"Isälläni on voimia enemmän kuin minulla, sillä hän on maaseudulla
syntynyt."
Puhuja, älykäs, nuori itäpääläinen, valitteli vaivaista ruumiillista
kehitystänsä.
"Katsopas laihan-kuivaa käsivarttani, katso."
Hän kääri hihansa ylös. "Liian vähän syömistä, se sitä vaivaa. Niin,
ei nyt. Minulla on yllin kyllin syömistä näinä päivinä. Mutta se on
liian myöhäistä. Se ei voi korvata sitä, mitä en saanut syödäkseni
lapsena. Isä tuli Lontooseen Fen Countrystä. Äiti kuoli, ja meitä
asui kuusi lapsukaista ja isä kahdessa pikku huoneessa.
"Hän oli perin lujilla, isä-ukkeli. Hän olisi voinut hylätä meidät,
mutta eipä hän tehnyt sitä. Hän raatoi kaiken päivää, ja illalla
hän tuli kotia ja keitti meille ja hoiteli meitä. Hän oli sekä isä
että äiti, kumpaakin. Hän pani parastansa, mutta meillä ei ollut
kylliksi syömistä. Harvoin näimme lihaa, ja silloinkin kaikkein
huonointa. Eikä kasvaville lapsille ole hyväksi istua sellaiseen
päivällispöytään, missä ei ole muuta kuin leipää ja palanen juustoa
ja sitäkin liian niukalta.
"Entä seuraus? Minä olen alamittainen, eikä minulla ole isäni voimia.
Nälkä ne minulta vei. Parin sukupolven perästä minusta ei ole mitään
jäljellä täällä Lontoossa. Mutta nuorempi veljeni on toista, hän on
isompi ja paremmin kehittynyt. Isä ja me lapset, näetkös, pysyimme
koossa, ja siinä syy."
"Mutta en ymmärrä sitä", huomautin. "Luulisin, että sellaisissa
olosuhteissa elinvoima vähenisi ja että nuoremmat lapset syntyisivät
vielä heikompina."
"Ei silloin, kun he pysyvät koossa", vastasi hän. "Jos milloin
kuljet Itäpäässä ja näet kahdeksan ja kahdentoista välillä olevan
lapsen, joka on täysikokoinen ikäisekseen, hyvin kehittynyt ja
terveennäköinen, niin tiedustapas asiaa; saat kuulla, että se on
perheen nuorin tai ainakin nuorimpia. Keino on tällainen: vanhemmat
lapset näkevät enemmän nälkää kuin nuoremmat. Nuorempain lasten
maailmaan tullessa vanhemmat alkavat ansaita, ja niin saadaan enemmän
rahaa ja enemmän ruokaa."
Hän laski hihansa alas ja peitti käsinkosketeltavan todistuksensa
siitä, että puolittain nälkään nääntyminen ei merkitse kuolemista,
vaan surkastumista. Hänen äänensä oli vain yksi niiden myriadien
joukossa, jotka päästelevät nälkävalituksen huutoja maailman
suurimmassa valtakunnassa. Jok'ainoa päivä enemmän kuin
1,000,000 ihmistä nauttii köyhäinhoidon avustusta yhdistyneessä
kuningaskunnassa. Vuoden kuluessa saa joka yhdestoista kaikista
työväenluokan jäsenistä köyhäinhoidon avustusta; 37,500,000 ihmistä
ansaitsee vähemmän kuin kaksitoista puntaa kuukaudessa perhettä
kohti, ja alituinen 8,000,000 henkeä käsittävä armeija elää nälänuhan
partaalla.
Muuan Lontoon kunnan kouluneuvoston komitea selittää: "Sellaisina
aikoina, _jolloin ei ole mitään erityistä pulaa_, käy yksin Lontoon
kouluissa 55,000 lasta niin nälistyneinä, että heidän opettamisensa
on hyödytöntä." Harvennus on minun. Aika, "jolloin ei ole mitään
erityistä pulaa", merkitsee hyvää aikaa Englannissa, sillä Englannin
kansa on tottunut pitämään nälän näkemistä ja kärsimistä, jota he
sanovat "pulaksi", yhteiskunnallisen järjestyksen asiaankuuluvana
puolena. Alituista nälänhätää pidetään luonnollisena asiana.
Vasta kun äkillistä nälänhätää alkaa ilmaantua liian suuressa
mittakaavassa, arvellaan jotakin erikoista tapahtuneen.
