Talon tuvassa asuu Nikki, iäkäs kestiukko. Hän kuuluu tupaan, on
muodostunut sen mukaiseksi. Pirtin akkunat ovat pienet, päivän
polttamat, Nikin silmät ovat pienet, iän himmentämät. Harmaa on pirtti,
laaja ja ränsistynyt, harmaa on Nikkikin, leveäselkäinen ja kulunut. Ne
ovat yhtä.
Pöydällä palaa pieni tuikku, valaisee heikosti talvi-illan pimeyttä
ja luo heiluvia, mustia varjoja. Nikki torkkuu. Talon piika, nuori,
punaposkinen tyttö tuo sisälle toisen lampun, ison, kirkkaasti
valaisevan. Varjot silloin katoavat ja Nikki kömpii kiukaalle. Hän ei
siedä kirkasta valoa, keksintöä uuden ajan.
— Mitä se Nikki sinne kiukaalle? Täällähän alkaa taas rukousten pito
tänä iltana.
— Hm, hymähtää Nikki ja kömpii jälleen alas. — Kyllähän rukous hyvää
tekee itsekullekin.
— Sylvester saarnaa tänä iltana, tyttö virkkoi poistuessaan.
— Vai Sylvester, vai se.
Nikki on istahtanut pankolle. Hänen ajatuksensa harhailevat. Koko
talven, syksystä alkaen on hän kuullut rukouksia, mutta vieläkään hän
ei oikein käsitä, mitä niillä tarkotetaan. Sanotaan emäntävainajan
kummittelevan, isäntä on nähnyt sen...
Paljon vainajien varjoja on Nikki nähnyt pimeinä öinä harmaassa
pirtissä, — sangen paljon, ja emäntä on niistä tuorein. Viime talvena
vielä hääräili tervennä ja ahkerana, nyt jo vainajien valtakunnassa
asustaa. Paljon on Tuonen mailla ihmisiä, jotka Nikki on nähnyt
terveinä, kukoistavina kukkakedoilla ja tanhuilla kulkevan. Iloset
naurut, leikit ja laulut ovat lakastuneet, nuoruus on kuihtunut, nyt
kaikki on varjoja vain, häilyviä haamuja ja rukouksia...
Eivät selvene vanhuksen ajatukset, ne eivät saa muotoa. Hän ei
käsitä, miksi varjoja rukouksin tahdotaan poistaa. Nehän ovat
elämää nykyhetken, rauhaisaa, leppeää illan utua. Näin on paras.
Tämä on vienoa sabbatin soittoa, joka lepoon ja rauhaan kutsuu
päiväpalkkalaisen.
Vaikka kyllähän rukous hyvää on itsekullekin.
Nikki panee kätensä ristiin ja huokasee syvään. Se huokaus ei ole
rukousta, ei anteeksi pyyntöä. Se on yhdeksänkymmenisen kestiukon
tervehdys uuden aamun sarastukselle.
* * * * *
Pirttiin tuli kaksi eukkoa virsikirjat kädessä. He menivät peräpenkille
ja alkoivat arasti katsella ympärilleen.
— Kuka olisi uskonut!
— Jaa, sanopa muuta!
— Niin se on ihmisen laita! Ei tiedä jumalanluoma, kunne sielu kuoltua
joutuu, iloonko vai ikuiseen piinaan.
— Ho-hoo.
— Ho-hoo, säesti Nikki pankolta.
— Eipä tietänyt emäntävainajakaan, virkkoi jälleen ensimäinen eukko,
eipä tajunnut, ettei sielu kuoltua sijaa saa, vaan rauhatonna vaeltaa
ihmisten ilmoilla.
— Ei tajunnut, ei, sanoi toinen huoaten.
Mikähän sen sielua painanee?
Puhuteltu muuttui salaperäiseksi, hartaus katosi hänen kasvoiltaan ja
sijalle tuli kielevyyden pahansuova ilme.
— Kyllä minä tiedän syyn, hän virkkoi, vaan taitaa olla parasta, että
pidän suuni kiini.
— Voithan tuon minulle ilmaista, pyysi toinen hartaasti.
— Mitäpä se ilmasemisesta paranee.
— Ei niin. En minä sen vaivanen ole.
— Kukin pitäköön huolen omista asioistaan.
— Niin, ja katsokoon omaan poveensa.
Puhe oli oikeata ja hillittyä, mutta itse he tunsivat sanojensa
kärjen. Viha ja uteliaisuus poltti eukkojen rintaa, sillä toinen tiesi
salaisuuden, eikä ilmaissut sitä toiselle.
Mutta ulkoa alkoi kuulua jalkojen töminää. Lisää kylänväkeä oli tulossa.
Patalassa emäntävainaja kummitteli ja sen johdosta talossa usein
pidettiin rukouksia ja raamatunselityksiä. Emäntä oli ollut hurskas
ja jumalaapelkääväinen ihminen, varsinkin viimeisinä päivinään.
Sairasvuoteella oli hän ottanut ripin ja pappi oli kaikkien kuulten
vakuuttanut hänen kuolleen uskossa. Sitä suurempi oli kauhistus, kun
hän heti hautauksen jälkeen oli alkanut rauhatonna talossansa vaeltaa.
Se oli tehnyt koko tuohon pieneen metsäkylään elähyttävän, oudon
vaikutuksen, oli lyönyt leimansa sekä vanhoihin että nuoriin.
Ovi avautui ja pirttiin sylvähti paksu, kylmä höyrypilvi täyttäen koko
ovensuun. Hiljalleen pilvi ohentui, siihen syntyi pyörteitä, jotka
kiemurtelivat kattoa kohden ja katosivat. Oven suu oli täynnä väkeä,
miehiä, vaimoja ja lapsia. Hetkisen ne jalkojaan tömistellen ja käsiään
hieroen puistelivat kylmästä, rauhottuivat vihdoin ja kävivät istumaan
penkeille.
— Onpa siellä pakkanen, muuan mies virkahti.
Hänelle ei kukaan vastaa.
— Huh-huh, vahvisti mies sanojaan, sillä häntä itseäänkin hirvitti,
että oli äänellään särkenyt pyhän hiljaisuuden.
Naisista muuan selailee virsikirjaansa, virittää sitten haikean
kimeällä äänellä virren, johon kaikki yhtyvät. Virren aikana tulevat
sisähuoneista esiin Patalan isäntä ja Sylvester. Isäntä on suuri,
tuimannäkönen mies, Sylvester taasen, kylän räätäli ja saarnaaja, on
pieni, punatukkanen ja liukas. He asettuvat pöydän taakse veisaamaan.
Viimeistä värsyä laulettaessa yhtyy virteen Nikkikin. Hänen äänensä on
heikko ja tärisevä, mutta se kuuluu erikseen, ei sekaannu toisiin.
Veisuun aikana on Sylvester tuon tuostakin luonut silmänsä kattoon.
Virren loputtua hän astuu pöydän päähän, panee kätensä ristiin, luo
alas katseensa ja rukoilee hiljaa, — jolla ajalla naiset keskenänsä
supisevat omia asioitansa.
