— Herra Jumala, mitä minä nyt teen?
Eemeli ei vastannut mitään. Hetu huomasi, että hän oli hätäinen ja
pyrki pois.
— Sano Jumalan takia, mitä minä nyt teen?
— Mistäs minä sen tietäisin, vastasi Eemeli kylmästi.
Hetu tarttui epätoivoisena hänen hihaansa.
— Tule minun kanssani neidin luo! Sano hänelle kaikki ja sano, että
menemme naimisiin!
— En minä... mene sinä vaan yksin, eihän se sinulle mitään voi.
— Minä en uskalla... Rakas, oma ystäväni, tule minun kanssa!
— En, hitto vie, tulekaan! Laske irti! — Eemeli riuhtasi irti hihansa.
Hetu tarttui hänen käsivarteensa.
— Sano edes, mitä minun pitää tehdä!
— Jumaliste, minä en tiedä! Laske helkkarissa irti!
— Kuule, rukoili Hetu, vie minut kotiisi...
— En ikinä! Siellähän se melu vasta nousisikin!
Tyttö kalpeni.
— Sano, milloin me tapaamme toisemme?
— Saa nähdä.
Hetu päästi hänen kätensä. Eemeli pujahti taakseen katsomatta
puutarhasta maantielle.
Tyttö jäi yksin seisomaan akkunansa alle.
Huoneista ei kuulunut mitään liikettä. Hetu meni etehiseen odottamaan
neidin ylösnousua.
Entisiltä ajoin tuttu välinpitämättömyys oli vallannut hänet, sama
tunne, jota hän silloin oli tuntenut, kun hän kruunun rattailla,
vangittuna oli tuotu äidin luota kotipitäjään. Ajatustoiminta oli
tauonnut, sydämen sykintä seisattunut, painunut niin syvälle, ettei se
ollenkaan enää tehnyt kipeää. Täysin tyynenä hän odotti mitä tuleman
piti.
Senjälkeen valtasi mielen uhma. Mitä varten häh masentuisi? Miksi tunsi
hän kuoleman jäykkyyttä jäsenissään, sydämessään?
Eikö hän jo silloin, kun muut lapset äitiensä selän takana mörköjä
pelkäävät, ollut kulkenut halki monien pitäjäin ja kerjäten etsinyt
omaa äitiään? Tätäkö hän nyt aika-ihmisenä pelkäsi! Se, mitä oli
tapahtunut siitä asti, jolloin nimismiehen rouva hänet toi neidin
luokse, oli ollut tyhjää unta, turhaa, vaivaista, ummehtunutta elämää,
josta hänen nyt näin raa'asti täytyi herätä kulkeakseen kohti sellaisia
kohtaloita, jotka hänelle sopivat.
Mutta seisoessaan siinä porstuan ovea vastaan nojautuneena alkoi
rohkeus yhä enemmän pettää. Muistot liikahtelivat, menneisyys
kulki kuvina ohitse. Jälleen tuli mieleen äiti... sekin oli hänet
hyljännyt... Ja kun hetkisen kuluttua askeleita alkoi kuulua sisältä ei
Hetu enää uskaltanut jäädä paikalleen vaan juoksi pois ja piiloutui.
Neiti tuli ulos ja katseli ympärilleen. Hän ei huomannut Hetua, joka
oli piiloutunut piharakennuksen sivuun. Neidin mentyä tuli Hetu jälleen
esille ja asettui odottamaan.
Monta kertaa hän tarttui oveen astuakseen sisälle, uudelleen ja
uudelleen rohkeus petti.
Sisältä kuului neidin laulu:
Kuule sa, syntinen kärsivä,
ristille tie vapaa on.
Eestäsi kärsi hän kuoleman,
ristille tie vapaa on.
Usein oli Hetu entisinä aikoina laulanut sitä laulua, mutta sen
merkitystä hän ei ollut huomannut ja nyt se tuntui uudelta. Sydämeen
tuli omituinen hellyys, neidin ääni oli niin surullinen ja rakas:
Ma olen niin suuri syntinen,
— ristille tie vapaa on, —
täynnänsä saastaa maailman,
— ristille tie vapaa on.
Veisaajan ääni tärisi, se oli kuin kyynelten tukahduttama. Hetu olisi
tahtonut olla mukana veisaamassa, olisi tahtonut rukoilla, itkeä, mutta
hän ei tohtinut.
Silloin aukeni ovi. Hetu ei ehtinyt juosta piiloon, vaan jäi paikalleen
seisomaan.
Neidin kasvot olivat kalpeat, sen silmät ajettuneet ja itkettyneet, —
mutta ne liekehtivät vihaa ja kiihkoa. Hän katsoi pitkäänsä Hetuun ja
tyttö painoi katseensa alas.
Vihdoin vanhus katkasi äänettömyyden. Hänen ruumiinsa värisi.
— Ulos!
— Rakas neiti, rukoili Hetu polvistuen ja käsiään ojentaen, antakaa
Jumalan nimessä anteeksi!
— Pois... Ulos minun huoneestani, portto!
— Antakaa Jeesuksen nimessä...
