Minä en saa selkääni, minä en saa selkääni, — jalat kulkivat tahdissa
sen ajatuksen kanssa.
Pois minä lähden, jos minä olen
seuran pahentaja,
jos minä olen tämän kylän akkojen
rangin alentaja,
oli Hetu kuullut naapurin piian laulavan ja nyt se laulu aivan
itsellään johtui hänen huulilleen. Hän lauloi sitä täysin voimin ja
metsä täyttyi hänen äänestään. Uudelleen ja uudelleen hän sen lauloi,
se tuntui vastaavan todellisuutta. Hän oli ollut seuran pahentaja,
kaikki ihmiset olivat olleet ilkeitä hänelle ja nyt hän poistui heidän
seurastaan kauas muille maille.
Laulellen oli Hetu kulkenut kappaleen matkaa tietä pitkin, kun hän
muisti, ettei hänellä ollut mitään syötävää. Ja samassa kun hän sen
muisti, alkoi nälkä kovasti ahdistaa. Kotona Rajaportissa sai hän
tavallisesti aamiaiseksi kovaa leipää ja silakansuolavettä piimän
kanssa. Hän järsi leipäkannikkansa ympyriäiseksi kuin munan, nuoleskeli
sitä, kastoi suolavesikuppiin ja järsi jälleen. Emäntä usein torui
häntä siitä, mutta hänen mielestään oli leipä niin syöden oikein
maukasta... Nyt söisi hän järsimättäkin...
Tien vieressä kasvoi punasenaan mansikoita. Niitä Hetu söi nälkäänsä.
Mutta jota enemmän hän söi, sitä rajummaksi nälkä muuttui. Se raivostui
mansikoista ja itsekin hän huomasi, etteivät ne olleet hyviä, ne kun
olivat vetisiä, lotkeita ja karvaita.
Maantie yhä jatkui. Hetua jo hiukan pelotti. Entä jos hän onkin
joutunut sille väärälle tielle, joka... Ajatus oli kauhistava. Hän
koetti laulaa, mutta ääni tuntui heikolta ja ruumista vapisutti. Metsä
kahden puolen tietä oli kummallisen hiljasta ja tuonnempana oli syviä,
mustia varjoja... Hetu pelkäsi katsoa niitä, mutta vielä enemmän
pelotti olla katsomatta. Entä jos sieltä äkkiä ilmestyy joku... tai jos
maantie loppuu... tai jos takaapäin joku tulee! Hän oli kuulevinaan
salaperäisiä askeleita aivan selkänsä takana. Hän kiiruhti kulkuaan,
askeleet selvenivät, kävivät yhä nopeammiksi... ne juoksivat! Hetu ei
tohtinut pysähtyä, ei katsoa taaksensa, hän juoksi kuin vimmattu.
Tyttönen oli juossut hengästykseen asti, kun metsästä maantielle
ilmestyi mies kirves olalla. Hetu säikähti tunnottomaksi, eikä
ensin voinut liikahtaa paikaltaan. Se varmaankin oli murhamies!
Jaakkolan patruunan olivat murhamiehet tappaneet metsäisellä tiellä
ja ryövänneet. Nopeasti kuin salaman välähdys ja hirvittävän selvästi
kulki Hetun kuvituksen läpi, miten käy, kun murhamies hänet murhaa...
Se nostaa kirveensä ylös, tähtää Hetua päähän, lyö, ja veri alkaa
virrata ja Hetu jää liikkumatta makaamaan maantielle. Murhaaja jatkaa
matkaansa, pysähtyy joskus katsomaan taaksensa, jatkaa jälleen
kulkuansa ja saapuu muille maille, mutta Hetu ei enää nouse ylös. Tulee
pimeä yö, hän yhä viruu verissään, hän on kuollut...
Mies läheni lähenemistään, se oli jo hyvin likellä ja se oli kauhean
näkönen. Sen kasvot olivat mustat ja julmat ja se ontui... Hurjasti
ponnistaen pääsee Hetu irti huumauksesta ja hyppää maantien ojan
ylitse metsään ja piiloutuu kiven taakse, — sillä hän ei tohdi juosta,
murhaaja kun voisi ajaa häntä takaa ja iskeä... parempi toki näinkin,
maantien vieressä kuolla...
Pahantekijä saapui jo kiven kohdalle, jonka takana Hetu oli piilossa.