Milloinkaan en unohda erään sokean miehen katkeraa valitusta pienessä
Itäpään työpajassa kolkon päivän päättyessä. Hän oli ollut vanhin
viidestä lapsesta, joilla oli äiti, mutta ei isää. Ollen vanhin
hän oli lapsena saanut nähdä nälkää ja tehdä työtä, jotta pikku
veljet ja siskot olisivat saaneet suuhunpantavaa. Lihaa hän ei
saanut maistaakaan edes yhtä kertaa kolmessa kuukaudessa. Hän ei
milloinkaan päässyt tietämään, miltä tuntuisi, jos saisi nälkänsä
täysin tyydytetyksi. Ja hän väitti, että alituinen nälännäkeminen
lapsena oli vienyt hänen näkönsä. Tämän väitteensä tueksi hän kertasi
kuninkaallisen sokeitten komissionin kertomuksesta, että "sokeus
on eniten vallalla köyhien asuinpiireissä, ja köyhyys lisää tätä
peloittavaa onnettomuutta".
Mutta hän väitti muutakin, se sokea mies, ja hänen äänessään oli
onnettomuuden alaiseksi joutuneen miehen katkeruutta, miehen, jolle
yhteiskunta ei anna kylliksi syömistä. Hän kuului Lontoon sokeitten
äärettömään armeijaan, ja hän vakuutti, että sokeainkodeissa he
eivät saa puoliksikaan riittävästi syödäkseen. Hän esitti päivän
ruokalistan:
Aamiainen -- 3/4 paintia "möykkyä" ja kuivaa leipää.
Päivällinen -- 3 unssia lihaa.
1 viipale leipää.
1/2 naulaa perunoita.
Illallinen -- 3/4 paintia "möykkyä" ja kuivaa leipää.
Oscar Wilde -- Jumala armahtakoon hänen sieluaan! -- päästää
vankilassa olevan lapsen puolesta huudon, joka sangen hyvin sopii
myös vankilassa olevan miehen ja naisen huudoksi:
"Toinen asia, josta vankilassa oleva lapsi kärsii, on nälkä. Hänelle
annettava ruoka käsittää palasen tavallisesti huonosti leivottua
vankilaleipää ja kupillisen vettä aamiaiseksi kello puoli kahdeksan.
Kello kaksitoista hän saa päivällistä, jona on kupillinen karkeata
maissijauhosekoitusta ('möykkyä') ja puoli kuusi palasen kuivaa
leipää ja kupillisen vettä illalliseksi. Tämä ruokajärjestys tuottaa
vahvalle, täysi-ikäiselle miehellekin aina jonkinlaista sairautta,
pääasiallisesti tietysti ripulin ja sitä seuraavaa heikkoutta.
Suuressa vankilassa onkin senvuoksi vartijain tapana jaella
säännöllisesti sitovia lääkkeitä asiaankuuluvina tarpeina. Lapsi
taas ei yleensä lainkaan kykene syömään tällaista ruokaa. Jokainen,
joka jotakin lapsista tietää, tietää myös, kuinka helposti lapsen
ruoansulatukseen vaikuttaa itkunpuuska, mieliharmi ja kaikenlainen
henkinen hätä. Lapsi, joka on itkenyt koko pitkän päivän ja ehkä
puolen yötä yksinäisessä hämärävaloisessa komerossa ja joka on
kauhun vallassa, ei voi syödä tällaista karkeata, kamalaa ruokaa.
Se pikku lapsi, jolle vartija Martin antoi korppuja, itki nälkäänsä
tiistaiaamuna eikä millään kyennyt syömään hänelle aamiaiseksi
tarjottua leipää ja vettä. Martin läksi ulos aamiaista tarjottuaan
ja osti muutamia makeita korppuja lapselle, kun ei voinut sietää
sen näkevän nälkää. Se oli hänen puoleltaan kaunis teko, ja siksi
sen ymmärsi lapsikin, joka lainkaan tuntematta vankilan johtokunnan
määräyksiä kertoi eräälle vanhemmalle vartijalle, kuinka ystävällinen
tämä nuorempi vartija oli hänelle ollut. Tuloksena tietysti oli
raportti ja Martinin ero."
Robert Blatchford vertailee työhuoneen vaivaishoitolaisen päivämuonaa
sotamiehen muonaan, jota hänen sotilaana ollessaan ei pidetty kyllin
riittävänä, vaikka se on kahta vertaa runsaampi vaivaishoitolaisen
muonaa:
Vaivaishoitolaiselle ... Ruoka-aine ... Sotilaalle.
3 1/4 unssia ......... Lihaa ........ 12 unssia.
15 1/2 unssia ......... Leipää ....... 24 unssia.
6 ... unssia ......... Kasviksia ..... 8 unssia.
"Täysikasvuinen miespuolinen vaivaishoitolainen saa lihaa (lientä
lukuunottamatta) vain kerran viikossa, ja vaivaishoitolaisilla
on melkein kaikilla sellainen kalpea tahdasmainen hipiä, joka on
nälännäkemisen varma merkki."
Seuraava taulukko sisältää vertailun työhuoneen hoidokin
viikoittaisen ruokamäärän ja työhuoneen virkailijan viikoittaisen
ruokamäärän välillä: