"Kuulkaahan, onko teillä antaa yösijaa?"
Nämä sanat linkosin huolettomasti olkani yli pyylevälle
vanhanpuoleiselle vaimolle, jonka ruokaa olin nauttimassa
ruokottomassa kahvilassa lähellä Poolia Limehousen tienoilla.
"Ooja", vastasi hän lyhyesti, sillä ulkonäköni ei taitanut oikein
vastata hänen talossaan vaadittavaa varallisuustasoa.
En sanonut sen enempää, vaan nautin ääneti sianlihaviipalettani ja
kelmeänväristä teetäni. Eikä hänkään minusta enempää välittänyt,
ennenkuin tulin maksamaan nautintoani -- neljä pennyä -- ja vedin
esille taskuni koko sisällyksen, kymmenen shillinkiä. Tarkoitettu
vaikutus ilmeni heti.
"Ooja, herra", aloitti hän heti omasta tahdostaan, "minulla on teille
antaa nätti yösija, niin että varmasti siihen miellytte. Reisusta on
palattu, vai?"
"Paljonko huoneesta?" tiedustin, välittämättä hänen uteliaisuudestaan.
Hän mittaili minua päästä jalkoihin vilpittömästi ällistyneenä. "Minä
en hyyrää koko huonetta vakinaisillekaan vierailleni, saati sitten
tilapäisille."
"Sitten kai täytyy kävellä muualle", sanoin selvästi pettyneenä.
Mutta minun kymmenen shillinkiäni oli saanut hänet kovin kärkkääksi.
"Minä voin antaa teille nätin sängyn yhdessä kahden muun miehen
kanssa", tarjosi hän. "Hyviä, kunniallisia miehiä ja säännöllisiä."
"Mutta minäpä en halua nukkua kahden muun miehen kanssa", väitin.
"Eihän teidän tarvitsekaan. Huoneessa on kolme sänkyä, eikä se
olekaan mikään pieni huone."
"Paljonko?" tiedustin.
"Puoli kruunua viikossa, kaksi ja kuusi, [1 Kruunu = 5 shillinkiä,
shillinki = 12 pennyä. Punta = 20 shillinkiä; Suom. muist.]
vakinaiselta asukkaalta. Te tykkäätte miehistä, se on varma. Toinen
on makasiinimies ja on asunut täällä jo kaksi vuotta. Ja toinen
kuusi. Kuusi vuotta herra, ja kaksi kuukautta tulee ensi lauantaina.
Hän on kulissimies", jatkoi hän. "Säännöllinen, kunniallinen mies, ei
ole koskaan pitänyt rokulia sinä aikana, minkä on luonani asunut. Ja
hän pitää tästä talosta, hän sanoo, että tämä on paras asuinpaikka
mitä on saatavissa. Hän on täysihoidossani, niinkuin muutkin
asukkaani."
"Sitten kai hänelle jää säästöön paljon rahaa", arvelin viattomasti.
"Siunatkoon, ei suinkaan. Mutta eihän hän rahoillaan saisi mistään
niin hyvää."
Mielessäni väikkyi oma laaja Länteni, jonka ilmankannen alla on tilaa
ja rajattomasti ilmaa tuhansille Lontoille; mutta tässäpä oli mies,
säännöllinen ja luotettava, joka ei koskaan lyönyt työtänsä laimin,
rehellinen ja kohtuullinen, joka asui yhdessä huoneessa kahden muun
miehen kanssa ja maksoi siitä kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa
sekä tiesi omasta kokemuksestaan, että sen suurempaa runsautta hän
ei voi saavuttaa. Ja minä, kymmenen taskussani olevan shillingin
voimalla, saisin ryysyisenä käydä hänen huoneeseensa ja ruveta
nukkumaan hänen kanssaan. Ihmissielu rakastaa yksinäisyyttä, mutta
kuinkahan yksinäisyyttä kaipaakaan, kun on kolme vuodetta samassa
huoneessa, jonne vielä lasketaan tilapäisiä kymmenen shillingin
vieraita.
"Kuinka kauan olette asunut täällä?" kysyin.
"Kolmetoista vuotta, herra. Eikö tämä teistäkin ole miellyttävä
asunto?"
