Aivan lähellä Adelaidea, Etelä-Austraalian pääkaupunkia, oli pienoinen,
miltei yksinomaan saksalaisten asuma kaupunki, Saaldorf nimeltään.
Siinä oli noin kolmekymmentäviisi taloa, kaksi kirkkoa ja yhtä monta
ravintolaa eli "hotellia", mutta se erosi Austraalian englantilaisista
kauppaloista olennaisesti siinä, että se oli ilman vankilaa, joka
etenkin kaikilla Uuden Etelä-Walesin asutuksilla on keskipisteenä.
Täällä asui läkkiseppä Lischke vaimonsa Katriinan ja Susanna tyttärensä
kanssa. Aikojen kuluessa oli hänestä sukeutunut melkoisen varakas mies.
Toimekas puuha vallitsi hänen verstaassaan, joka oli asuinhuoneen
vieressä; sieltä kuului taukoamatta kahden kisällin ja yhden oppipojan
taonta ja nakuttaminen. Naisväki oli tottunut tähän räminään, ja
Lischke itse väitti, ettei sitä ensinkään kuulukaan.
Paitsi talon emäntää, joka istui nojatuolissaan asuinhuoneessa ja
kehräsi, oli huoneessa toinenkin naishenkilö -- ompelija, joka istui
ikkunan luona uutterassa työssä. Viisivuotias pikku tyttö -- hänen
lapsensa -- istui lattialla hänen vieressään leikkien jotenkin
karkeatekoisella nukella, jota piti sylissään ja hyssytteli.
Nainen oli varmaankin joskus ollut häikäisevän kaunis, sillä vielä
nytkin erotti selvästi jalopiirteiset, vaikkakin riutuneet kasvot,
tummat silmät, tuuhean, kastanjanruskean tukan ja hienon hipiän. Mutta
suru tai sairaus oli tehnyt posket kalpeiksi, vienyt silmien säihkyn,
ja syvä, tuskainen uurros näytti häviämättömäksi painuneen suun
tienoille. Hän oli köyhä saksalaisnainen, joka lapsineen asui yksinään
puolittain hajonneessa hökkelissä noin puolen tunnin matkan päässä
Lischken talosta ja ansaitsi niukan leipänsä ompelemalla muutamissa
Saaldorfin perheissä. Hän oli nimeltään Louise Hohburg.
Muuan hyvin puettu muukalainen, joka asteli katua pitkin, huomasi
ikkunassa olevan naisen, jäi hetkeksi yllätettynä seisomaan, katseli
taloa ja näytti aikovan puhutella naista, mutta malttoi mielensä ja
astui suoraa päätä verstaalle, jonka ovelle kolkutti.
Mestarin ystävällisestä "sisään"-kutsusta astui talon vierasvaraisen
kynnyksen yli Mac Donald, jonka retki pensaikkojen ja erämaiden halki
oli päättynyt onnellisesti tähän taajasti-asuttuun Etelä-Austraalian
osaan. Mutta tuskinpa häntä nyt enää olisivat tunteneet edes hänen
vanhat tuttavansa ja ystävänsä Powellin farmilla. Sillä hän oli
muuttunut täydeksi kaupunkilaiseksi, yllä siisti tumma verkapuku ja
jaloissa kevyet kiiltonahkasaappaat. Vankka parta oli kadonnut, niin
että jäljellä oli vain pieni, lyhyeksi leikattu poskiparta, tukka oli
niinikään leikattu, ja silmiä peittävät vaaleansiniset rillit tekivät
kasvot miltei aivan tuntemattomiksi. Päässä vain oli pensaikkolakki, ja
vasemmassa käsivarressa riippui satulatasku.
"Miten voin teitä palvella?" kysyi Lischke, kun oli molemmin puolin
ystävällisesti tervehditty.
"Tehän olette saksalainen -- eikö niin?" tuli vastakysymys varsin
puhtaalla saksankielellä, jossa vain hiukan tuntui vieras sointu.
