— Mitä se tyttö taas siellä kiukaalla itkeä jollottaa?
Se oli Rajaportin isäntä, joka niin kysyi.
— No sitä äitiään, vastasi emäntä.
— Mokomaakin äitiä!
— Niin, sanopa muuta, mokomaakin äitiä!
Hetu, pieni, itkevä tyttönen, lopetti itkunsa ja alkoi hiljaa
nyyhkytellä. Hän ei olisi tahtonut kuulla keskustelun jatkoa, joka aina
oli samallaista, hän ei olisi tahtonut kuulla mitään äidistään. Mutta
emäntä oli mieliaineessaan ja jatkoi:
— Sellainen äiti ei ole itkun arvonen, joka jättää lapsensa maailmaan
ja katoaa kuin mikäkin teille tietymättömille...
Emännän puheessa oli kuitenkin jotakin, joka tällä kertaa kiinnitti
Hetun huomiota. Hän oli aina kuvitellut äidin menneen valtamaantietä
pitkin etelään päin, sillä sinne oli tie suorin. Sinne päin näkyi
porstuan portailta maailmaa laajalta, näkyi Yläniemen niitty, jonka
poikki maantie vaaleana juovana kiemurteli ja niityn takaa häämötti
metsä, johon tie katosi. Tietymättömät tiet sitävastoin, joista emäntä
mainitsi... Olisikohan äiti kadonnut, kuin Eljilän hullu suutari... tai
kentiesi oli äitiä alkanut piru kulettaa, kuten ennen Haalaan hovin
ylpeätä tytärtä. Hetun valtasi kauhu äidin kohtalon johdosta ja ensi
kertaa hän itse alkoi ihmisten kanssa äidistään puhua. Nukelleen ja
Rajaportin vanhalle kissalle hän joskus oli hänestä jutellut.
— Tietääkö emäntä, hän nyt varoen kysyi, missä ne tietymättömät tiet
ovat?
— Mistäpä minä ne tietäisin, vastasi emäntä naurahdellen.
— Eiköhän äiti mennytkään tätä tavallista maantietä, Hetu jälleen kysyi.
— Tätä kai. Mitäpä muita teitä se olisi mennyt?
— Niitä tuntemattomia...
— Tämä tie on juuri se tuntematon tie, joka johtaa maailman synnin
kuiluihin ja vihdoin helvettiin.
Helvettiin!
Hetu kauhistui. Kiuas, jossa hän makasi, oli kylmä ja hämärä, ja
laskeutuva aurinko loi kolkkoa punaa sen kulmille.
Tie kulkee Rajaportin sivutse... ensin se kulkee kirkonkylään, läpi
kuusikoiden, koivikoiden, yli mäkien, poikki soiden ja rämeiden. Se
käy kauas, se johtaa suuriin kaupunkeihin ja niihin maihin, joista
Venäjän reppuryssät tuovat koreita helmiä, silkkisaleteita, kampoja ja
muita kauniita tavaroita ja joista Viipurin miehet tuovat renikoita
ja mesileipiä. Ja sitten se jatkuu, jatkuu... Ihminen, joka jättää
lapsensa ja karkaa kotoaan, kulkee sitä jatkuvaa maantietä yhä
eteenpäin, kunnes tie loppuu äkkinäiseen jyrkänteeseen, jonka alla on
helvetti, palava helvetti kiehuvine kattiloineen.
— Onko tätä tietä sinne helvettiin hyvinkin pitkältä, rohkeni Hetu
vielä kysyä.
— Toisille pitkältä, toisille lyhyeltä, vastasi emäntä, — miten Herra
kunkin tien pituuden on määrännyt, ho-hoo.
Aurinko painui metsän taa ja Rajaportin väki kävi levolle. Kiukaalle
loikkasi Hetun toveri ja uskottu, vanha Mirre ja asettui hyrräten ja
hyväellen hänen viereensä nukkumaan. Lapsi silitteli sen karkeaa,
takkuista karvaa ja supisi sille hiljaa:
— Valtamaantien toisessa päässä on sellainen suuri, tulinen järvi,
johon...
Hän ei voinut jatkaa, sillä sanomaton kauhistus valtasi hänet. Sydän
oli pakahtua ja Hetu alkoi jälleen ääneensä itkeä.