Puhuessaan vaimo heilui ankarasti pienessä keittiössään, missä
hän keitti ruokaa vierailleen, jotka olivat täysihoidossa. Ensin
astuessani sisälle hän oli ollut kovassa työn touhussa eikä ollut
siitä hetkeksikään tauonnut keskustelumme kuluessa. Hän oli
epäilemättä uuras vaimo. "Ylös puoli kuusi", "Vuoteitten laittaminen
viimeinen iltatyö", "Työssä, kunnes on nääntyä paikalleen", sitä
samaa kolmetoista vuotta ja palkaksi harmaat hiukset, likaiset
vaatteet, kumarat hartiat, vetelä ruumis; loppumatonta raadantaa
epäsiistissä ja meluavassa kahvilassa, jonka edessä oli kymmenen
jalan levyinen kuja seinästä seinään ja vieressä vettä, inhoittavaa
ja kalmantuoksuista, lievästi puhuen.
"Kyllä kai tulette takaisin katsomaan?" kysyi hän hartaasti,
ollessani lähdössä ovella.
Ja kääntyessäni takaisin ja katsellessani häntä ymmärsin täydelleen,
mikä totuus piili vanhassa viisaassa sananlaskussa: "Hyveessä hyveen
palkinto."
Palasin hänen luokseen. "Oletteko koskaan pitää nyt lomaa?" kysäisin.
"Lomaa?"
"Niin, päivän parin matka maalle, päivän levähdys raittiissa ilmassa,
ymmärrättehän."
"Herra varjelkoon", naurahti hän, ensimmäisen kerran
keskeyttäen työnsä. "Lomaako tällaisilla kuin minä? Kaikkeapa sitä
ajattelemaankaan. -- Katsokaa eteenne!" huudahti hän terävästi,
ollessani kompastua mädänneeseen kynnykseen.
* * * * *
Alhaalla lähellä Länsi-Intian laivatelakkaa tapasin erään
nuoren miehen lohduttomana tuijottelemasta liejuiseen veteen.
Lämmittäjän lakki oli vedettynä hänen silmilleen, ja hänen pukunsa
ruumiinmukaisuus viittasi erehtymättömästi merelle.
"Terve, toveri", tervehdin häntä alkajaisiksi "Osaatko neuvoa minulle
tien Wappingiin?"
"Karjalaivan souvarinako meren yli?" kysyi hän heti tuntien
kansallisuuteni.
Ja sitten me puutuimme puheisiin ja jatkoimme tuttavuutta kapakassa,
ryypiskellen pari tuopillista "puoleksi kumpaakin". Tämä kehitti
tuttavuuden läheisemmäksi, niin että kun minä vedin esille kaikki
kuparilanttini, shillingin verran (näennäisesti viimeiseni), ja
erotin siitä kuusi pennyä yösijaa varten ja kuusi pennyä uutta
"puoleksi kumpaakin" varten hän jalomielisesti ehdotti, että joisimme
koko shillingin.
"Toverini oli vähän slaiskaamassa eilen illalla", selitti hän, "ja
pollarit kaappasivat hänet, niin että sinä voit tulla kanssani hänen
laverilleen. Mitä sanot?"
Minä sanoin suostuvani, ja kun olimme kaataneet sisäämme koko
shillingin arvosta olutta ja nukkuneet yön viheliäisellä vuoteella
kurjassa pesässä, tiesin koko lailla tarkasti, mikä hän oli miehiään.
Ja myöhemmät kokemukseni todistivat, että hän jossakin suhteessa oli
Lontoon työväestön alemman luokan suuren joukkokunnan tyypillinen
edustaja.
Hän oli lontoolainen synnyltään, ja hänen isänsäkin oli ollut
lämmittäjä ja juoppo. Lapsuusaikana hänen kotinaan olivat olleet
kadut ja möljät. Hän ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä koskaan
tuntenut sitä oppia tarvitsevansa -- turha ja hyödytön saavutus hänen
mielestään ainakin hänen asemassaan olevalle miehelle.
Äiti hänellä oli ollut ja lukuisasti kirkuvia veljiä ja sisaria,
kaikki ahtautuneina pariin huoneeseen, missä saivat ruokansa
niukemmin ja epäsäännöllisemmin kuin hän tavallisissa oloissa saattoi
itselleen haalia. Hän ei oikeastaan käynyt koskaan kotona, paitsi
niinä aikoina, jolloin häntä ei onnistanut oman ruokansa hankinnassa.
Hiukan näpistelyä ja kerjäämistä kaduilla ja möljillä, pari matkaa
merille kokkipoikana, jokunen matka hiilenluojana ja sitten
täysinoppineena lämmittäjänä, ja niin hän oli ennättänyt elämänsä
huipulle.