Vihdoin kohottaa saarnaaja vartalonsa, rykäsee ja alottaa tuimalla
äänellä:
— Oo pyhä kolminaisuus yhdessä olemuksen muodostuksessa! Sinä olet
meidän autuudensarvemme ja iankaikkinen turvamme! Me kiitämme sinua
ylitse kaiken sydämellämme ja suullamme ja mielellämme, ettäs niin
ylenpalttisen voimallinen ja laupias meitä kohtaan olet ollut. Nyt me
rukoilemme sinun tykösi, ettäs armollisesti peittäisit meidän pahat
tekomme, erinomattainkin ne, joilla me sinua ja sinun pyhiä käskyjäsi
vastaan rikkoneet olemme tylyillä ja kelvottomilla ajatuksilla,
puheilla ja töillä, panetuksilla, parjauksilla ja epäuskolla. Varjele
meitä kaikesta vaarasta ja vahingosta, sillä yksin sinuun me luotamme,
yksin sinuun me turvaamme, sinä yksin voit auttaa meitä. Sinähän olet
meidän herramme ja sinun käsiisi me itsemme annoimme jo hamasta äitimme
kohdusta. Niin siunaa siis nyt meitä, oo taivaan majesteetti, suojele,
oo pyhä kolminaisuus, kätke, oo käsittämätön laupeus! Se korkein totuus
peittäköön meitä, se korkein viisaus virvottakoon meitä ja se korkein
pyhyys holhotkoon meitä. Tämä vakaa ja vankka kolminaisuuden korkea
olemus olkoon vahva muuri meidän ja näkymättömien henkien välillä...
— Kiesus, kuului uunin puolelta hermostunut kiljaus.
Kaikki säpsähtivät, mutta rauhottuivat pian. Lapset hiipivät lähemmäksi
äitejään.
Kissa oli hypännyt päreorsilta kiukaalle.
— ... henkien välillä, pauhasi Sylvester, — etteivät ne saisi lähestyä
meitä meille pahaa tekemään...
— Se pyrkii sinne lämpöseen, polonen, höpisi Nikki ääneensä, kissaa
ajatellen.
Sylvester loi ukkoon julmistuneen katseen, pyhkäsi otsaansa ja jatkoi:
‒ Niinkuin pilven patsas ennen muinoin korvessa asettui Israelin lasten
ja Epkyytin julman joukon välille, ettei pyhälle kansalle mitään pahaa
tapahtuisi, niin ole nytkin, oo suuri väkevyys, tulinen muuri sen
levottoman hengen ja tämän talon välillä, ettei se saisi tulla tänne
pelottelemaan isäntää ja hänen palvelusväkeänsä. Ylitsevoipa pyhyys,
mittaamaton korkeus, kaitse voimakkaalla kädelläsi tätä taloa, amen, ja
se tapahtukoon!
Sylvester oli rukoillessaan käynyt hikiseksi ja punaseksi. Hän
heiluttaa ruumistaan kuin seinäkellon heiluri, katsoo hetkisen aikaa
äänetönnä kattoon, luo sitte terävän katseen sanankuulijoihinsa ja
alottaa tavallisin puhe-äänin:
— Rakkaat ystävät! Kuten te tiedätte ja kuulleet olette, tulee tämän
talon emännän haamu joka yö puoliyön aikaan tähän pirttiin ja isännän
kamariin suureksi kauhuksi isännälle ja kauhistukseksi koko kylälle.
Sen tähden on isäntä antanut papin jo ennen siunata tätä taloa,
vaan koska sekään ei ole auttanut, on hän kääntynyt minun puoleeni
pyynnöllä, että minä sekä siunaisin, että manaisin sen hengen pysymään
täältä pois. Ja sen kaikkein korkeimman nimessä minä tahdonkin sen
tehdä. Vainajan minä tunsin silloin, kun hän eli maan päällä ja
minun mielestäni hänen vaelluksensa oli hurskasta. Mutta me ihmiset,
hengenmiehetkin meidän seassamme, olemme taipuisat tuomitsemaan
silmänäön mukaan. Meidän katseemme ei uletu sydämiin eikä munaskuihin.
Mikä lienee ollut salainen sokkelo vainajan sydämessä, joka häneltä
rauhan riistää. Tutkimattomat ovat Herran tiet, tutkimattomat ovat
tuonen salaisuudet. Moni kuolee lihallisiin synteihinsä ja kuitenkin
saa levon haudassa. Emäntä taas lepoa ei saa, vaan rauhatonna
kummituksena kulkee jälkiänsä. Mikä lieneekin syynä... Suuri on juopa
elämän ja kuoleman välillä, kuka uskaltaa sen yli kulkea!
