TAAVETTI. Ei, vaan tänne lyyhistyn närheen alle kuin jäniksen-poikanen.
(Asettuu alas verhoon oikealle, toki näkyväksi katselijoilta)
SELMA. Mutta liikahtamatta, hivahtamatta, se muista.
TAAVETTI. En hengitäkkän.
SELMA. Me tänne! Tule, Thekla, seiso tässä sievästi, kunnes annan
sinulle viittauksen. (Saattaa hänen vasemmalle kuusten verhoon)
THEKLA. Vapisenpa jo vallan, ja saatanpa kohtani hukkiolle, tiedän
minä. Voi!
SELMA. Äänettä!--Tulkaat, isäni, rientäkäät!
HERMAN. Olenhan sun narris.
SELMA. Te olette mun isäni.--Tässä on sijanne. (Asettuvat vasemmalle,
jääden katselijain näkyviin)
HERMAN. Seistä ja tirkistellä tässä!
TAAVETTI. Istukaat alas kuin minäkin, ja voimmepa kuin herrat. Mutta
ah olis meillä vielä kullakin pieni olvipullikka tuollon tällön
suuteltavana! Sehän riemuamme voitelis.
HERMAN. Mitä näriset sinä iiliskotti siellä pensastossa? Sauva-öljyä
olven verosta sinulle antaisin, ja oikein sydämmestäni.
TAAVETTI. Käyvätpä meidän aatoksemme yhtä. Merkillistä! Samanhan
sydämmellisen antelijaisuuden tunnen minäkin teitä kohtaan tällä
hetkellä, juuri saman.
HERMAN. Ha, ha, ha, sinä juupeli!
SELMA. Hän tulee!
HERMAN. Tulkoon hän jo Herran nimessä. (Fokas tulee oikealta periltä,
seisahtaa äkisti nähtyään Konradin, joka kohottaa itseänsä kankeasti
ylös)
FOKAS. Onko se Matti?
KONRAD. Matti on nimeni, ja tässä olen teidän käskystänne, herra.
FOKAS. Taidanko uskoa sinun? Sillä minä en luotakkan mailman maineisin.
KONRAD. Oikein. Mutta odottakaat siis kärsivällisesti huomispäivän
todistusta siihen, mitä kuulee teidän korvanne mun omasta suustani.
FOKAS. Hyvä! Onko nyt rinnassas sama voima ja taju kuin ennen
patriarkan hurskaalla pojalla tuolla Faraonein maalla? Mitä sanot?
KONRAD. Siinä kohdassa luulen joteskin mahtavani, jos nimittäin uni on
sitä ytimellistä sorttia. Sillä nähdäänpä täällä myös unta liedompaa
kevään lunta.
FOKAS. Ankarahan uni on tämä, jonka nyt ilmasen sinulle selitettäväks.
KONRAD. Minä jo sen tiedän.
TAAVETTI. (Eriks.) Kiitä minua siitä.
FOKAS. Tiedät uneni?
KONRAD. Kas, kas, kuinka hän edessäni liehuu tuossa, tummana hattarana
heiluu. Hohoo! jo kihlattunne kaunoisna morsianna huoneenne emännäksi
viette. Mutta soitto ei riemuna soi, vaan katumusvirtenä syysillan
hetkellä huokaa; synkeenä näät kodon hallasen lehdon ja pilvessä
taivaan kannen. Mutta pilvien peitto jo aukenee ja tuomiotorvi kaikuu.
TAAVETTI. (Eriks.) Mies tuijottaa kuin tervatentti aholla.
FOKAS. Kuinka tiedät tämän?
KONRAD. Minä olen tietäjä.
FOKAS. Se olet sinä, minä tunnustan sen nyt ja uskon mitä sanot, uskon
järkähtämättä. Sano siis mitä merkitsee tämä uneni.
KONRAD. Sen näen kohta pilvistä.
FOKAS. Pilvistä?
KONRAD. Sillä minä olenkin oikeammiten pilviprofeeta.
SELMA. (Eriks.) Huomaa: nyt poikkeet ulos kohdastas.
FOKAS. Pilviprofeetta! Mitä sillä ymmärretään?
KONRAD. Hän ennustaa pilvistä ja sumuista.
TAAVETTI. (Eriks.) Hän viskaa sulle sumua vasten naamaa, poika.
KONRAD. Pilvein kaavoissa ja liikunnoissa ilmestyy hänen silmänsä eteen
miehen elämän vaiheet.
FOKAS. Kaikissa pilvissä?
KONRAD. Ei; kullakin on hänen pilvistönsä.