Ja tänä aikana hän oli takonut itselleen elämänvakaumuksen,
ällöttävän ja vastenmielisen vakaumuksen, mutta hänen kannaltaan
varsin johdonmukaisen ja järkevän. Tiedustaessani häneltä, mitä
varten hän eli, hän arvelematta vastasi: "Ryypiskelläkseni." Matka
merelle (sillä täytyihän elää ja saada, millä elää), sitten tilille,
ja lopuksi pitkä ryyppy. Senjälkeen miten kuten pikku ryyppyjä,
norkoilemalla kapakoissa tovereilta, joilla sattui vielä olemaan
kolikko pari jäljellä, niinkuin minulla, ja norkoilut tyrehdyttyä
taas matka merelle ja saman eläimellisen kiertokulun uusiminen.
"Entäs naiset?" tiedustin, kun hän oli lopuksi julistanut juopottelun
olemassaolonsa ainoaksi päämääräksi.
"Naiset." Hän paukautti tuoppinsa kapakkapöytään ja herkesi
kaunopuheiseksi. "Naiset ovat sellaisia kappaleita, jotka minun
kokemukseni opetuksen mukaan on jätettävä rauhaan. Se ei kannata,
toveri, ei kannata. Mitäpä minunlaiseni mies kaipaa naisilta, hä?
Sanoppas mitä? Olihan minulla äitimuori, ja hänestä sain tarpeekseni:
se oli pelkkää lasten pieksämistä ja äijän rökittämistä, milloin
tämä tuli kotia. Ja se tapahtui harvoin se, sen minä sanon. Ja
minkä tähden? Muorin tähden. Ukko ei totisesti pitänyt kotia
onnen sopukkana, hän, ja siinä syy. Entä toiset naiset, kuinka ne
pitelevät lämmittäjä-parkaa, jolla sattuu olemaan joku shillinki
housuntaskussa? Yhden hyvän ryypyn hän ehkä ennättää saada
makoonsa, hyvän pitkän ryypyn, ja sitten nylkevät naiset hänet niin
putipuhtaaksi, että toista et irti saa, kyllä tiedän sen. Minulla
on ollut kokemukseni minullakin, ja tiedän, mikä on mitäkin. Ja sen
minä sanon, että missä on naisia, siellä on vastusta -- kirkumista ja
rääkymistä, tappelua ja puukottelua ja pollareita ja tuomareita ja
kuukausi pakkotyötä lorun lopuksi, mutta ei tilipäivää."
"Mutta vaimo ja lapset", väitin. "Oma koti ja kaikkea muuta
sellaista. Ajattelepas sitä. Palaat matkalta, pienokaiset kiipeilevät
polvillesi, ja onnellisena hymyilee vaimo, joka antaa sinulle
muiskun pöytää kattaessaan; entä pienokaisten suukot, kun he menevät
sänkyynsä ja pata porisee liedellä rupatellessasi kaikenlaista, missä
olet ollut ja mitä olet nähnyt ja kuunnellessasi vaimosi tarinoivan
kaikesta, mitä on tapahtunut kotona poissaollessasi ja..."
"Ole pörisemättä", huudahti hän iskien leikillään nyrkkinsä olalleni.
"Mitä sinä oikein meinaat, mies? Muiskaava vaimo, kiipeevät
pienokaiset, poriseva pata, kaikki neljällä ja puolella punnalla
kuussa, jos sinulla on laiva, ja tyhjällä, kun ei sitä ole. Minäpä
sanon, mitä saisin neljällä ja puolella punnalla -- toraavan muijan,
parkuvia pentuja, hiilenpuutteen porisevan padan sijasta, ja patakin
kanissa, sen minä saisin. Ja siinä sitä olisikin riittämiin.
Kimpaantuisi mies ja kiittäisi onneansa, jos pääsisi takaisin
merille. Vaimo! Mitä varten? Saadaksesi elämän viheliäiseksi? Lapsia!
Tottele minua, toveri, ja jätä ne toisten tehtäviksi. Katsoppas
minua. Minä saan ottaa ryyppyni, milloin tahdon, eikä siunattu muija
eivätkä lapset milloinkaan huuda leipäänsä. Minä olen onnellinen,
olen niinkin, tyhjentäessäni oluttuoppiani sinunlaisesi toverin
kanssa ja löytäessäni hyvän laivan ja lähtiessäni taas merireisulle.