Hetu kuulee sen askeleet, ne ovat raskaat, onnettomuutta ennustavat,
salaperäiset. Rakas taivaan isä, rakas taivaan isä...
Kiven kohdalla murhamies pysähtyy. Hetun sydän lyö kuuluvasti ja
kätösillään hän painaa sydäntään, ettei se ilmaisisi murhaajalle
piilopaikkaa.
— Mitä se pikkutyttönen sinne kiven taakse? Pelkäätkö sinä minua, kysyi
murhamies.
Sen ääni oli ystävällinen ja rauhottava.
— Tule pois vaan, en minä sinulle mitään tee!
Hetu uskalsi jo kurkistaa kiven takaa pahantekijää, jonka ääni oli niin
ystävällinen. Se ei ollenkaan näyttänyt pelottavalta. Hiukan häpeissään
tyttö hiipi esiin piilopaikastaan.
— Kenen sinä olet tyttö? mies kysyi.
— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka muija karkasi sen pohjalaisen
timpermannin kanssa.
Hetu oli sillä tavoin kuullut itseään esiteltävän.
— Vai sen tytär, kyllä minä isäsi ja äitisi tunnen. Mihin sinä olet
menossa?
Hetu ei vastannut. Mitäpä hän olisi voinutkaan vastata, sillä eihän hän
tietänyt matkansa suuntaa, ei päämäärää, eikä edes seuraavaa pitäjää.
— Oletko sinä kululla, kysyi mies.
— Olen, Hetu vastasi.
— Tuonne päinkö sinä aiot? — Mies osotti kädellään suuntaa, johon Hetu
oli menossa.
— Niin.
— Seuraavaan kylään on tästä toistakymmentä virstaa ja yö jo kohta
saapuu, puhui mies. — Tule minun kanssani meille yöksi, niin voit
aamulla jatkaa kulkuasi. Mökkini on tässä aivan likellä.
Hän otti Hetua kädestä ja talutti hänet metsäpolulle, jota myöten
mökkiin ei ollut pitkältä.
Asunto oli vähäinen ja se oli täynnä pieniä ja vielä pienempiä lapsia.
Nuorenpuolinen vaimo laittoi leipää, kaljaa ja suolavettä pöytään
miehelleen illalliseksi. Hetua huimasivat ne herkut.
— Kenen sinä olet mukanasi tuonut, kysyi vaimo nähdessään Hetun.
— Pienen kulkijan, joka piiloutui kiven taa minut nähdessään. Sen oli
aikomus vielä tänä iltana kylälle.
-— Vai kylälle, ihmetteli vaimo. — Hyvänen aika, mistä sinä tulet?
— Rajaportista. — Melkein heti Hetua kadutti, että oli maininnut sen
nimen. Hänellä oli omat syynsä pitää se nimi salassa, mutta hän ei
ollut vielä tottunut maailmaan, eikä tietänyt, miten sen kanssa on
meneteltävä. Kuitenkin hän aavisti, että vastaisuudessa oli paras pitää
monet asiat salassa ja keksiä niiden tilalle uusia.
— Rajaportista asti, huudahti vaimo jälleen. Oletko sinä tullut sieltä
asti tänään?
— Olen.
— Se on sen Ananiaksen tytär, selitti mies, sen, jonka...
— Vai sen, ehätti vaimo aivankuin tahtoen estää miehensä selittelyä. —
Ovatko rajaporttilaiset ajaneet sinut pois?
— Ovat, vastasi Hetu.
Se kävi mainiosti. Hän oikein ihmetteli, miten sujuvasti se sana
solahti hänen suustansa.
— Mitä varten ne sinut ajoivat, jatkoi vaimo tiedustelujaan.
Hetu ei tietänyt, miten vastata, sillä hän ei ollut tottunut monta
kertaa perätysten valehtelemaan.
— Kun lehmät... kun, kun lehmät sotkivat kauramaan.
— Kyllä minä sen Rajaportin joukon tunnen, äityi vaimo puhumaan, ne
ovat ilkeitä ja kovasydämisiä ihmisiä. Varmaankin ovat lähettäneet tuon
lapsen kauramaata lehmiltä varjelemaan ja sitten... eikö olekin niin?
— On, todisti Hetu.
— Ja sitten kun sinä et voinut sitä varjella, antoivat sinulle selkään
ja ajoivat maantielle?