"Olen... tuota...", virkkoi mestari hieman kummastellen, sillä hän
oli tähän asti aina luullut osaavansa erottaa maanmiehensä jo ensi
silmäyksellä. "Mutta ettehän te... vai kuinka?"
"Olen kuin olenkin", vastasi vieras hymyillen, "vaikka pitkäaikainen
oleskeluni Englannissa ja Ranskassa on kenties sekoittanut puheeseeni
sellaista, joka teistä tuntuu epäsaksalaiselta. Sallikaa minun siitä
huolimatta tervehtiä teitä maanmiehenäni ja kysellä teiltä yhtä ja
toista paikkakunnan oloista, minä kun näet olen outo tässä kaupungissa."
"Kaikesta sydämestäni", huudahti Lischke tarttuen tulijan käteen ja
sitä pudistaen. "Mutta olkaahan hyvä ja astukaa asuntooni, sillä täällä
ei räminältä kuule edes omaa ääntänsä..."
Mac Donald seurasi häntä ja astui sitten hiljaisempaan huoneeseen,
missä hän huomasi ainoastaan ikkunan ääressä työskentelevän rouva
Hohburgin, jota tervehti kunnioittavasti.
"Ja mistä matka?" kysyi Lischke työntäen vieraalle tuolin ja itselleen
ottaen toisen. "Olkaa hyvä, painakaa puuta, ja pankaa syrjemmälle tuo
vanha reppunne. Lämmin ilma tänään, matkustus rasittaa."
"Olen tullut jalkaisin", sanoi Mac Donald, "vieläpä melkoisen matkan".
"Jalkaisin? Se on vielä hankalampaa -- mutta ei suinkaan kauempaa kuin
Adelaidesta."
"Toiselta suunnalta, hyvä herra", vastasi Mac Donald, -- "Melbournesta".
"Melbournesta jalkaisin?" huudahti vanha Lischke ällistyneenä ja luoden
hieman epäilevän silmäyksen vieraan saappaisiin, jotka tosin olivat
pölyiset, mutta kuitenkin eheät ja hienot.
"Ei", nauroi Mac Donald, "siinä olisi hieman liiaksi sitä hyvää -- vain
kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa. Siihen saakka tulin ratsain,
mutta sitten sattui hevoseni onnettomuudeksi saamaan 'mustan käärmeen'
piston ja kuoli kaikista vastakeinoistani huolimatta."
"Kas peijakasta", sanoi Lischke, "ja sitten läksitte jalkapatikkaan?"
"Mikäs neuvoksi? Kun ihmiset huomaavat, että toisen _täytyy_ saada
hevonen, niin he kyllä osaavat asettaa hinnan sen mukaan. Ja saan kai
täältäkin ostaa hevosen."
"Olette aivan oikeassa", vakuutti Lischke, "mutta semmoisen marssin
jälkeen on teidän kai nälkä -"
"Ei ensinkään", esteli Mac Donald, kun isäntä aikoi nousta tuoliltaan.
"Lasin maitoa kenties sentään saan pyytää."
"Tietysti -- suurimmalla mielihyvällä -- nyt vaan ei ole naisista
kumpikaan saapuvilla. Oh, rouva Hohburg, olisitteko hyvä ja toisitte
lasin maitoa sisään?"
Nainen nousi ja lähti huoneesta täyttääkseen pyynnön. Nimeä
mainittaessa vieras äkkiä katsahti ylös ja kiinnitti hetkeksi silmänsä
tutkivasti hoikkaan, kivulloiseen olentoon.
"Hohburg, sanoitte?" kysyi hän isännältään. "Kuka tämä rouva on?"
"Rouva -- jumala paratkoon", sanoi Lischke, "köyhä vaimo, joka asuu
tässä lähitienoilla ja ansaitsee niukan toimeentulonsa työskentelemällä
vieraiden ihmisten luona. Hän oli naimisissa, mutta miehensä, kelvoton
renttu, karkasi yhtäkkiä teille tietymättömille, läksi, kuten
arveltiin, laivassa jonnekin _Kaltaforniaan_ tai ties mihin kaukaiseen
maahan. Nyt istuu vaimo täällä yksin ja suree, mutta kunnollinen ja
kelpo nainen hän on, niin että me kaikki häntä mielellämme avustamme,
kun tarvis vaatii. Almuja hän ei ota vastaan, ja senvuoksi annamme
hänelle siellä-täällä työtä, jotta hänellä on ainakin mistä elää."
"Vaimo parka."
"Niin, rakas herra, se on täällä Austraaliassa ikävä asia", sanoi
Lischke. "Vaimo, jolla _täällä_ on renttuileva, kelvoton mies, on
suorastaan hukassa ja voisi ilman muuta hypätä veteen. Ilmassako lie
syy vai missä, mutta ihmiset täällä ratkeavat juomaan, ja missä alku on
tehty, käy edistys juoksujalkaa kohden kurjuutta. Ja mitä siitä seuraa,
sen kai tiedän. Täällä ihan lentävät sillä tapaa rahat ikkunasta ulos,
ja viheliäisestä, surkean pienestä ryypystä, jommoista en viitsisi
kaataa edes takinhihaani, heittävät täällä koko omaisuuden. Senkin
miehen vei ainoastaan juoppous rappiolle, muuten hän oikeastaan oli
aika visakka ihminen ja osasi jutella ihmeen oppineesti. Kädet hänellä
oli kuin neitosella valkoiset, mutta viinaa kiskoi nahkaansa kuin kaksi
rakuunaa."
"Tehän olette naimisissa, eikö niin?"
"Minä? -- Luulisinpä olevani", nauroi Lischke. "Ja mitenkäs muuten!
Talonpojan elämä ilman vaimoa ei vetele. -- Oletteko _te_ naimaton?"
"Niin olen."
"Ja tulette Melbournesta pensaikon halki?" toisti Lischke yhä
ihmeissään itsekseen. "Peijakas, mahtaa se olla pitkä ja ikävä
matka! Mitäs olikaan, kerrottiinhan tässä äskettäin, että siellä
Uudessa Etelä-Walesissa taas ovat panneet toimeen pari ajometsästystä
pensasrosvojen ja mustien välillä. Oletteko kuullut?"
"Kuullut kyllä", vastasi vieras, "mutta herra varjelkoon, semmoisia
asioita tavallisesti liioitellaan kovin. Kärpäsestä aina tehdään
härkänen."
"Niin, niin, oikeassa olette", nauroi Lischke, "suurentelijoista ei ole
puutetta tässä maassa, ne kasvavat aivan yhtä paksuiksi ja pitkiksi
kuin kumipuut, -- Mutta tuossa tulee maitonne; hyvä rouva Hohburg,
pankaahan pöytään myös hiukan voita ja leipää."
"Olen pahoillani, että tuotan teille näin paljon vaivaa."
"Joutavia", huudahti Lischke. "Pitäähän toki tarjota vieraalle maitoa
ja leipää. Ja nyt antakaa maistua ja nauttikaa terveydeksenne!"
Naisen nimeä mainittaessa oli vieras jälleen katsellut tutkivasti hänen
kasvojaan, jotka nyt saattoi nähdä edestäpäin, mutta nainen kääntyi
kohta poispäin, meni työnsä luo takaisin ja alkoi jälleen ahkerasti
ommella.
"Mikä onkaan teidän nimenne?" kysyi Lischke vihdoin, katseltuaan hetken
aikaa mielihyvällä vieraan osoittamaa ruokahalua. "Minun nimeni on
Lischke, olen läkkiseppämestari ja maanviljelijä."
"Minun nimeni on _Schreiber_", vastasi Mac Donald.
"Ensin luulin teitä maalaiseksi squatteriksi", arveli saksalainen,
"mutta se kai ette sentään ole?"
"En -- tosin oli minulla aikaisemmin tuumana asettua jonnekin asumaan,
ja jos sopivan paikan löydän, teenkin sen ehkä vielä."
"Se on parasta, mitä ihminen voi tehdä", sanoi Lischke.
"Ette suinkaan satu tietämään, onko Adelaiden satamassa paljon laivoja
nykyään ja onko ehkä minkään lähdöstä ilmoitettu?" kysyi Schreiber
sitten.
"Laivoja?" sanoi Lischke, jolle tämä kysymys tuli niin äkkiä, ettei hän
heti osannut siihen vastata. "Hm, enpä tosiaankaan tiedä. Semmoisista
me täällä tiedämme hyvin vähän. Jollei aina joskus saapuisi joku
saksalainen laiva tuoden uusia siirtolaisia ja kirjeitä kotimaasta,
emme välittäisi niistä tuon taivaallista!"
"Mutta lähetättehän tuotteitanne laivoilla!"
"Sitä tekevät kauppiaat, silloin kun jotakin lähetetään. Me saksalaiset
myymme melkein kaiken välikauppiaille, se on mukavampaa."
"Eikö siitä voisi täältä naapurista saada tietoa?"
"Niin laivoistako? Miksikäs ei -- herra tohtori Spiegel tilaa
englantilaista sanomalehteä; siinä ovat kaikki laivat, tulevat ja
menevät."
"Missä hän asuu?"
"Ei edes piipunpolttaman päässä täältä. Mutta mitä te laivoista
tahdotte? Aiotteko lähteä Austraaliasta pois?"
"En", sanoi Mac Donald, joka ei pitänyt hyvänä ilmaista täällä
sellaisia aikeita, vaan keksi nopeasti hätävalheen tekaistakseen
vastauksen, joka ei herättänyt epäluuloja. "Matkalla ostin eräältä
englantilaiselta koko kirstullisen linnunnahkoja, jotka hän näinä
päivinä lähettää kärryissään Adelaideen, ja tahtoisin mielelläni saada
ne Saksaan niin pian kuin suinkin, ennenkuin syöpäläiset ehtivät
turmella niitä."
"Aa -- olette ehkä tekin semmoinen -- miten niitä sanotaankaan,
luonnontutkija, luulenma", arveli Lischke, -- "joka kokoo säkkikaupalla
kiviä ja rikkaruohoja ja linnunraatoja ja panee laatikkoihin. Meilläkin
täällä Saaldorfissa on eräs sellainen herrasmies, joka ampuu räiskyttää
kuoliaaksi jok'ikisen linnun minkä tapaa ja sitten koettaa löytää
ihmisiä, jotka ostaisivat niitä häneltä."
"Ei", vastasi Mac Donald hymyillen, "vaikka Austraalian eläinkunta
onkin minua jo kauan huvittanut, on sen tutkiminen aina kuitenkin
jäänyt vain sivutoimekseni. Olen ammatiltani lääkäri."
"_Lääkäri? -- Tohtori?_" huudahti Lischke hypähtäen tuoliltaan. "No
sitten ette täältä saakaan lähteä, vaikka mikä olisi; semmoista täällä
Saaldorfissa juuri kipeästi kaivataan. Tuhat tulimaista, sepä jotain
olisi, jos saisimme tänne oikean lääkärin paikkakunnallemme -- ja te
näytätte minusta juuri sellaiselta, joka ymmärtää asiansa."
"Eikö teillä ole lääkäriä Saaldorfissa?" kysyi Mac Donald nähden
tässä yhtäkkiä aukeavan mahdollisuuden, joka saattoi antaa hänelle,
vaikkakaan ei pysyväistä asuinsijaa, kuitenkin tilaisuuden löytää
sopiva ajankohta, jolloin kävi laatuun pudistaa Austraalian tomut
jaloistaan.
"Vielä pahempi kuin ei mitään!" huudahti Lischke. "Nuori hölmö meillä
täällä on -- oikea mettäksen poika, ylioppilas mikä lie, kirjava lakki
päässä ja suuret kannukset saappaissa, joka aina ahtaa kitansa täyteen
eikä muusta puhu kuin 'kuureistaan'. -- Minä suutun vain silloin kun
hänet näen ja olen monta kertaa kauhulla ajatellut, mitä tuleman pitää,
jahka meistä kerran joku sairastuu."
"Entä onko teillä apteekkia täällä?"
"Onpa niinkin, ja oikein hyvä onkin, mutta reseptinkirjoittajia ei
ole muita kuin tuo mainittu Hannu Hölmöläinen. -- Ei, herra tohtori,
jos teillä vain hiukankin on aikomusta jäädä Etelä-Austraaliaan, niin
asettukaa Jumalan nimessä tänne Saaldorfiin. Varmasti tulette näkemään,
ettei ole syytä katua."
"Te maalaatte tulevaisuuden täällä hyvin houkuttelevaksi, hyvä herra
Lischke", sanoi Mac Donald.
"Mutta en paremmaksi kuin minkä voin taata", vakuutti
läkkiseppämestari. "Kun teille vanha Lischke jotakin sanoo, voitte
siihen lujasti luottaa. Minä en ole niitä, jotka näkevät kaiken
taivaansinisessä ja ruusunvärisessä valossa."
"Sen uskon mielelläni", sanoi Mac Donald. "Mutta lääkärillä, joka
asettuu vieraaseen paikkakuntaan, on edessään suuremmat vaikeudet kuin
kellään muulla. Käsityöläinen voi saada hyvän aseman taitavuudellaan,
kauppias hyvillä tavaroilla, mutta kun lääkäristä on kysymys, on
_luottamus_ pääasia, ja ellei hän voi sitä saavuttaa, ei hän onnistu,
olipa kuinka taitava tahansa."
"Siinä olette ihan oikeassa, ja nähkääs sitä juuri puuttuu tältä meidän
herraspojalta, mutta sitä ei teiltä tule täällä puuttumaan, ei voi
puuttua."
"Minun pitää joka tapauksessa ensin hieman katsella ympärilleni
täällä", sanoi Mac Donald, -- "tutustua apteekkariin ja saada häneltä
lähempiä tietoja."
"Kuulkaas -- minäpä sanon teille jotain", huudahti Lischke lyöden
kämmenellänsä pöytään, "minulla on eräs tuuma, ja jos suostutte siihen,
teette minulle mieliksi. Jääkää pariksi päivää luokseni -- meillä on
vierashuone, ja te ette häiritse meitä lainkaan -- tutustukaa sillaikaa
paikkakuntaan, ja minä tiedän varmasti, että se tulee miellyttämään
teitä."
"Tarjouksenne, arvoisa herra, tuli hieman kevytmielisesti tehdyksi",
sanoi Mac Donald hymyillen. "Mitähän jos otan sanoistanne kiinni?"
"No tuohon käteen!" huudahti Lischke ojentaen hänelle kätensä.
"Olkoon menneeksi -- käytän hyväkseni vierasvaraisuuttanne muutamia
päiviä", sanoi Mac Donald hetken epäröityään, "enkä ollenkaan epäile,
ettenkö tulisi mieltymään uuteen ympäristööni".
"Se on järkevää puhetta", huusi Lischke hyvillään hieroen käsiään, "ja
nyt toivottavasti saamme pian antaa palttua tuolle hupsulle, nykyiselle
tohtorillemme, Dingskirchen vai mikä hän lie nimeltään".
"Olisin kuitenkin mielissäni", keskeytti Mac Donald, "jos piakkoin
saisin tiedon laivoista, jotta tavarat tulisivat ajoissa lähetetyiksi,
kun ne saapuvat. Haluaisin myöskin kirjoittaa muistiin jonkun
laivakonttorin osoitteen, jonne ne voisin jättää."
"Jaa niin, linnunnahkojenne takia", muisti Lischke. "No hyvä,
kuulkaahan. Menkää nyt kohta tohtori Spiegelin luo kysymään. Hän on
ystävällinen, hauska mies, vaikka hänellä onkin hiukan hupsuja aatoksia
päässään. Tyttäreni laittaa sillaikaa huoneenne kuntoon, ja -- mutta
peijakas, missä se tyttö oikeastaan piileksii? -- Ettekö ole nähnyt
Susannaa, rouva Hohburg?"
"Hän meni äskettäin puutarhaan", vastasi nainen.