Ottakaamme siis vielä tuopillinen. Puoliksi kumpaakin, se on poikaa
se."
Kertomatta enempää tämän kahdenkolmatta ikäisen nuoren
miehen puheista olen luullakseni kylliksi selvittänyt hänen
elämänkatsomuksensa ja sen perusteena olevat taloudelliset syyt.
Kotielämää hän ei ollut koskaan tuntenut. "Koti" sana ei herättänyt
hänessä muuta kuin katkeria mielikuvia. Hänen tiensä ja muiden
samalla elämän-ladulla kulkevain miesten alhaiset palkat merkitsivät
hänestä sitä, että vaimo ja lapset eivät voineet olla muuta kuin
miehen sietämättömänä taakkana ja miespuolisen viheliäsyyden
perussyynä. Hän oli tietämättään hedonisti peräti moraaliton ja
materialistinen mies, joka etsi korkeinta mahdollista onnea itselleen
ja oli sen löytänyt ryypystä.
Nuori, järkensä juonut mies, ennenaikainen hylky lämmittäjän
toimeenkin kohta ruumiillisesti pystymätön, ja sitten katuoja tai
työlaitos sekä lopuksi.. hän näki sen kaiken yhtä selvästi kuin
minäkin mutta ei se häntä kauhistanut. Kaikki hänen ympäristönsä
voimat olivat hänen syntymähetkestään alkaen ponnistelleet
paaduttaakseen hänet, ja hän katseli murheellista välttämätöntä
tulevaisuuttaan tunteettomana ja välinpitämättömällä mielellä, jota
minä en pystynyt järkyttämään.
Eikä hän kuitenkaan ollut mikään paha mies Ei hän synnyltänsä ollut
rikollinen eikä raaka. Hän oli sielultaan normaali ja ruumiiltaan
keskinkertaista vankempi. Hänen silmänsä olivat siniset ja pyöreät
pitkien ripsien varjostamat ja etäällä toisistaan. Ja niissä
oli hymyä ja leikin tuntua. Kasvot ja yleiset piirteet olivat
miellyttävät, suu ja huulet sievät vaikka niihin jo oli kehittymässä
katkeruuden poimut. Leuka oli heikko, vaikka ei liian heikko; olen
nähnyt korkeillakin paikoilla istuvan heikompileukaisia.
Hänen päänsä oli siro ja niin kauniisti se sopeutui moitteettomalle
kaulalle, että hänen ruumiinsa ei minua enää hämmästyttänyt, kun hän
sinä iltana riisuutui levolle mennessään. Olen nähnyt monia miehiä
riisuutuneina, korkeakouluissa ja harjoitussaleissa, jaloverisiä
ja -syntyisiä miehiä, mutta en ole milloinkaan nähnyt kenenkään
riisuutuvan enemmän edukseen kuin tuon kahdenkolmatta-vuotiaan
nuoren juoppolallin, tuon jumalaisen nuorukaisen, joka oli tuomittu
ränsistymään ja käpertymään piloille neljän viiden lyhyen vuoden
kuluessa ja mädäntymään turpeen alle jättämättä jälkipolvea, joka
olisi perinyt hänen ruumiinsa kauneuden.
Sellaisen elämän tallaaminen tuntui pyhyyden häväisyltä, mutta minun
täytyi tunnustaa hänen olevan oikeassa pysyessään naimattomana neljän
ja puolen punnan palkalla Lontoossa. Aivan samoin kuin kulissimies
oli saadessaan tulonsa ja menonsa käymään tasan asumalla samassa
huoneessa kahden muun miehen kanssa onnellisempi kuin sullomalla
kurjan perheensä kahden vieraan kanssa vielä halvempaan huoneeseen,
tilien sittenkään lyömättä yhteen.
Ja päivä päivältä varmistui minussa käsitys, että tämän
Kadotuksen-kuilun kansan avioliitot eivät ole ainoastaan järjettömiä,
vaan vieläpä rikollisiakin. He ovat rakentajan hyljeksimiä kiviä.
Heille ei ole mitään paikkaa yhteiskunnan rakennelmassa, vaan kaikki
yhteiskunnan voimat painavat heitä alaspäin, kunnes he menehtyvät.