— Älä mainitse sitä nimeä! Mene! — Neiti teki liikkeen kuin olisi
tahtonut heittää tytön alas portaista.
— Saanko minä ensin selittää...
— Ei sanaakaan! Sinä kurja ja saastanen, äitisi vertanen portto, että
sinä kehtaatkin näyttäytyä minulle!
— Jeesuksen...
— Minä olen jo sanonut sinulle, — kirkasi neiti, — että älä mainitse
saastasilla huulillasi sitä nimeä! Mene heti pois minun huoneestani,
sinä valheen ja saastan pesä!
Hetu olisi mielellään mennyt, mutta hän ei kehdannut käskien lähteä, se
olisi ollut niin koiramaista. Välinpitämättömyys, joka jo alussa oli
näytellyt itseään, valtasi nyt todenteolla hänet.
— Mitä sinä odotat?
— En mitään. — Hetu seisoi liikahtamatta ja katsoi neitiä silmiin.
Tuntui helpommalta, kun oli voittanut pelon.
— Etkö sinä aio lähteä?
— En vielä.
— Etkö! — Neiti aikoi tarttua häneen.
— Älä koske, virkkoi Hetu uhkaavasti.
— Vai et sinä lähde... portto...
— Minäkö portto! — Tytön silmät välähtivät vihertävinä. — Minäkö? Te
itse olette! Te, jokaisen saarnaajan... hamasta nuoruudestanne!
Vanhus horjahti ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
Hetu oli menettänyt malttinsa. Hän tiesi valehtelevansa, mutta hän ei
enää ajatellut, mitä sanoi.
Neiti toipui, meni huoneeseensa ja telkesi oven. Nyt oli Hetulla hyvä
tilaisuus poistua, kun ketään ei ollut näkemässä eikä ajamassa.
Hän lähti.
Jonkun askeleen päässä hänen tuli paha olla siitä, mitä oli sanonut
neidille, ja hän kääntyi takasin. Neiti oli sillä välin pukeutunut ja
tuli Hetua vastaan portailla.
— Antakaa anteeksi, neiti, — yritti tyttö sanoa, mutta vanhus käänsi
päänsä pois ja lähti kiireesti kulkemaan nimismiehen taloa kohti. Se
menee vallesmannilta apua hakemaan, tuli Hetun mieleen ja hänkin alkoi
kiirehtiä pois, pois...
Tiellä tuli kaksi eukkoa häntä vastaan.
Toisen niistä hän tunsi samaksi, joka oli käynyt neidin luona. Se
tervehti nauraen Hetua:
— Mihin se Aholan tuleva emäntä näin varhaisena aamuhetkenä kiiruhtaa?
Siihen toinen eukko:
— Aholan Eemelillä taitaa niitä emännän ehdokkaita olla joka kyynärän
päässä.
Hetuun ei eukkojen puhe tehnyt mitään vaikutusta, paitsi että hän
johtui ajattelemaan Eemeliä kulkiessaan kirkonkylän läpi kohti
lapsuuden ajoilta tuttua metsää. Hän muisteli, koetti mieleensä johtaa
ne lyhyet onnen hetket, joita hänellä oli ollut Eemelin kanssa, mutta
uudelleen ja uudelleen Eemeli sekaantui niihin sellaisena, kuin hän oli
ollut viime yönä, kylmänä, arkana, kepsumaisena. Ajatukset alkoivat
harhailla. Ne kulkivat yhdestä toiseen, mihinkään pysähtymättä, mitään
tulosta saavuttamatta. Mitä varten hän oli rakastanut... ja ketä...
kenen takia menettänyt kauniin kodin neidin luona...
Neitiä hän ei ajatellut, ei surrut, että oli menettänyt opettajan,
kasvattajan, äidin. Hetu oli koditon ja kotia hän kaipasi.
Kylän laitaan päästyään hän pysähtyi, sillä metsä näytti niin tutun
kammottavalta. Joskus ennen, kauan, kauan sitten oli hän tutustunut
siihen... kamalaan, hämärään, salaperäiseen olentoon, jonka syleilyä
hän nyt pelkäsi. Epätietoisena jäi Hetu katselemaan sinne päin, josta
oli tullut. Siellä oli kirkko järven rannalla, nimismiehen talo oli sen
lähellä ja neidin puutarha tuonnempana, missä koivujen latvat huojuivat
taivasta vastaan.
Hetu ei sinne ikävöinyt. Neitiä hän ei ollut oppinut rakastamaan, sen
menettäminen ei ollut minkään menettämistä. Eemeli jätti joistakuista
onnen hetkistä surkean muiston.
Kukaan ei siellä ollut pahoin kohdellut Hetua, katkeruutta hän ei
tuntenut, mutta ei kaipaustakaan, tyhjyyttä vain.
Edessä oli metsä pitkine luikertelevine teineen. Sinne oli hänen
kadottava, mentävä tyhjyydestä suureen tyhjyyteen.
Hän meni, kulki eteenpäin, niinkuin kulkee sellainen, jota ei kukaan
odota, eikä kukaan kaipaa, kulki niinkuin yksinäinen erämaan eläin,
jonka ainoana johtona on suojan- ja ravinnon-etsimisen vaisto.
Noidan neuvo.