"Minä menen kohta hakemaan", sanoi Lischke lähtien huoneesta ja jättäen
vieraansa naisen kanssa kahden.
"_Hohburg_-nimi", sanoi vieras hetken vaitiolon jälkeen, "herättää
mielessäni vanhoja, rakkaita ja tuskallisia muistoja. Miltä seudulta
Saksaa olettekaan kotoisin, jos saan kysyä?"
"Minäkö?" virkahti nainen punehtuen kovin, mutta nostamatta katsettansa
työstään. "Thüringenistä."
"Sitten olen erehtynyt; se seutu on minulle vieras. Nimi vain herätti
huomiotani. On ihmeellistä, mitenkä usein pelkkä sana, äänensointu, tuo
mieleen kohtauksia nuoruuden ajoilta, ja miten vanhat, aikoja sitten
uneksitut kuvat yhtäkkiä saavat koko entisen eloisuutensa, koko vanhan
loistonsa ja hohteensa takaisin muistossamme. Hyvä niiden, joiden
myöhäisempää elontietä ne voivat _valaista,_ eivätkä ainoastaan synkkiä
varjojansa heitä sen yli."
"Hyvä niiden", sanoi nainen hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.
Vieras istui pää käden varassa katsellen hiljaa ja haaveksivasti
eteensä; silloin-tällöin katse sentään kohosi ja kiintyi tutkivana
naiseen, kunnes Lischke palasi huoneeseen ja selitti mitä tietä vieraan
oli mentävä tullakseen tohtori Spiegelin asunnolle.
Matkalla sinne Mac Donald vaihtoi eräässä hattukaupassa maalaislakkinsa
silinteriin eikä nyt puvussaan mitenkään eronnut kaupunkilaisesta.
Hänen käyntinsäkin oli tullut kevyeksi ja joustavaksi, sillä ensi
kerran pitkästä aikaa hän jälleen antautui ainakin osittaisen
turvallisuudentunteen valtaan. -- Täällä, pelkkien saksalaisten
parissa, joiden maanmiehenä hän kielitaitonsa vuoksi saattoi aivan
hyvin esiintyä, tuskin enää tarvitsi pelätä, että takaa-ajajat hänet
löytäisivät -- vaikkapa nämä olisivatkin tänne asti seuranneet hänen
jälkiänsä. Sitäpaitsi hän oli täällä meren läheisyydessä ja oli lujasti
päättänyt lähteä Austraaliasta jos mahdollista saksalaisessa laivassa
ja asettua asumaan Saksaan. Täysin varmaa turvapaikkaa hän ei enää
voinut Austraaliassa odottaa edes etäisimmissä pensaikoissa. Viimeinen
tapaus oli hänelle varoittavana esimerkkinä. Hän oli tehnyt vahvan
päätöksen, ettei enää toistamiseen antaudu austraalialaisen vankilan
kauhuihin, ennen vaikka lopettaa elämänsä omin käsin, mutta hän tunsi
kuitenkin, että tuota ikuista jännitystä, ainaista kiinnijoutumisen
pelkoa, alituista tunnetuksi ja yllätetyksi tulemisen vaaraa oli ajan
pitkään mahdoton kestää. Niin pian kuin mahdollista hän tahtoi tehdä
sellaisesta tilasta lopun, tahtoi myöskin säilyttää sen vapauden, jonka
oli henkensä uhalla voittanut takaisin, ja vasta silloin hän saattoi
tuntea itsensä täysin varmaksi, kun aukealla ulapalla näki Austraalian
-- joka hänelle ei ollut muuta kuin vankila -- häipyvän siniseen
kaukaisuuteen taivaanrannan taa.
Tohtori Spiegel tervehti vierasta mitä ystävällisimmin, ja Mac Donald,
joka esittäytyi tohtori Schreiberinä, pyysi kohta nähdä tohtori
Spiegelin englantilaista tai saksalaista sanomalehteä saadakseen
tietoonsa muutamien satamassa olevien laivojen lähtöajat.
"Suurimmalla mielihyvällä, rakas herra ja ystävä", sanoi tämä
kohteliaasti. "Olkaa hyvä, istukaa, olen heti palveluksessanne. -- Kas
tässä ovat viimeiset numerot. -- Mielelläni tarjoan teille sitäpaitsi
kaikkia muita tietoja mitä voin antaa."
Mac Donald istuutui kiitellen pöydän ääreen, silmäsi pikimmältään
lehtiä ja kirjoitti muistikirjaansa jotakin.
"Tulette ehkä sisämaasta", kysyi Spiegel, kun vieras pani lehdet pois
ja nousi tuoliltaan. "Siellä pensaikoissa sanomalehdet kai ovat kovin
harvinaista tavaraa. Aiotteko poistua Austraaliasta?"
"En vielä", vastasi Mac Donald. "Olen lääkäri ja samalla luonnontutkija
ja olen ottanut toimittaakseni eräälle ystävälleni Saksaan lähetyksen
linnunnahkoja, jotka tahtoisin jättää johonkin varmaan, mieluimmin
saksalaiseen laivaan."
"No sitten", sanoi Spiegel, "lähettäkää tavarat 'Albertine'-laivaan,
kapteeni Helgerille, joka on kotoisin Hampurista ja on hyvä ystäväni.
Jos haluatte, kirjoitan hänelle pari riviä lähetettäväksi niiden myötä."
"Olette kovin ystävällinen", vastasi Mac Donald; "tietysti olisin hyvin
mielissäni siitä".
"Kuulkaas", sanoi Spiegel, -- "piti kysymäni -- mistäpäin te nyt
tulette?"
"Melbournesta."
"Niinkö, sepä vahinko -- arvelin, että kenties tulitte ylisen Murrayn
varsilta, ja toivoin saavani teiltä kuulla jotakin viimeisestä
sikäläisestä metsäsissijutusta."
"Luin juuri sanomalehdestä uutisen siitä", sanoi Mac Donald tyynesti.
"Sen mukaan on musta poliisi vanginnut uudestaan muutamia karkureita ja
jättänyt ne viranomaisten haltuun."
"Niin, mutta se ei olekaan totta", huudahti Spiegel ripeästi. "Uutinen
oli ennenaikainen. He olivat tosin vanginneet parven päällikön, erään
Jack London nimisen; mutta sillaikaa kuin toinen rikoksellisista,
ammuttuaan erään mustan poliisisotilaan kuoliaaksi ja saatuaan itsekin
tältä haavan, hukkui Murray-jokeen, on toinen -- juuri tuo mainittu
Jack London, joka näyttää olevan aika roisto -- onnistunut pääsemään
taas pakoon, ja poliisi on uudelleen hänen jäljillään."
"Todellakin?" kysyi Mac Donald katsoen terävästi puhujaan. "Mutta mistä
sen jo tiedätte, sillä onhan tämä tässä, ellen erehdy, lehden viimeinen
numero?"
"Niin onkin, mutta tänä aamuna oli minulla ilo tavata eräs vanha
ystävä Sydneyn-ajoiltani, poliisiluutnantti Walker, joka pistäytyi
täällä ja kertoi uutisen. Hän oli kiireimmän kautta menossa Adelaideen
ja satamaan estääkseen karkulaisen mahdollisen pakenemisen meritse
jossakin lähtövalmiissa laivassa, ja hän pyysi minua, paikkakunnallamme
kun ei ole poliisia, pitämään ympäristöäni tarkoin silmällä. Olen
asianajaja ja notaario, kuten kai tiedätte."
