MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen
rauhaa.--Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan
Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!--Nyt käsitän. No riemuitse,
Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta
kerta arvoisamman sinua.
CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra
elää.
RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio
pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein
kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon
häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee
armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma,
jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä
ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä
majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin
ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois.
Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon
sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan
niin!--Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole
tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta
hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.--Giotti tulee,
ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia)
GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia.
1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa.
2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä
ainiaaks painettu kiinni.
1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi
onnetonta päivää!
2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä,
onnetonta päivää, voi!
1:N MIES. Että murhasivat isäntämme!
2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan!
MARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä.
CANZIO. Sehän paras kaikista.
1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä?
CANZIO. Katsahda tänne.
1:N NAINEN. Sinä?
CANZIO. Minä.
1:N NAINEN. Ole kirottu!
CANZIO. Hm!
1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi,
joka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel!
2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen
hyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä!
GIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat
vaikertelemisellenne raja.
1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut
silmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion,
puettuna pukuun valkea kuin lumi.
CANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua
katselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen
tappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis.
1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja
valkean.
2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa.
3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon.
MARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja
panen hänen käteensä öljy-oksan.
1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin
juhlaisessa viemme herramme hautaan.
2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö.
MARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien
astelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti.
CANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt
kaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis!
2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten?
1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee.
2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten,
sitten? Ah!
1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä
hauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen
sydän.
2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta
sitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa.
3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi!
CANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous!
suun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa!
GIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika,
joka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta.
CANZIO. Ruumis pois!
GIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi
temmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen
jalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian!
CANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on
mielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni!
MARIAMNE. Rachel, tule.
RACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä.
MARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule!
ANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin
annoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama
kunnia kerran vielä.
RACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja
kaino muistuttaa Canzioo ennen.
ANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois?
RACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja
Mariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja
heitä seuraa naiset ja Giotti)