Sylvesterin katse oli käynyt uhkaavan näköseksi. Hän astui keskelle
lattiaa ja katon rajaan katsoen kiljasi:
— Minä herran palvelija kiellän sinua, rauhaton henki, koskaan enää
astumasta yli kuoleman rajan! Isän, pojan ja pyhänhengen nimeen, amen!
Manaus oli toimitettu. Saarnaaja tarttui isännän käteen ja sanoi
siunaten:
— Minä siunaan sinun sisälle- ja uloskäyntisi, amen! Ja ole nyt hyvässä
turvassa, ei se enää tänne tule!
— Tulee se kun tuleekin, kuului naisten joukosta kimeä, epäjuhlallinen
ääni.
Isäntä kävi rauhattomaksi ja etsi katseillaan puhujaa. Nainen jatkoi:
— Ei siunaukset, eikä muut höpinät haamuja ja kummituksia vastaan auta.
Turha on aina turhaa! Mutta menkääpä, isäntä, Mellan puheille, niin...
— Se on tosi, keskeytti joku röheä-ääninen eukko, Mellan noita se
auttaa, jos kukaan. Se mies se osaa hallita vaikka itse pelsepuupia.
Muistanhan minä, miten tässä kerran menneinä vuosina tuonne
naapuripitäjään niinikään ilmestyi piru...
— Eihän emäntävainaja mikään piru ole, virkkoi muuan nuori tyttö
vilkasten arasti kiukaan nurkkaan.
— Eikä noitiin saa luottaa, sanoi Sylvester loukkaantuneena. — Ne ovat
pahan palvelijoita ja niiden voima on itsestään perkeleestä. Jos ei
tällaisissa tapauksissa Jumala auta, niin ei sitte mikään.
— Onhan tässä nähty, mitä se on auttanut, jyrähytti joku tuimannäkönen
mies.
— Vaikka on käynyt papit ja pipit, säesti nainen, joka puheen oli
alkanut.
Se oli jo liikaa Sylvesterin mielestä, hänen muotonsa muuttui ja
vihasella äänellä hän tiuskasi:
— Minuako sinä, Amanta, pipität?
— Kun sattui, niin kohdalle osui, vastasi mies Amantan puolesta. —
Kyllä se Mellan noita on ainoa, joka näissä asioissa voi auttaa, — eikä
se paljon maksa.
— Jumalan sana on paras apu!
Sylvester on jo hillinnyt itsensä ja on jälleen hiljan en ja nöyrä,
kuten Herran palvelijan sopii.
— Niin muka, alkoi Amanta pistellä. — Sylvester pitää sanaansa papin
sanaa parempana, vaikk' on oman kylän lapsi, Tuulispään saunassa
syntynyt. Tuskin olisit saanut sanallasi Aattolan Esankaan sydäntä
kääntymään akkansa puoleen, mutta Mella sen teki.
Naiset, jotka tarkkaavaisina olivat kuunnelleet keskustelua,
alkoivat supista keskenään Aattolan pariskunnasta. Esa, se entinen
naisviehkaaja, on äitynyt ihmisittäin elämään vaimonsa kanssa...
Tosiasioita vastaan ei Sylvester mitään voinut. Tiesihän hän, että
Mellan noita pimeiden voimien avulla vuodessa teki enemmän ihmeitä,
kuin hän ja pappi yhteensä koko elämässä. Mutta syy ei ollut
Sylvesterin eikä jumalansanan, vaan tämän kovakorvaisen niskurikansan.
Hän ei enää puolustanut asiataan, vaan pani kätensä ristiin ja huokasi
syvään ja hartaasti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi tässä henkisesti
raaistuneessa joukossa.
