(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.--Gregorio tulee oikealta.)
GREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja
kaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma,
joka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme?
Lähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten
samaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en
tahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei
oliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti
ympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion
murhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja
minä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain
uhkasi ahdistua.--Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten
verhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle.--Claudio ja
Angelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta)
ANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa
tuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli
makaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon
kauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari.
CLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa
sitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta
riehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan
maja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton,
saarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää
kuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys
Jumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja
kostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin
käy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin
kauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta
kostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti.
ANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon
tahrauman vereen?
CLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen
himosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen
työkkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa
kärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas
mestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala,
että sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön
leikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös
hänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen
suostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän
haastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on
melkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen
nuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta
itseluottamuksesta.
ANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi.
CLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa
ja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata
hänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän
Mariamnen!
ANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt?
CLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että
rikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella!
ANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli
perustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä
hänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio,
kuinka taisit päätyä tähän?
CLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme
kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä
kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä
taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän
on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa
vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran
nipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen
ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana
ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on
se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään
kangastus loppumattomista mailmoista.--Toki: Canzion rinnassa käyvät
vielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen
luonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö
isältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen
kasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla.
Heimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen
tukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen
hengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja
pelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää.
ANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies.--Ystäväni! mikä vaivaa
sinua? Sinä kelmenet peloittavasti.
CLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja
korvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi.
Mutta laita on, etten jaksakkaan hyvin.
ANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän?
CLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle
puuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut
minulle yöseen rauhaa.
ANGELO. Yksi salaisuus?
CLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin
leimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan
päinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi
pelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön
ja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän
lupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa?
Sitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää
turmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se
enään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen
onnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema!
ANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion
linnassa.