RACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo
mailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän
kallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä
länteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat
polttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän
hyvin. (Marcia tuodaan periltä)
PISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin.
MARCIA. Mitä tahdotte, herra?
PISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon.--Vaimo,
suokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne?
MARCIA. Marcia.
PISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän?
MARCIA. Carthagon raunioilta.
GIOTTI. Kaksi valetta kohta.
ANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua.
GIOTTI. Sitten, herra.--Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja
nimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen
kumppani. (Kova hämmästys joukossa)
VARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja!
GIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen
sanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta
samoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa.
Valehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi,
mutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä.
PISANO. Vaimo, mitä sanot itse?--Et hiisku sanaakaan, vaan katsot
punehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki
viittaa kohden ryövärnaista.
VARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä
armottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden,
ja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä
rangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi
murhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme
ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen
muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon
myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä.
PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt?
MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian
kieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon
kuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa
Flaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion
lemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi
läpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä,
synkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon!
RACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne?
MARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa
lattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä
viereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa;
poliisimiehet hallitsevat Marciaa)
PISANO. Hirmuinen vaimo!
1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus!
2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus!
PISANO. Iskekäät häneen kyntenne.
GIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä,
jos halkasisin hänen ryöväripäänsä?
MARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari.
GIOTTI. Mene perkeleen haltuun!
PISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran
vähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää.
MARCIA. Vapise sinä.--Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean
ryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä
pyöveliänsä vasten partaa.
PISANO. No no, saammepa nähdä.
MARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi,
niin halpa mies kuin olet.
PISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti.
VARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös
ja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin
murhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös!
MARCIA. Elä sinä ja valita!
PISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien
taakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia
viedään pois.--Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat
Mariamne ja palvelijat)
MARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas?
1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen
taas.
MARIAMNE. Rachel?
RACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen.
Mieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa
kamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on
tapahtunut.--Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä
kautta?
MARIAMNE. Niin hän kaatui.
RACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja
kohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä)
GIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi!
GIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs
näet.
GIOVANNI. Mitkä veriset uhrit!
GIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas?
GIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä
vuorelta.
RACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka
reunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne!
(Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde!
Kirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni
elämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän,
Giovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses.
(Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken
lempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei
tiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje
hänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä
mun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne!
MARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän.
RACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen
kiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle)
Canzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta
lastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee.--Yksi
polisimiehistä tulee)
POLIISIMIES. Armollinen herra!
PISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton!
POLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu
kävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä
pyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta
kulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän
kohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura,
käsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa
kaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin,
matelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa,
katsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien
seassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua
ihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta.
PISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla.--
Kuinka on tytön laita?
1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee.
MARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan
häitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea
juhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon
rukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran
häävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua
viittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon
helskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi
tahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino,
kunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas!--Rukoilla tahdon, rukoilla
lakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle)
(1868)