— Niinkuin jo äsken sanoin, alkoi röheä-ääninen ukko jälleen puhua,
ilmestyi siihen taloon niinikään piru. Mellehti pirtissä öisin ja
näytteli itseään päivälläkin, vaikk' oli kesänen aika. Heitti kalikoita
rukiin seasta sirppien eteen ja tuppasi kiviäkin heittämään, kun
ihmiset iltasin saunaan menivät. Sen talon isäntä niinikään siunuutti
taloansa jos jonkinlaisilla papeilla. Mutta sitten, kun rukouksista ei
apua, lähti se isäntä Mellaan ja apu tuli. Sen koommin ei piru itseään
näytellyt.
Ukon puhuessa oli Patalan isäntä käynyt hajamieliseksi. Näytti siltä,
kuin ei hän olisi kuullut, eikä nähnyt, mitä ympärillä tapahtui.
Sylvester laski kätensä hänen olalleen:
— Luota ja usko sinä Jumalaan, siitä todellinen apu tulee.
Lienee Sylvester kuitenkin tuntenut, ettei isäntä tähän todelliseen
apuun oikein luottanut. Hän veti kätensä äkkiä pois isännän olalta ja
sanoi:
— Tai jos tahdot, niin mene Mellaan, sieltä ehkä avun saat.
— Olisikohan tuota mentävä, vastasi isäntä.
Siihen ei saarnaaja mitään sanonut, pyhkäsi vain hiuksiaan, huokasi
syvään ja poistui.
Hänen lähdettyään katosi hartauden painostus pirtissä olijoista. Heidän
kielensä kantimet pääsivät irti ja kilvan he isännälle Mellan noidan
ylistystä lauloivat.
— Saisihan tuota koettaa, tuotakin, oli isännän lopullinen, verkkaisa
päätös.
Oli jo melkein puolenyön aika, kun vieraat alkoivat tehdä poislähtöä.
Ovi avautui, ulkoa tuli jälleen sisälle valkonen huurrepilvi. Ihmiset
sekaantuivat siihen tummina kiemuroina, pilvi katosi ja kyläläiset sen
mukana. Pirtti oli jälleen harmaa ja autio.
* * * * *
Nikki on kömpinyt kiukaalle ja asettunut päreiden päälle nukkumaan.
Hänen unensa ei ole syvää, eikä sikeää, hän tuskin tietää nukkuvansa.
Vanha ruumis vain lepää, henki askaroitsee valveillaan. Sen asuntona ei
ole harmaa kiuas, se kulkee entisiä teitään: ketoja, metsiä, kuokituita
peltoja, lemmenlehtoja, — vallaton, vapaa sielu, joka elämän varrella
ei mitään kahletta ole itselleen takonut, ei turhaa romua niskoillensa
kerännyt.
Isäntä meni kamariinsa, asettui leveään leskisänkyynsä. Hän ei tohtinut
nukahtaa ennen aamun koittoa.
Sängyssään pirtissä nukkuu palvelustyttö väsyneen unta, uneksii
saarnoista ja haamuista, kääntyy joskus, valittaa ja voihkii.
Navetta on täynnä lihavaa karjaa, vilja-aittojen laarit kukkuroillaan
jyviä. Vaate-aitassa on emäntävainajan omaisuus uutta omistajaa
odottamassa. Sadottain liinavaatteita on orsilla yhteen pakkautuneina,
alimmissa jo ruosteen alkua. Orsi on painanut valkoset vaatteet
sinteiksi ja hauraiksi ja seinillä riippuviin hameisiin on koiperho
rakennellut pesiään.
Emännän haamu kulkee kylmänä ja valjuna jälkiään. Se menee isännän
huoneeseen, isäntä parkasee kauhusta. Se menee navettaan, karja
vapisee. Se menee pirttiin, tyttönen nukkuu sikeästi, mutta voihkii
unissaan. Nikki hymyilee, ei näe haamua, eikä pääse aave hänen
lähellensä, sillä ajatusten ja muistojen virta sulkee tien valjulta
varjolta.