FOKAS. Peijakkaitahan kuulen! Mutta kuinka saadaan tuosta pohti kussa
kunkin pilvet junnailevat tuolla taivaalla? Missä on esimerkiksi minun
liutani?
TAAVETTI. (Eriks.) Maantienojassa sammakkoin pesinä.
KONRAD. Onpa siinä ensin pieni askare. Niin, jos nyt mielitte hieman
nostaa ylös sitä pimeätä vaippaa, joka verhoo teidän tulevaisuutenne,
niin katsokaat mikä on ensiksi tehtävänne. Tuossa silmät ummessa
pyörähtäkäät mun edessäni, noin kymmenkunta kertaa keikahtaen ympär ja
viheltäen vinkasti; mutta seisahtaissanne taas ja ennen silmäinne
avaamista, osoittakaat kädellänne kohden taivasta. Sielläpä teille
kohtalonne arpakirja, jos nimittäin pilviä sillon löytyy tällä
korkuuden kaistaleella. Käykämme siis käsiin.
TAAVETTI. (Eriks.) Tanssita häntä hyvästi.
FOKAS. Panisitko sinä minun karhua tanssimaan? Mene hiiteen ennuksines!
KONRAD. Tämä kuuluu asiaan.
FOKAS. Ja viheltäisin vielä?
KONRAD. Asian vaatimusta mukaan.
FOKAS. Mene hiiteen, elles muuton käsitä mun pilviäni. Minäkö
nostelisin tässä sinun edessäs koipiani kontiona, minä, oikeammiten
aatelismies?
TAAVETTI. (Eriks.) Sepä vahinko ettes sitä tee, vahinko ja harmi. Tee
nyt se!
HERMAN. (Eriks.) Oikein, poikani!
KONRAD. Mutta olenpa usein itsekkin löytänyt toisen miehen pilvet.
FOKAS. No kurkistele sitten ylös pitkin taivasta. (Konrad tähtäilee
ylös läpi nyrkkinsä)
KONRAD. Hm ... hm ... tuolla tynnörinala rastaanrinnettä ... hm ...
tuolla Kefaluksen häntä ... ja tuollahan sen suuren Mogulin linna ...
hm ... tuolla Naantaalin jauhomylly ja Lunkkentuksen karvasaapas, hm...
Ja tuolla, tuollahan on teidän pilvistönne kuin valkea hanhilauma.
FOKAS. Onkos?
KONRAD. Ottakaat ja katsokaat tuosta nyrkkini läpitse. (Fokas katsoo
läpi hänen nyrkkinsä) Noh?
FOKAS. Näen vaan paljaan kirkkaan taivaan.
KONRAD. No soikotetaan, soikotetaan, noin noin, itään länteen pohjaan.
FOKAS. (Kääntyen äkkiin kohden Konradia, katsahtaen kiivaasti) Älä
helvetissä tee minusta pilkkaa, äijä, älä helvetissä! Minä en pelkää
sinua vaihka olisit itse Laiska-Jaakko, se suuri noita ja
silmänkääntäjä, minä en pelkää, vaan kysyn kivaltisti: mikä on sinun
meiningis oikein? Äijä! (Konrad karauttaa kurkkuansa hirveän kovalla
röminällä.--Fokas itsekseen) Hän römisee ja mörisee kuin vaskihärkä.
Haa!--Mutta luulenpa kuitenkin hänen hankkeensa vakaiksi,
viipittömiksi, vaihka ovatkin keinonsa joteskin tomppelin, ja mun
täytyy hieman sovitella, sillä tahdonpa ulos hänen kallostansa tiedot,
varmaat tiedot tulevista. (Ääneensä) Sinä näet, Matti, löytyvän täällä
mun povessani paljon muikeutta, tulivuoren kuumaa pohdetta; se ruiskuu
pian vallatonna ylös, toki, pianpa se masentuukin taas.--Mutta katso
uudestaan ylös pilvihin ja anna minun kuulla vaan ei nähdä. Katso ylös!
KONRAD. (Tirkistellen ylös läpi nyrkkinsä) Minä katson, ja ilmestyy
ennustajalle tärkeä tanner.
FOKAS. Mitä näet?
KONRAD. Kaksihan teille tietä vaellettavaksi tarjotaan.
FOKAS. Kaksi tietä. Kerro minulle tarkasti kunkin tien sekä edut että
vastukset.
KONRAD. Mutta vaiti! Täältä otan minä itselleni ainoastaan alushirret,
alkurankaleen, jonka sitten aaverikas sieluni täyttää, seistessäni
hetken sokeana. Mutta vaiti nyt!