Rajaportin isäntä heräsi hänen itkuunsa ja ärjäsi:
— Oletko jollottamatta!
Hetu vaikeni jälleen, mutta tuskaa, joka sielua poltti, hän ei voinut
tyynnyttää.
Oman pienen tyttärensä Helmin oli Rajaportin emäntä opettanut
aina illalla maata mentäessä rukoilemaan ja Hetu koetti tuskansa
lievikkeeksi käyttää samaa keinoa:
— Rakas taivaan isä, niinkuin sinä ruokit kaarneen poikaset, jotka,
jotka...
Sen enempää Hetu ei osannut. Rukouksesta lähti kuitenkin se apu, että
ajatukset sekaantuivat äidistä ja helvetistä kaarneen poikasiin.
Minkälaisiahan ne kaarneen poikaset ovat, joita itse Jumala ruokkii...
Kaarneen hän aavisti linnuksi. Varmaankin olivat sen poikaset hyvin,
hyvin kauniita kultalintuja, joilla on sievä pesä vuoren rotkossa,
mihin itse Jumala taivaasta ruokaa kulettaa. Hetu oli nähnyt Jumalan
kuvan raamatussa. Se oli Yijälän vaarin näköinen ukko kasvoiltaan,
mutta se kulki paitasillaan, kun taas Yijälän vaarilla oli housut ja
takki kuten muillakin miehillä. Jospa hänkin, Hetu, olisi kultanen
kaarneen poika, niin hän pyytäisi Jumalan tuomaan äidin hänen
luoksensa...
Vihdoin lapsi nukahti ja näki unta. Hän oli olevinaan pieni, kultanen
lintu vuoren rotkossa. Aurinko paistoi niin ihanasti, Yijälän vaari
lensi ilmassa ja toi hänelle ruokaa, suuren voileivän ja maitoa.
Sellaista herkkua! Kun hän sitten nousi pesänsä laidalle syömään,
huomasi hän, että pesä olikin maailman lopun jyrkänteellä. Siellä
alhaalla kiehui ja kuohui tulinen järvi ja hänen äitinsä oli liekkien
keskellä. — Äiti, äiti, alkoi Hetu kaikin voimin kirkua.
— Jos et sinä ole hiljaa, niin et saa olla meillä enää yhtään yötä,
kuuli hän emännän sanovan ja kipeä tukkapölly seurasi sanoja. Hän
heräsi.
— Kun, kun, kun minä näin äidin siellä kiehuvassa järvessä, sopersi
Hetu.
— Siellä sen paikka onkin ja sinunkin, ellet ole hiljaa, torui emäntä
poistuessaan kiukaalta.
Hetu nukkui pian jälleen ja kun emäntä hänet aamulla herätti lehmiä
metsään viemään ei hän yöllisestä unestaan mitään muistanut.
Aamukaste oli kylmää, ja aurinko, joka punasena helotti taivaan
reunalla, oli kylmä. Hetun jalkoja paleli. Lehmät olivat kömpelöitä ja
tottelemattomia, ne eivät tahtoneet mennä tietä pitkin, vaan pyrkivät
niittylepistöön, johon ne eivät saaneet mennä. Hetu vihasi niitä. Ne
olivat ilkeitä elukoita ja niiden takia täytyi hänen aina paraasta
unestaan herätä kylmään, kosteaan aamuun.
Ne olivat melkein yhtä vihattavia kuin Hellasen pikku vauva, jota Hetu
edellisenä talvena oli saanut tuudittaa ja joka aina itki kun kehto
hetkeksikin pysähtyi ja jonka takia Hellasen emäntä Hetua usein tukisti
ja löi. Eivät lehmät sentään niin pahoja olleet kuin vauva...
Kun Hetu oli saanut lehmät metsään, oli aurinko jo alkanut lämmittää
maata. Märät tiekivet höyrysivät ja tyttösen jalkoja kuumotti. Hänen
tuli lämmin ja hyvä olla ja hän alkoi poimia mansikoita suuhunsa.
Niitä oli paljon. Hän valikoi suurimmat ja mehevimmät, mutta sitten
tuli hänen sääli pieniä ja raakuleita. Hän ei hennonut heittää niitä ja
lopulta hän poimi pelkkiä raakuleita. Suuria hän ei säälinyt, ne olivat
niin kypsiä ja ylpeitä. Hetun oli sääli vain niitä, joita hylittiin.