— Niin.
— Arvasinhan minä sen. Kyllä minä ne tunnen! Ei sääliä ollenkaan
turvatonta kohtaan...
— Älä sinäkään turvatonta turhilla puheilla ravitse, vaan kysy, onko
sen nälkä, keskeytti mies.
— Onko sinun nälkä?
— On.
Vaimo antoi Hetulle suuren kimpaleen leipää, kaatoi kalakupista
suolavettä pienempään astiaan, toi suuren kipollisen kaljaa ja käski
syömään.
Hetua ei tarvinnut kahdesti käskeä.
— Etkö sinä ole saanut ruokaa koko päivänä, kysyi vaimo nähdessään
miten Hetu ahmi.
— En, vastasi lapsi.
— Minullekin suuri leivänkimpale, tuli nyt pieni pojantyllerö pyytämään.
— Ja minullekin! — Ja minulle!
— Oletteko siinä mankumatta, torui äiti.
— Kun vieras tyttökin sai niin suuren palan! Miksi äiti vieraalle antoi
enemmän kuin meille, napisivat lapset.
— Hyi teitä, että turvatonta kadehditte, ärjäsi isä ja muuttui aivan
valkoseksi kasvoiltaan.
— Jumala voi rangaista teitä ja tehdä teidätkin turvattomiksi, säesti
äiti.
Lapset olivat hiljaa. Katein silmin he katsoivat, miten leipäkannikka
Hetun käsissä nopeasti pieneni.
— Mihin sinä, kultaseni, oikein aiot mennä, vaimo Hetulta kysyi.
— En tiedä.
Vaimo huokasi. Hän istuutui akkunan ääreen, otti pienimmän lapsensa
syliinsä ja kääntyi katselemaan ulos metsään.
Illallinen oli syöty. Vaimo toi olkia huoneeseen, hajotti ne
permannolle, levitti raidin niiden päälle ja käski lapset nukkumaan.
Pian oli Hetukin sikeässä unessa.
Aamulla hän heräsi siihen, että mies sanoi vaimolleen:
— Anna sen raukan nukkua rauhassa, kauanko se tästä kirkolle kulkee.
— Nukkukoon, vastasi vaimo hiljaa.
Hetu piti silmiään kiini ja oli nukkuvinaan, vaikka uni jo oli
kaukana hänestä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut itseään niin
virkeäksi kuin tänä aamuna, huolimatta siitä, että aurinko paistoi
akkunasta huoneeseen tuolla kylmällä tavallaan, joka ennen oli tehnyt
ylösnousemisen vastenmieliseksi.
— Anna tämä sille raukalle, kun se lähtee, sanoi jälleen mies kuiskaten.
Hetu olisi mielellään heti herännyt nähdäkseen mitä se oli, jota mies
käski hänelle antaa, mutta hän ei kehdannut näyttää uteliaisuuttaan,
vaan oli yhä nukkuvinaan.
— Mitä sinä näin paljon, kun itselläkin on puute, kuuli hän vaimon
sanovan.
— Eriika, — miehen ääni tuntui vakavalta ja hiukan vihaselta, — jos
minun lapseni joskus mieron teitä kulkevat, niin toivoisin heille
osotettavan armeliaisuutta... Miten voisin toivoa omilleni sitä, jota
en itse toisille osottaisi?
— Anna anteeksi, virkkoi vaimo.
Mies lähti ulos, vaimo seurasi häntä ja samassa Hetukin jo oli ylhäällä.
Hetken kuluttua vaimo tuli takaisin huoneeseen ja alkoi laitella tulta
takkaan.
— Joko sinä heräsit, hän virkkoi. — Etkö ole väsynyt? Olisit nukkunut
vielä hetken.
Hän ei puhunut mitään siitä, mitä mies oli käskenyt antaa ja Hetua
epäilytti, tokko se antaisikaan.
— Nyt minä lähden! Hyvästi!
— Odota, sanoi vaimo, minä annan sinulle ruokaa, ennenkuin lähdet ja
keitän päälle kuumaa kahvia.
— Minullekin, minullekin, — ja minulle! Äiti kulta, minullekin kahvia,
alkoi kuulua lattialta ja kaikki lapset olivat siinä tuokiossa yläällä
ja kiekkuivat äidin ympärillä.