TAAVETTI. (Eriks.) Keitä hänelle siellä pilvissä oikein verraton soppa.
SELMA. (Eriks.) Että varron levotonna. Enkö olisi ennustanut oikein?
THEKLA. (Eriks.) Onneton! onpa heti mun astuttava esiin. (Konrad on
kääntynyt pilvistä ja seisoo silmät ummessa)
FOKAS. (Eriks.) Nythän peijakas seisoo sokkona tuossa putoneena
pilvistä alas, topaten rankalettansa lihalla ja karvoilla.--Hei, poika!
(Konrad avaa silmänsä ja pöllistelee kovin) Mitä kuuluu?
KONRAD. Pois! mun korvani on tynsä mutta silmäni kuin auringon terä.
FOKAS. Mitä näet sitten?
KONRAD. Eteheni kuvattuna teidän tulevan kohtalonne.
FOKAS. Kerro.
KONRAD. Kaksi tietä kahden immen kautta teille tarjoo onni.
FOKAS. Hahaa! Ja nämät immet?
KONRAD. Yksi on teidän kihlattunne, ja se toinen seisoo häntä läsnä.
Myös hänellä on ystävänsä, mutta vierailla mailla nyt.
FOKAS. Mies elää siis?
HERMAN. (Eriks.) Ahaa, se eikö sinua miellyttäis?
KONRAD. Hän elää ja lähestyy jo kotoansa, muistain aina morsiantaan,
mutta eihän morsian häntä muistelekkan juuri joka hetki.
FOKAS. Tyttö tulee siis kerran järkeensä.
THEKLA. (Eriks.) Hoo!
FOKAS. Mutta minkä tien otan samotakseni?
KONRAD. Määräkäät se itse, kuvattuani eteheenne kunkin muodon ja
luonnon.
FOKAS. Minä kuultelen.
KONRAD. Tie, jonka miehelle tarjoo tuo ensinmainittu impi, ei vie häntä
korkeisin arvoin, ei äärettömän rikkauden satamaan, vaan varallisuuden
vainioille. Hän rauhassa, hiljaisessa onnessa on viettävä päivänsä
täällä, viimein pelootta astuva Herran tuomiolle, ja hänen nimensä
löyttään elämän kirjassa. Senhän kohtalon annoi teille ensimmäinen tie.
Mutta tie se toinen, jonka avaa etehenne orpo neito, johtaa ylös
prameuden korkuuteen, antaa teille pohjattomat rikkaudet, mahtavia
ystäviä ja pian myös kohottaa teidät ylös aatelissäätyyn.
FOKAS. Hyvä! Mutta mielin teille ilmaista, että jo äitini kohdusta
virtaa suonissani kallista nestettä, Tähtitanssein verta. Tiedä, ukko,
Tähtitanssi on äitini sukunimi, ja tämä heimo, johtaa alkunsa aina
jumalten tarinamailmasta; tiedä tämä.
KONRAD. Minä tiedän sen ja katselen teitä syvimmällä kunnioituksella.
FOKAS. Jumalten tarinamailmasta, niinkuin oikean aarelsmiehen tulee,
eikä siis paljon että olenkin maamme aarelsruumiissa lailliseksi
julistettu jäsen.--Mutta mitä lupaa minulle enemmin tämä tie?
KONRAD. Nämäthän oli teidän onnen-arpanne tällä tiellä; mutta saattaa
se myöskin teille monta haittaa ja vastusta.
FOKAS. Ilmase minulle kaikki.
KONRAD. Katsokaat, teidän puolisonne alat siellä voimallisena kotkana
väikkyy ja vallitsee teidän ylitsenne!
FOKAS. Mitä sanot?
THEKLA. (Eriks.) Voi sinuas! Minä kotkaksi, kurja kananen?
FOKAS. Hän vallita minua? Mahdotonta, elleivät kiukkuiset loihtuvoimat
häneen vuodata perin toista henkeä. Mutta heittäkäm tämä. Mitä enemmin?
KONRAD. Makauskammarissa toraa ja motkotusta, ehtimiseen motkotusta ja
usein kyökistäkin tuima pöllähdys.
FOKAS. Mutta ulkona mailmalla?
KONRAD. Aina kunnioitusta korkeaa.
FOKAS. Hyvä! Mutta kuinka päättyy viimein tämä tie ja miltä näyttää
sillon siellä toisella rannalla?
KONRAD. Kuolinvuoteenne on kovin haikea ja kolkko, mutta kuolemanne
kauvas kuuluisa ja peijaisenne komeat.