Erkkilän hajotetusta mökistä oli muuri jälellä. Se seisoa törötti
yksinäisenä autiolla aholla...
Rajaporttiin oli tällä välin tullut muuan kulkueukko ja Hetun saapuessa
huoneeseen se paraallaan povasi emännälle kahvin porosta:
— Paljon teille tulee iloa lapsistanne, puhui eukko. — Niistä tulee
kaikista rikkaita talollisia ja te itse elätte onnellisena hyvin
korkeaan ikään. Kuolemanne on levollinen ja rauhaisa.
Ihania asioita eukko emännälle näki kahvikupin pohjasta. Se ihmetytti
Hetua ja hän meni lähemmäksi, kurotti kaulaansa katsoakseen. Silloin
vieras eukko huomasi hänet ja sanoi:
— Herran terttu, kuinka kaunis lapsi emännällä on!
— Ei se ole minun lapseni, sanoi emäntä. — Tässä minun tyttöni on.
Emäntä näytti Helmiä, joka seisoi hänen vieressään.
— Suuri tyttö, kehui eukko silittäen emännän lapsen päätä, mutta hän ei
sanonut sitä kauniiksi ja se tuntui Hetusta hauskalta. — No kenen se
tämä sitten on, hän jatkoi ottaen Hetun syliinsä.
— Se on, selitti emäntä, erään hetkaleen tytär ja sen äiti karkasi
tässä toissa kesänä yhden miehen kanssa ja jätti tuon lapsen tänne
ihmisten vastukseksi.
Hetu luuli, että vieras sen kuultuaan heittäisi hänet sylistään
lattialle. Mutta eukko puristi hänet hellästi rintaansa vastaan ja
virkkoi: lapsi raukka!
Se oli aivan outoa ääntä Hetulle ja hän rupesi katkerasti itkemään.
— Älä itke, lapseni, kyllä Jumala sinusta murheen pitää, lohdutti
vieras. — Onko lapsen ikävä äitiä?
— On, nyyhkytti Hetu.
— Lapsi rukka, virkkoi eukko puristaen Hetua uudelleen rintaansa
vastaan.
Eukko oli tullut kaukaa ja hän kertoi emännälle nähneensä paljon
maailmaa. Hän oli ollut ja asunut Helsingissä ja nuorena ollessaan oli
hän palvellut merilaivoissa ja käynyt ulkomailla.
— Onko sinne pitkältä, kysyi Hetu ihmetellen.
— On, sinne on hyvin pitkältä, vastasi eukko.
Ja nähdessään lapsen kummastelevan katseen hän kertoi:
— Siellä on aina kesä ja lämmin, siellä ei koskaan ole talvea.
— Onko minun äitini siellä, kysyi Hetu.
— En tiedä, kenties, vieras virkkoi.
— Ettekö ole nähnyt häntä?
—- Siitä on kulunut jo paljon aikaa, kun minä siellä olin. Olin silloin
nuori tyttö ja sinun äitisi oli silloin vielä pieni lapsi.
— Mutta mistä te nyt tulette?
— Maailmalta, lapseni.
Se oli ihmeellistä. Sellaista Hetu ei ollut ennen kuullut. Maailmassa
oli siis kaksi maailmaa, lämmin ulkomaa ja tämä. Kaukana Yläniemen
niityn takana, metsien ja järvien tuolla puolen, siellä varmaankin on
se ulkomaa. Hetu olisi mielellään tiedustellut lisää, mutta emäntä
käski hänet kitkemään kaalimaata ja hänen täytyi mennä.
Hetken kuluttua tuli eukkokin kaalimaan luo ja antoi Hetulle muistoksi
pienen hopearahan.
Hetulla ei ollut koskaan ennen ollut penniäkään rahaa. Sen hän vain
tiesi, että rahalla saa vaikka mitä, ja että hopearaha on arvoltaan
suurempi kuin kupari. Hän meni huoneeseen, kätki rahansa kiukaan koloon
ja tunsi sydämessään suunnatonta riemua.
Kokemuksestaan hän tiesi, että köyhän on paha olla, sen kun täytyy
totella rikkaan käskyä. Rikkaan taas ei tarvitse ketään totella eikä
mitään tehdä.