— Kylläpä herättiin, kun oli kahvista puhe, nauroi äiti.
Kun Hetu oli syönyt ja juonut, lähti vaimo saattamaan häntä maantielle.
Hetu aprikoitsi, mitä se mies oli käskenyt antaa, jota vaimo ei
antanut. Maantiellä vaimo vihdoin antoi: se oli aivan samallainen
hopearaha, kuin se, minkä Hetu oli kadottanut.
— Onko tämä aivan minun omani, kysyi lapsi ilosta menehtyen.
— On, vastasi vaimo. — Jumala olkoon kanssasi ja suojelkoon sinua
kaikilta vaaroilta ja vastuksilta, ja johtakoon askeleesi armeliasten
ihmisten luo.
Hetu tarttui vaimon kaulaan ja puristautui kiihkeästi hänen syliinsä.
— Hyvästi lapsi, sanoi vaimo itkien. — Jos tiesi joskus tästä kulkee,
niin poikkea meille ja muista aina, että miten kova ja kolkko olleekin
maailman tie, niin yksinäsi et sinä koskaan kule, Jumala on aina
kanssasi. Älä pelkää mitään. Hän on heikkojen ja pienten turva.
Hyvästi, läpsi!
Hetu alkoi astella eteenpäin. Hän oli ilonen ja tyytyväinen, sillä
olihan hän taas rikas. Mies oli varmaankin löytänyt hänen rahansa
ja nyt se oli jälleen oikealla omistajallaan. Se oli Jumala, joka
rahan oli Hetulle toimittanut miehen käden kautta. Jumala, Jumala...
Maailman tie on kolkko ja kova. Kolkko se oli ollut eilen, jalkoja
oli pakottanut, päätä huimannut. Kovempi se oli, maailman tie, kuin
tavalliset metsäpolut, mutta ei sentään niin eksyttävä... Jumala kulki
mukana kovalla maailman tiellä, sen oli Hetu kokenut, koska Jumala oli
rahankin takaisin toimittanut kaurapellon kalikoiden alta. Olipa hauska
että oli metsästä tälle tielle osunut. Hetu uskoi Jumalaan ja oli
hänelle kiitollinen.
Tyttönen kulki ja kulki ja tie oli pitkä. Se oli äärettömän pitkä.
Varmaankin oli hän jo kulkenut ulkomaan ohitse ja minne lienee
tullutkaan, kun suuri monitaloinen kyläkunta aukeni hänen eteensä.
Kylän keskellä oli korkea, tornikattoinen talo. Se oli kirkko.
Oli jälleen ilta ja Hetu poikkesi komeaan, punaseksi maalattuun taloon
ja pyysi yösijaa itselleen. Hänet osotettiin pirttiin, missä talonväki
parhaillaan aterioitsi. Kukaan ei siellä huomannut pientä tulijaa, joka
pysähtyi ovensuuhun seisomaan.
Hetua hiukan pelotti suuri pirtti ja se väen paljous, joka siinä oli.
Hänen oli kova nälkä, mutta hän ei uskaltanut ilmaista sitä. Tuntui
aivan mahdottomalta sanoa mitään niin laajassa huoneessa outojen
ihmisten parissa. Varmaankin pirtti kamalasti kumahtaisi, tahi jotakin
muuta ihmettä tapahtuisi, jos Hetu jotakin puhuisi.
Väen syötyä eräs nainen korjasi ruokia pois pöydältä, miehet
ojentelivat itseään, haukottelivat ja vetäytyivät vähitellen ulos,
naiset jäivät pirttiin. Muuan kipeäsilmäinen eukko tuli Hetun luo ja
kysyi, kenen tyttö hän oli ja mitä hänellä oli asiaa.
Viimeiseen kysymykseen Hetu vastasi ensin, sanoen ettei hänellä
ollut mitään asiaa. Ensimäiseen hän ei heti vastannut. Mutta vaimo
ei lopettanut tiedustelujaan ja kun Hetu ei ollut keksinyt itselleen
sopivampaa esittelytapaa, täytyi hänen sanoa:
— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen
timpermannin kanssa.
— Vai sen, virkkoi kipeäsilmäinen eukko ja näytti ikäänkuin ihastuvan.
— Kuulkaa, hän milt'ei huutaen selitti toisille pirtissä oleville
naisille, tämä on sen Ananiaksen tytär sieltä Kailaan kylästä, jonka
vaimo pari vuotta sitten karkasi sen korean pohjalaisen kanssa!