FOKAS. Mutta kuinka astun sisään siihen toiseen maahan?
KONRAD. Minä katselen ja tirkistelen, mutta en löydä teidän nimeänne
elämän kirjassa. (Hetki äänettömyyttä)
FOKAS. Et löydä?
KONRAD. En, herrani. Ja tähän siis ehtyy kaikki tietoni teistä.
FOKAS. Tässä on palkkas. (Antaa hänelle rahaa) Ja sinä saat mennä.
KONRAD. Kiitän nöyrimmästi! (Lähtee käymään, mutta pian kaapasee Fokas
hänen jälessänsä ja tarttuu hänen kaulukseensa)
FOKAS. Mutta ukko! Älä helvetissä hivahda kolmannelle miehelle mitä on
tässä tapahtunut, älä helvetissä!
KONRAD. Päästäkääthän kauluksen. (Fokas päästää) Kokenne mies tietää
mitä hänen rauhaansa kuuluu. (Poistuu vasemmalle)
FOKAS. Minä luotan sinuun, minä luotan. Mutta tyydy enpä juuri
ennustuksees. Hm. (Syventyy aatoksiinsa)
HERMAN (Eriks.) Niin, kärsiihän tuota tuumiskella. Mutta ettäs
askartelet noitain ja tietäjitten kanssa, sinä? Tuhannen pyöveliä!
SELMA. (Eriks.) Siinä arvele nyt hetki; minä kohta suoritan sun
aatokses vyhdin.
TAAVETTI. (Eriks.) Niin, kumman tien nyt valitset, toveri? No sen
toisen ja paremman, arvaan minä. Älä yhtään huoli kuinka laulammekin
täällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Sillon miehellä
ainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömppiessään toisten ja
nuorempain tiellä. Niin tänäpän sinä kuolet, huomen sinä kuopataan ja
siitä riemuitaan sun entisessä kodossas. Ja mitä olemme kuulleet tuolta
toiselta ahteelta, niin pidämmehän ne vaan tarinoina lapsille ja
yksinkertaisille juutaksille. Ja jos viimein toisinkin olis, jota emme
juuri niskamme nimessä voi kieltää, niin, huomatessam muuttomme läsnä,
varustelemme huonettamme vähitellen, käytellen pappia puheillamme
vilpittömällä mielellä ja kielellä, ja niin nukumme lopulta hiljaiseen
uneen. Älä yhtään huoli, vaan se toinen tie, se toinen tie!
HERMAN. (Eriks.) Mikä morakka muoto filosofiialla!
FOKAS. (Eriks.) Nyt olen päättänyt. Selman heitän ja otan kainon
Theklan, niin astuen käyskelemään kemun ja kunnian tielle, huolimatta
noista sumuista, jotka etähällä tuolla palloilevat maan ja taivaan
rajalla. Onhan tässä kontion ruumis, joka antaa sydämmelleni toivon,
kestävän kauvankin prameuteni päivän. Ja koska vihdoinviimein illastuu,
niin pistää mar muistooni muutamia pieniä heikkouden syntejä, mutta
minä kadun niitä ja pyydän niitä anteiksi. Ja aina kuinka parhaaksi
näen ja sappeni myöden antaa, niin kutsun luokseni jonkun
pappismiehenkin kerran tai kaksi, ja mahtaahan sitten kaikki olla
hyvin. Ukon viimeistä lausetta en muistelekkan; vaan päin toisin
sillon, toivon minä.--Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani
kauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen
mailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa
nyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan
ruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo
kunnian tanterella. Ja nämät käsivarret, he aukasevat miehellensä tien,
minä luulen. Siis kamppaukseen!--Mitä huolin, että ensin hävitän nyt
liitteen minun ja Hermanin huoneen välillä ja toiseksi heti rynkään
päin sievän Theklan lemmenlinnaa; ja kas kun touvaan oikeen
muurinmurtajana kohden, että akanoina lentävät ulos kaikki entiset
tähteet sydämmensä toho lävistä, niin luulenpa että rupeaa hän
tinkiilemään: ja minä olen hänen kihlattunsa ja pian hänen miehensä.
Niin juuri. Hurrah!
SELMA. (Eriks.) Näyttääpä nyt kuin olisi hän tehnyt tärkeän päätöksen.
(Theklalle hiljemmällä äänellä) Thekla, oletpa lähtevä esiin.
THEKLA. Ah! Kuinka luulet että onnistun?
SELMA. Sinä lapsekas! Mene!
THEKLA. Juuri nyt?