Mac Donald kumarsi hänelle hiukan ja iloitsi sisimmässään, että oli
muuttanut pukua ennenkuin tuli tähän siirtolaan. Mutta hänen ominainen
tarkkanäköisyytensä sanoi hänelle samalla, että tältä taholta tuskin
oli mitään vaaraa pelättävissä. Murrayn varrella ei kukaan, ei edes
luutnantti Walker, tiennyt, että hän puhui niin täydellisesti saksaa;
ainoastaan erotettu majanvartia Miller, joka harhaili jossakin
maankulmalla, tiesi siitä -- mutta todennäköistä ei ollut, että hän
tulisi tapaamaan tämän ja että tämä antaisi hänet ilmi. Luutnanttia
vain piti varoa tapaamasta, sillä tämä olisi kuitenkin lopuksi hänet
tuntenut valepuvusta huolimatta. Mutta omituisen piston hän tunsi
sydämessään nähdessään, että pelastuminen laivassa oli ainakin tällä
hetkellä tehty mahdottomaksi, ellei hän voinut keksiä vielä jotakin
keinoa. Hän oli joka tapauksessa saanut varoituksen ja tiesi nyt
asettaa toimenpiteensä sen mukaan.
"On todellakin vahinko, ettette tiedä siitä mitään lähempää", jatkoi
Spiegel sillävälin taas. "Olisin kovin mielelläni halunnut kuulla
tämän asian yksityiskohdista, jotka epäilemättä ovat erinomaisen
mieltäkiinnittäviä, Tuo Jack London näyttää olevan hirmuinen konna ja
lienee luulenma ampunut sekä musta- että valkoihoisia enemmän kuin minä
peltopyitä eläissäni. Jo juttu matkustajasta, jolta hän riisui kengät,
on pöyristyttävä."
"Siinä olette oikeassa", vastasi Mac Donald, joka selvästi huomasi,
että Spiegel oli sekoittanut keskenään molemmat takaa-ajetut. "Olen
minäkin miehestä kuullut; sanotaan, että hän on hurja, punatukkainen ja
irstas veijari."
"Punatukkainen? -- eihän", sanoi Spiegel. "Sen lyhyen kuvauksen mukaan,
minkä luutnantti minulle hänestä antoi, on hänellä tukka melkein kuin
teillä, hiukan tummempi ehkä -- vahva parta, tummat silmät, solakka
vartalo, mutta riivatun rohkea mies hän on. Luutnantti ei ryhtynyt
seikkaperäiseen selontekoon; sanoi, että oli kiire, tai kenties ei
tahtonutkaan. Ne sellaiset herrat ovat aina ihan liiaksi salaperäisiä
asioissaan. Hiukan suurempi suoruus olisi heille monesti hyvin
hyödyllinen, varsinkin näin tavallaan asiaankuuluvia kohtaan."
"Voi, jättäkää sellaiset surulliset asiat", pyysi Mac Donald.
"Maailmassa on muutenkin kurjuutta tarpeeksi, miksi siis manata esiin
semmoisia hirmukuvia."
"Olette oikeassa. Mutta, asiasta toiseen, mikä teidän ammattinne
oikeastaan on, jos saan kysyä?"
"Olen lääkäri", vastasi Mac Donald.
"Lääkärikö? Ja kenties aiotte asettua tänne meidän luoksemme?"
"Jos tarjoutuu toimeentulon mahdollisuuksia --"
"Sepä oivallista! Mahdollisuuksia on tarpeeksi, sillä _hyvää_ lääkäriä
meidän pieni paikkakuntamme nykyään kaipaa erityisen kipeästi."
"Ja nyt", jatkoi tohtori, kun vieras otti hattunsa, "tulen saattamaan
teitä vähän matkaa. Mutta seis! Nytpä muistankin, että 'Albertinen'
kapteeni Helger lupasi tulla tänne juuri tänään. Tapaamme hänet tuolla
hotellissa, ja te voitte nyt kohta sopia hänen kanssaan kaikesta."
Mac Donald ei tietysti saattanut epäluuloa herättämättä hylätä kutsua,
vaikka häntä ei juuri haluttanutkaan kohta alussa tavata useampia
ihmisiä kuin oli välttämättömän tarpeellista. Mutta ehkäpä se seikka,
että hän tuli tohtori Spiegelin seurassa ja esitettiin saksalaisena
lääkärinä, saattoi auttaa häntä torjumaan kaikki mahdolliset epäluulot,
ja jos hän vain kykeni näyttelemään loppuun osansa saksalaisena, ei
hänellä enää ollut vähintäkään pelättävää turvallisuutensa takia.