Nyt ei hänenkään tarvitse enää mitään tehdä... mutta miten oli tämä
toteutettava elämässä? Hetu ei edes uskaltanut odottaa uutta käskyä,
vaan palasi kiireesti kaalimaan luokse.
Kun emäntä käskee työhön, on käskyä toteltava ... raha kiukaan kolossa
ei lainkaan auta. Olisikohan se ilmaistava ihmisille? Sekin oli
vaarallista, ne voisivat ryöstää sen häneltä.
Mutta vaikka kukaan ei tietänyt Hetun aarteesta, oli hän seuraavien
päivien kuluessa onnellisempi kuin ennen. Hänen arvonsa oli kasvanut
hänen omissa silmissään ja hän ihmetteli itse itseään. Usein kun emäntä
tylysti käski hänet tekemään jotakin, tuppasi Hetua naurattamaan. Se
oli niin hullunkurista! Emäntä pitää häntä yhä vielä köyhänä Hetuna,
eikä tiedä, että hän on rikas.
Eräänä iltana, kun Hetu kiukaalla hypisteli rahaansa, tuli hänen
mieleensä jälleen äiti. Jos äiti olisi täällä, niin se kyllä tietäisi,
miten Hetu voisi ilmaista rahansa maailmalle kadottamatta sitä. Hän
antaisi äidille rahansa ja äiti kyllä osaisi sen avulla hankkia
itselleen etuja. Mutta äiti oli kaukana, kenties ulkomailla, siellä
siintävän metsän takana, siellä missä ei koskaan ole talvea, — tai ehkä
äiti yhä kulkee eteenpäin kunnes tie loppuu siihen tuliseen järveen...
kulkee, eikä lainkaan tiedä, että pikku-Hetulla on hopearaha. Jospa se
sen tietäisi! Mitähän se sanoisi? Varmaankin se tulisi kovin iloseksi,
ottaisi Hetun syliinsä ja pitäisi oikein hyvänä. Näyttääkseen miten
hyvänä äiti häntä pitäisi, Hetu otti Mirren syliinsä ja puristi sitä
rintaansa vastaan. Mutta Mirre ei tänä iltana ollut hyvällä tuulella,
se sähähti vihasesti ja iski kyntensä Hetun poskeen.
— Mikä melu siellä kiukaalla taas on, ärjäsi emäntä.
— Kun Mirre raapasi minua, itki Hetu.
— Mitä sinä sille teit?
— Halasin sitä kaulasta.
— Senkään sikiö, ettet sinä anna sen kissan olla rauhassa. Purisi
kurkkusi poikki!
Silloin suuttui Hetu Mirreen, tähänastiseen ainoaan ystäväänsä.
Kun sekin oli sellainen, aivankuin toisetkin, vaikka Hetu oli sitä
ystävänään pitänyt! — Pure nyt sitten kurkkuni poikki, kun olet noin
ilkeä, pure, pure!
Mirre katui tekoaan. Se kihnasi päätään ja selkäänsä Hetun poskeen ja
pyysi anteeksi. Ystävyys oli jälleen solmittu.
Mutta hopearaha ja äiti päilyivät Hetun mielessä estäen unen tuloa.
Hetulla oli hallussaan pieni viisikolmattapenninen sitä valtaa, joka
maailmaa hallitsee. Itse oli hän ihmisenä vielä pienempi, kuin hänen
rahansa rahana. Onneksi hän ei sitä tietänyt. Hänen tietonsa oli näitä
kahtakin pienempi. Jospa äiti olisi täällä, jospa, jospa... tuli
yhtenään hänen mieleensä. Sitten hän muisti rahan antajaa, — sekin oli
mennyt. Hän yksin oli jälellä Rajaportin kolkolla kiukaalla ja täällä
saa hän olla aina, aina, eikä hän koskaan saa nähdä äitiä...
Aamulla emäntä hänet jälleen paraasta unesta herätti lehmiä viemään.
Oi miten Hetua nukutti! Juuri, niin tuntui hänestä, juuri nyt oli hän
nukahtanut ja samassa täytyi jo lähteä. Entä jos silmänräpäyksen vielä
nukahdan! Hetu painoi päänsä alas.
— Nousetko sinä, vai mitä, kuului emännän kova ääni alhaalta.
— Heti, heti, höpisi lapsi ja rapsutteli jaloillaan päreitä, että
emäntä luulisi hänen heräävän, ja nukkui jälleen sikeästi.