Sen kuultuaan toisetkin naiset vilkastuivat ja tulivat katsomaan Hetua.
— Vai sen tytär! Oletko sinä kuullut mitään äidistäsi? — Mitä isäsi
sanoo äidistäsi? — Onko sinun ikävä sitä?
Sitten alettiin arvostella Hetun äitiä.
— Se olikin semmonen harakka aina, se ihminen. Ananias parka, kai
se sen takia juodakin alkoi ja varastaa. Eikö isäsi ole istunut
varkaudesta linnassakin?
— On, vastasi Hetu.
— Mitä se taas varastikaan?
— En minä tiedä.
— Miks'et sinä tiedä, muuten vain et sano! Tyttö on vanhempiensa
puolella!
— Kuinkas muuten, säesti joku.
— Onpa sillä tytöllä vanhemmat, ihmetteli kolmas. — Mihin sinä olet
menossa?
— En tiedä.
— Etkö tiedä? Mitä sinä täältä haet?
Viimeinen kysymys tuntui Hetusta ilkeältä ja häneltä pääsi itku.
— Älkää nyt kiusatko tyttöparkaa, kyllähän tuon tiedätte, mitä se
hakee, virkkoi joku naisista. — Tyttö on kerjuussa.
— Oletko sinä kerjuussa?
— En, sai Hetu itkun lomasta sanotuksi.
— No mitä sinä sitten haet?
— Pyytäisin yösijaa ja ruokaa.
— Pyytäisit yösijaa ja ruokaa, matkivat naiset, — etkö sinä sitten
kerjää?
— Minä maksaisin, vastasi Hetu ja näytti rahaansa.
Naiset alkoivat yhteen ääneen nauraa. Se loukkasi kovin Hetua. Mitä
nauramista hänen rahassaan oli.
— Et sinä pitkälle tuolla rahalla pääse, sanoi kipeäsilmäinen eukko. —
Ole nöyrästi kerjäläinen, jos et voi isompaa rahaa näyttää!
Hetu olisi mielellään ollut vaikka mikä, sillä nälkä ahdisti kovin.
Kukaan ei käskenyt häntä istumaan, ei jäämään yöksi, mutta kukaan ei
kieltänytkään. Hän istuutui penkille ja odotteli siinä muiden levolle
menoa. Pöydältä oli korjattu kaikki muu ruoka paitsi röykkiö leipiä ja
kalakuppi, jotka olivat siihen jätetyt aamiaista varten.
Hetu ryhtyi suunnittelemaan.
Saa nähdä jääkö keitään yöksi huoneeseen ja jos jää, niin keitä?
Kipeäsilmänen eukko valmisteli vuodetta uunin nurkkaan. Näkyyköhän
pöytä vuoteelle ja kuorsaakohan eukko nukkuessaan?
Ennen oli Hetu kauhistunut kuorsaavia ihmisiä. Ne muuttuivat nukuttuaan
hirviöiksi, jotka suustaan päästelivät ahmivaa, uhkaavaa murinaa. Nyt
hän toivoi, että eukko kuorsaisi hyvin kovaa.
Hänen toiveensa toteutuivat. Pirttiin ei jäänyt ketään muita, kuin
hän ja eukko, joka tuota pikaa alkoi raskaasti ja jyrisevästi vedellä
henkeään.
Hetu hiipi pöydän luo. Mutta kun hän ojensi kätensä ottaakseen leipää,
taukosi eukko yht'äkkiä. Kauhusta tyttönen aivan jähmettyi, veti
kätensä pois ja odotti... Jumalan kiitos! Eukon hengitys oli vain
hiukan salpaantunut, jälleen se karheasti tuhisten pääsi irralleen ja
jatkui entistä voimakkaammin. Hetu otti leipää, se sattui olemaan suuri
kimpale. Hän pisti kätensä kalakuppiin, — käsi tuli täyteen kuivia,
suolasia särkiä. Hän hiipi entiselle paikalleen ja alkoi syödä.
Se oli Hetun ensimäinen varkaus ja ihanilta maistuivat sen hedelmät.
Antakoon se Jumala, joka kovalla maailman tiellä kulkee hänen
kanssansa, hänelle anteeksi, sillä Hetu oli niin pieni ja nälkäinen.