Kadotuksen-kuilun pohjalla he muuttuvat heikoiksi, juoppohöperöiksi,
lamaantuneiksi. Jos he jatkavat sukuaan, niin tämän elämänvoima on
niin haurasta, että se väkisinkin häviää. Maailman toiminta jatkuu
heidän yllänsä, eivätkä he viitsi eivätkä jaksakaan ottaa siihen
osaa. Eikä liioin maailma heitä tarvitse. Aivan riittävästi on heitä
paljon soveliaampiakin kiipeämässä kaltevaa jyrkännettä ylöspäin, ja
nekin pelastuvat vain tiukasti ponnistellen alas-luisumasta.
Lyhyesti, Lontoon Kadotuksen-kuilu on ääretön tuhomylly. Joka
vuosi, joka vuosikymmen Englannin maaseutu pulputtelee sinne
jäntevää elämänvoimaa, joka pystymättä enää uusiintumaan kuolee
pois jo kolmannessa polvessa. Pätevät tietolähteet vakuuttavat,
että lontoolainen työmies, jonka vanhemmat ja isovanhemmat olisivat
lontoolaista syntyperää, on aivan harvinainen ihme.
Herra A.C. Pigou on sanonut, että se iäkkäitten köyhien ja hylkyjen
joukko, joka muodostaa "pinnanalaisen kymmenenneksen", on 7 1/2
prosenttia Lontoon väestöstä. Mikä merkitsee, että viime vuonna,
eilen ja tänä päivänä, juuri tänä hetkenä 450,000 sellaista olentoa
potee viheliäisinä hengenlähtöä sen yhteiskunnallisen syvänteen
pohjalla, jota sanotaan "Lontooksi". Ja mitenkä he kuolevat, siitä
sieppaan esimerkin tämän aamun sanomalehdestä:
Omaa huolimattomuutta.
Tri Wynn Westcott toimitti eilen tutkimuksen Shoreditchissä
77-vuotiaan Elizabeth Crewsin kuoleman johdosta. Vainaja asui
Holbornissa Itäiselläkadulla n:ossa 32 ja kuoli keskiviikkona.
Alice Mathieson selitti olevansa sen talon emäntä, jossa
vainaja asui. Todistaja oli nähnyt hänet elossa viimeksi
edellisenä maanantaina. Hän asui aivan yksin. Herra Francis
Birch, Holbornin piirin köyhäinhoidon kaitsija, ilmoitti
vainajan asuneen puheenaolevassa huoneessa 35 vuotta. Kun
todistaja kutsuttiin paikalle tämän kuun 1 päivänä, hän tapasi
naisvanhuksen hirvittävässä tilassa, ja ambulanssi ja ajomies
täytyi desinfisioida ruumiinkuljetuksen jälkeen. Tri Chase
Fennell ilmoitti kuoleman aiheutuneen oman huolimattomuuden
ja likaisuuden takia syntyneitten vuodehaavojen tuottamasta
verenmyrkytyksestä, ja valamiehistö antoi samaan suuntaan menevän
päätöksen.
Enimmän hämmästyttää tässä naisen kuolemaa koskevassa
pikku-uutisessa se ulkokullattu välinpitämättömyys, jota viranomaiset
asiassa osoittivat päätöstänsä perustellessaan. Sanoa, että
vanha seitsemänkahdeksatta-vuotias mummo olisi kuollut _oman
huolimattomuutensa_ takia, se on todella mitä optimistisin tapa
katsella asiata. Vanhan mummon kuolema oli hänen oma syynsä, ja
saatuaan näin vastuukysymyksen ratkaistuksi yhteiskunta tarttuu taas
tyytyväisenä omiin touhuihinsa.
"Pinnanalaisesta kymmenenneksestä" on herra Pigou sanonut: "Joko
ruumiillisen voiman tai ymmärryksen tahi tahdon taikka kaikkien
kolmen puuttuessa he ovat kykenemättömiä tai haluttomia tekemään
työtä eivätkä senvuoksi pysty itseänsä elättämään... Heidän älynsä on
useasti niin matala, etteivät he kykene erottamaan oikeata kättään
vasemmasta tai muistamaan oman asuntonsa numeroa; heidän ruumiinsa on
heikko ja ryhditön, heidän mielihalunsa ovat nurinkurisia, ja tuskin
he ymmärtävät, mitä kotielämä merkitsee."
Neljäsataaviisikymmentätuhatta -- se on aika suuri ihmisjoukko. Nuori
lämmittäjä oli vain yksi heistä, ja siihen vähään, mitä hän kykeni
sanomaan, meni hyvä kotva aikaa. Enpä haluaisi kuulla heidän puhuvan
yht'aikaa. Mahtaneekohan heitä Jumalakaan kuulla?