeellisten ihmisten käytös, elämä
ja työ oli taidetta, samoin heidän ruumiillinenkin nauttimisensa
tapahtui taiteellisesti.
Mutta vielä enemmän kuin manista nautti Reino Ruthin olemuksesta, hänen
istumisestaan, hänen liikkeistään, hänen ihmeellisestä kauneudestaan.
Kaikki oli tytössä prinsessamaisen ylevää, mutta sittenkin hän oli kuin
Ruth Rautamo. Ja taaskin Reino ajatteli näkevänsä vain unta. -- Mutta
tämä ei voi olla unta, kun kaikki on niin todellista ja tätä on
kestänyt jo niin kauan.
Reino katsoi kelloaan Ruthin korjatessa pois maniastioita ja kysyi
sitten: -- Miten teidän kellonne on kuusi tuntia joko edellä tai
jäljessä?
Isäntä vastasi: -- Meidän päivämme alkaa, samoinkuin vanhojen
juutalaistenkin, aamusta, kun valo tulee. Silloin on kello 12, nyt on
tätä päivää kulunut 12 tuntia.
-- Nukutaanko täällä myös? kysyi Aino luoden silmänsä huoneen oikealla
sivulla oleviin verhoihin, jotka olivat samettimaista sinistä kangasta
ja peittivät oviaukot, joista päästiin sisempiin suojiin. Ovia erotti
toisistaan kolmen enkelin Gabrielin, Rafaelin ja Arielin ihanat
kuvapatsaat.
-- Kyllä, myönsi äiti, -- kello kahdelta menemme levolle ja nukumme
aamuun kello 12:een, jolloin nousemme, laulamme aamuvirren ja juomme
mania ensi kerran. Sitten teemme työtä kello kuuteen, jolloin on toinen
manin juonti, kahdeksasta kahteentoista on taas työaika, ja sitten
kolmannen manin jälkeen menee aika täällä salissa lukiessa ja
puhellessa, kunnes on aika mennä nukkumaan. Tänään, kun oli suuri
juhla, emme olleet työssä ollenkaan, ja huomenna on sunnuntai, jota
mekin luonnollisesti vietämme lepopäivänä.
-- Mutta tehän nukutte paljon, aivan kuin lapset meillä enon kotona,
sanoi Reino.
-- Me seuraamme luonnon järjestystä. Täällä tulee pimeä kello kahdelta,
ja aamulla kahdeltatoista alkaa täysi päivä.
-- Talvellako myöskin?
-- Ei täällä ole talvea, enempää kuin syksyä tai kevättäkään. Meillä on
ainainen kesä, niinkuin tuolla ylhäällä suloisimman suven aikana.
-- Mistäs johtuu tämä valo, kun ei tänne päivä pääse eikä aurinko
ylety?
-- Kyllä se johtuu auringosta, vastasi David. -- Sen lämpö- ja
valosäteet tunkeutuvat tänne läpi kallion. Ne imeytyvät vuoreen, josta
sitten tasaisesti leviävät yli koko valtakuntamme.
Kello yhden lyönnin vielä väreillessä ilmassa David meni pöydän luo,
avasi Raamatun aivan lopusta ja alkoi lukea Johanneksen ilmestyskirjan
lähinnä viimeistä lukua.
Kaikki kuuntelivat hartaina kuvausta ihmekaupungista, mutta vieläkin
enemmän Aino ihaili lukijan sointuvaa ääntä.
-- Ja nyt te, rakkaat lapset, saatte laulaa oman virtenne, että saamme
kuulla, millaisia virsiä nykyään Suomessa lauletaan.
Emännän pyyntö oli niin herttainen, että nuorista tuntui aivan
mahdottomalta kieltäytyä. He katselivat toisiansa ja loivat sitten
hämillään silmänsä talonväkeen, mutta kaikkien kasvoilla näkyi harras
odotus. Äskeinen luku toi nuorille sisaruksille mieleen virren 142,
jonka he osasivat kokonaisuudessaan ulkoa.
He lauloivat. Mutta kun he aloittivat kolmatta säkeistöä, meni David
urkujen ääreen ja alkoi säestää. Nyt kävikin veisuu paremmin, he
lauloivat lämmöllä, sillä nyt oli heillä sydän mukana, ja kun he
pääsivät loppusäkeistöön, niin he tunsivat, että virrenveisuukin
tuottaa suurta nautintoa. Reino tunsi sielunsa ikäänkuin jalostuneen ja
ajatteli: -- Noin jalojen ihmisten seurassa kehityn minäkin varmaan
paremmaksi.
-- Se oli kaunis virsi! kehui äiti.
-- Niin, se onkin meidän suurimman runoilijamme Johan Ludvig Runebergin
tekemä, myönsi Reino.
-- Teiltä saamme ehkä montakin uutta virttä virsikirjaamme, lausui
David.
-- Emme osaa monta ulkoa, tuskin kymmentäkään, tunnusti Aino.
-- Se on hauska, että te olette laulajia. Nythän tuleekin kuorostamme
iso, iloitsi Ruth.
-- Toivomme, että opimme teidän kanssanne laulamaan, sanoi Aino
vaatimattomasti.
Päivän lopuksi piti isä hartaan iltarukouksen, jossa hän kiitti Jumalaa
siitä siunauksesta, jota he olivat saaneet osaksensa näinä
kahtenasatana vuotena. Viimeksi sulki hän taivaallisen Isän huomaan
nämä kaksi lasta ja pyysi, että hekin saisivat nauttia samaa armoa ja
hyvyyttä, jota he itse olivat saaneet osakseen niin runsain määrin.
Sitte pani hän toisen kätensä Ainon ja toisen Reinon pään päälle ja
sanoi: -- Sinut, suuri Luoja, me otamme todistajaksi nyt tänä
juhlapäivänä, jolloin käsittämättömässä viisaudessasi olet lähettänyt
nämä lapsesi meidän luoksemme, että me otamme, hellimme ja kasvatamme
heitä omina lapsinamme.
Vahvistukseksi syleilivät vanhemmat, samoin Ruth ja David, maan päältä
tulleita lapsina, sisarena ja veljenä.
Aino ja Reino tunsivat tällä hetkellä niin syvää liikutusta, etteivät
he kyenneet sanomaan mitään, mutta heidän silmänsä ja kasvonsa
ilmaisivat kyllä, kuinka onnellisia ja äärettömän kiitollisia he olivat
uusille omaisilleen.
Kello läheni kahta tai Reinon kellon mukaan kahdeksaa. Oli siis
hankkiuduttava levolle.
Ruth ja David luovuttivat vuoteensa uusille sisaruksilleen. Eivätkä
siinä vastaväitteet auttaneet. Maanantaina oli ensi työksi ruvettava
valmistamaan uusia sänkyjä ja vuodevaatteita. Siihen asti, kunnes ne
valmistuivat, saivat vanhemmat lapset nukkua leposohvilla.
Niin kului Ainon ja Reinon ensipäivä maninmaassa, ja talonväellä
päättyi kahdessadas vuosi.
Ilma alkoi äkisti pimetä. Hiljaisuus ja rauha vallitsi uudessa kodissa.
Ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon hiljainen tikutus ja puron vieno
solina. Se oli tuutulaulu nuorille tulokkaille, jotka olivat eläneet
elämänsä merkittävimmän päivän.