— Noinko sinä nouset? — Emäntä oli kiivennyt kiukaalle ja ravisti Hetua
tukasta.
Kiireellisesti ja vapisten etsi Hetu koloa muurin välistä pannakseen
siihen rahansa, joka oli ollut yötä hänen vuoteellaan, mutta häntä
värisytti niin oudosti, silmiä huikasi ja rinnan alle pani niin
pahasti, ettei hän löytänyt koloa ja raha jäi hänen käteensä.
Itse asiassa se olikin hyvä, sillä nyt saisi hän rauhassa kirkkaan
päivän valossa kyllikseen katsella aarrettaan. Sinä aamuna Hetu
tavallista kiireemmin ajoi lehmiä karjapihasta ulos metsään päin. Vasta
kun oltiin tultu Rajaportin suvitoukopellon luo, hän pysähtyi rahaansa
katselemaan.
Voi, miten se oli soma ja kiiltävä auringon paisteessa! Hän laski sen
maahan polulle ja oli löytävinään sen siitä. Hän piilotti sen pienen
kiven taa. Nyt oli hän sen kadottanut! Mutta hän ei malttanutkaan etsiä
sitä, vaan otti sen pian jälleen ylös, sillä hän pelkäsi todellakin
hukkaavansa sen.
Hetun huomio oli niin kiintynyt rahaan, että hän kokonaan unohti
tehtävänsä. Suvitoukopellon aita oli vanhaa, monesta kohden kulunutta
ja lehmät olivat menneet peltoon.
Hän kauhistui. Veri syöksähti pois hänen kasvoiltaan.
Kiireesti alkoi hän ajaa lehmiä ulos toukopellosta. Mutta se ei
onnistunut. Lehmät eivät olleet huomaavinaankaan aidan rikkinäisiä
paikkoja, juosta lonkottivat vaan Hetun edellä pitkin ja poikin peltoa.
Hädissään Hetu niitä piiskasi, torui, kirosi, — kirosi karkeasti, tunsi
vaikutuksen itsessään, ei lehmissä. Sillä lehmille oli yhdentekevää
kirosi Hetu tai ei, ne juosta lonkottivat yhä ja tallasivat viljaa.
Piru, p----le, s--tana, tulvasi Hetun suusta täysin voimin. Vihdoin hän
lakkasi turhasta työstään. Pirut, tuhannen tulimmaiset sa-aa-tanat,
syökää nyt sitten!
Juoksemisesta ja mielenliikutuksesta voimattomana hän istahti pellon
pientareelle ja alkoi miettiä, mitä nyt pitäisi kotona sanoa. Hän
keksi: sanoisinko, että susi tuli metsästä ja ajoi lehmiä, — mutta
miten hän selittäisi, ettei susi syönyt lehmiä, tai häntä itseään?
Oi, jospa tulisi oikein suuri sudenvotkale ja söisi yhden lehmän, tai
vaikka kaikki!
Nyt hän varmaankin saa armottomasti selkäänsä monena päivänä, tai
ajavat hänet pois talosta. Mihin hän sitten joutuu? Äkkiä kävi maailma
Hetulle niin pieneksi, niin sanomattoman pieneksi. Hän pelkäsi,
sydäntä ahdisti ja pellolla lehmät yhä tekivät tuhoaan. Ne söivät,
söivät ja niiden vatsat paisumistaan paisuivat. Entä jos ne syövät
itsensä pilalle? Hetu oli kuullut puhuttavan, että lehmät toukoon
päästessään usein syövät itsensä kuoliaiksi. Hänen mielestään niiden
vatsat jo olivat luonnottoman suuret, se oli kamalaa! Tuossa tuokiossa
ne halkeavat! Mustikin silmät mulkoilivat oudosti ja Sunnikki ähkyi
ilkeästi. Taivaan isä! Hetu juoksi sinne ja tänne hädissään. Lähtisikö
hän etsimään apua? Hänet tapetaan, kun hän on laskenut lehmät
peltoon. Voi onnettomuutta! voi onnettomuutta! Mitä on tehtävä, kun
Rajaportin kaikki lehmät kuolevat? Mistä saavat rajaporttilaiset
maitoa? Epätoivossaan hän laskeutui aidan viereen polvilleen ja alkoi
rukoilla... Hän ei ehtinyt pitemmälle, kuin: rakas Jumala, — kun
onnellinen, pelastava ajatus välähti hänen mieleensä: raha! Olihan
hänellä raha! Sen antaa hän Rajaportin isännälle lehmien hinnaksi.
Kuolkoot nyt sitten, senkin ilkiöt! — — —
* * * * *
Herra Jumala, missä se on! Hetu katseli käsiään, — rahaa ei ollut
missään, se oli kadonnut kuin kesäaamun sumu. Hän ei ensin tahtonut
uskoa, että se oli totta. Kuinka se olisi voinut kadota, hänen rahansa,
hänen kiiltävä hopearahansa, jota hän vast'ikään oli kädessään
pitänyt, katsellut, ihaillut? Missä se oli? Hetu katsoi pilviin — ja
sitten painui katse maahan. Maa oli köyhä ja eloton, ei se rikkauksia
luvannut. Vihdoin hän alkoi lähemmin tarkastella jälkiään laihossa,
missä oli juossut, nosteli kalikoita, käänteli kiviä, mutta rahaa ei
näkynyt, se oli kadonnut olemattomiin. Jos se jossakin olisi ollut,
olisi sen täytynyt näkyä, sillä se oli niin valkonen, ihmeellinen ja
kirkas!
Lehmät yhä söivät laihoa, mutta siitä ei Hetu enää välittänyt.
Syökööt laihon, tallatkoot ja kuolkoot, se on heille oikein ja se on
parahiksi Rajaportin väelle. Hänen elämänsä oli mennyttä ja hänelle oli
yhdentekevää, mitä ympärillä tapahtui.
Hetu ei enää välittänyt mistään, koko maailma sai hänen puolestaan
tallaantua, kaikki lehmät ja kaikki ihmiset kuolta ja hän itsekin
tahtoi kuolta, juosta kauas maailman loppuun asti ja pudota
jyrkänteeltä alas syvyyteen.
Hän alkoi kulkea metsää pitkin. Hän kulki, kulki, joutui yhä syvemmälle
tuntemattomiin seutuihin, suureen hongikkoon, aholle, niitylle... eikä
hän lainkaan pelännyt. Hänelle oli samantekevää, mikä hänet peri,
kunhan vain eteenpäin pääsi.
Vihdoin aukeni hänen eteensä leveä tie, oikea valtamaantie
sanomalankoineen ja tolppineen, tuttu sileä tie, joka oli aivan
samallainen kuin se, mikä Rajaportin sivutse kulki. Hän pysähtyi
hetkeksi ja mietti, miten tekisi: menisikö ylitse sen jälleen metsään,
vai alkaisiko kulkea sitä pitkin. Metsä näytti synkältä ja nielevältä,
tie oli tuttua ja kutsuvaa. Minne päin hän kulkisi? Yhtäänne oli ahoa,
toisaanne kuusikkoa ja hän lähti kulkemaan kuusikkoa kohden.
Tyttönen tunsi itsensä vapaaksi ja milt'ei onnelliseksi. Mietteet ja
kuvitteet alkoivat kulkea hänen mielessään. Mitähän Rajaportin väet
sanovat, kun lehmiä illalla ei kotiin kuulu? Ne käyvät etsimään, —
lehmiä, ei Hetua, mitä ne Hetusta välittävät, kiittävät kun ovat
päässeet, — mutta lehmiä ei löydy mistään. Väki etsii, etsii,
huutavat: hoi Rusina, hoi Mustikki, Sunnikki hoi! Ei kuulu Rusinan
kellonkalketta. Ne kuuntelevat, itkevät, juoksevat ympäri metsää, mutta
mitään ei löydy. Vasta toisena päivänä isäntä keksii, että laiho on
tallattu, se aavistaa, — Hetun sydän sykki rajusti, — se aavistaa! ja
siellä pellon pientareilla ja ojissa makaavat lehmät kuolleina. Isäntä
pui nyrkkiä, lyö jalkaansa, repii tukkaansa ja kiroaa. Emäntä itkee ja
valittaa ja Helmi ei saa maitoa. Ähä, eipä saa Helmi maitoa, ähä! Kuka
käski kiusotella rieskavoileivällä ja lämpösellä maidolla! Ähä, kutti,
parahiksi, — ja minä en saa selkääni!