Squatteri [Squatter'eiksi nimitetään Austraaliassa suurien lammas-
ja sarvikarjalaumojen omistajia, joilla tavallisesti on vuokralla
suunnattomia aloja aro- ja ruohomaata. Squattereja on tähän asti
pidetty Austraalian ylimyksinä. Suom. muist.] Powellin perhe Murray-joen
varrella Austraaliassa oli kauhun vallassa. Mustan poliisivoiman
päällikkö, luutnantti Walker, oli äkkiarvaamatta heidän keskellään
kavaluudella vanginnut heidän vieraansa Mac Donaldin. Poliisiupseeri
selitti, että tämä oli henkipatoksi julistettu rosvo Jack London,
myöskin tunnettu nimillä Murphy ja Bridol.
Powellilaiset katsoivat olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa Mac
Donaldille, sillä hän oli pelastanut heidän vanhimman tyttärensä Saran
mustien raakalaisten käsistä, jotka olivat hyökänneet ratsastusretkellä
hänen kimppuunsa ja yrittäneet raahata hänet mukaansa. Mutta jo eräällä
aikaisemmallakin käynnillään Mac Donald oli hankkinut itselleen
Powellin perheen kunnioituksen ja rakkauden. Erittäinkin Sara tunsi
kiintyneensä tuohon komeaan, ritarilliseen mieheen lämpimällä
rakkaudella, vaikkei Mac Donald tehnyt mitään rohkaistakseen hänen
mieltymystänsä. Walker sitävastoin oli, ennenkuin oli vanginnut
onnellisen kilpailijansa, kosinut Saraa, mutta saanut rukkaset.
Erään, kuten ilmoitettiin, Englannissa tehdyn murhan tähden oli Mac
Donald tuomittu siirtovankeuteen Austraaliaan. Mutta uhkarohkealla
tavalla hän karkasi vankilasta. Ollakseen turvassa hän pakeni metsiin,
missä teki huimalla rohkeudellaan nimensä kuuluisaksi. Verta hän ei
kuitenkaan vuodattanut koskaan.
Turhaan sekä herra Powell että hänen voutinsa Bale, jotka luottivat Mac
Donaldiin ja hänen viattomuuteensa, tarjoutuivat menemään takuuseen
siitä, että hän oli vapaaehtoisesti saapuva lähimmän tuomioistuimen
eteen. He tahtoivat siten säästää häntä joutumasta häpeällisesti
kuljetettavaksi käsiraudoissa. Mutta Walker hylkäsi jalomielisen
tarjouksen viitaten velvollisuuteensa, samoin Mac Donald, joka ei
tahtonut olla kiitollisuudenvelassa poliisiupseerille.
Toby, "kuivan neva-aseman" uusi majanvartia, istui näiden tapahtumain
aikana mökkinsä edustalla ja pureksi tupakan puutteessa nyreänä varpua.
Paimen oli vastikään ajanut lauman pois ja jättänyt äreän miehen
vartioimaan paikkaa.
"Hm", murahti hän puhuen itsekseen, -- "täällä minä nyt ikävissäni
murjotan tämmöisessä perhanan pesässä. -- Majanvartian virka ja palkkaa
kaksikymmentä puntaa vuodessa -- ainakin hyvä korko sille sataselle,
joka on luvattu päästäni -- mutta ei tupakan hiventä eikä muuta keinoa
edessä kuin näivettyä tässä kirotun kuivassa elämässä ja maassa kuin
mikäkin käpertynyt sieni. Jollei tässä olisi pakko parannella noita
haavoille juostuja raajojani ja antaa väsyneen, vainotun ruumis-pahan
hieman levätä, niin tekisinpä piruja ja näyttäisin miten lampaita
paimennetaan ja laittaisin koirille kovan leikin... On tämäkin maa --
kaikki ylösalaisin... oikea piintynyt metsäsissi pannaan talonvahdiksi
-- pukki kaalimaan vartiaksi -- eikä sitten edes jätetä hänelle mitään
varastettavaa. Kyllä tästä taas pitää rannikolle päästä ja hankkia
parempi turvapaikka. -- Kunpa nyt edes tulisi joku päällysmiehen
roisto tänne, että saisin tupakkaa... sitä kun on, niin kelpaa
huilata vaikka maailman ääriin. -- -- Ja Jack Londonkin on täällä --
herrasmies taas niinkuin tavallista, ja peevelin hyvä hevonen sillä
on. John saa tietysti juosta. No, saa täällä edes olla rauhassa noilta
niinsanotun oikeuden vainukoirilta, ja Jumalan tai perkeleen avulla
kai vielä Johnkin kerran saa hyvän hevosen allensa ja siistin nutun
ruumiinsa verhoksi. Hevonen ensiksi -- muu seuraa sitten itsestään.
Halloo, kuka siellä?" keskeytti hän äkkiä, kuullessaan kavion kapsetta.
Vaistomaisesti hän nousi ja tempasi majan seinustalta kiväärinsä, jotta
se olisi käsillä tarpeen tullen. Mutta sitten hän näki harvan pensaikon
läpi, että tulija oli vouti, ja pistäen kätensä taskuun hän käveli
verkalleen muutaman askelen häntä vastaan.
"Vai niin, Toby, noin ahkerana?" virkkoi Bale, joka ajaa karahutti
paikalle. "Tuota tarhan-aitaa pitäisi korjata, ja tähän kattoonkin
olisi pantava jokunen uusi kaarnalevy. Luullakseni olen siitä jo kerran
teille sanonut. Vai aiotteko ruveta jatkamaan edeltäjänne tointa?"
"Hitto vieköön", murisi uusi majanvartia, "minulta ei käy työnteko,
jollei ole tupakkapuru hampaissa. Kurkkuni on niin kuiva, että tuskin
henki kulkee."
Nauraen vastasi vouti: "Jos sitä vain puuttuu, niin tässä on. -- Mutta
kun kone nyt on rasvattu, niin se toivottavasti tekee työtäkin."
"Eiköhän", myönteli mies tyytyväisen näköisenä repien muitta mutkitta
käärepaperin pois ja työntäen himokkaasti suuhunsa koko pötkyn.
"Tyytyväiseksi tulette. -- Peijakas, kylläpä maistuu!"
"Kauanko olette ollut ilman tupakkaa?"
"Kauanko? -- jo siitä kai on kulunut iankaikkisuus; olen sen jälkeen
kadottanut koko ajantietoni. Tänään alkaa uusi vuosi."
"Onneksi olkoon! Muuten -- huomisaamuna tulevat rattaat tänne.
Tarvitsemme lisää teuraslampaita, sillä meillä on koko liuta mustia
poliiseja kartanossa kortteeria."
Vastausta odottamatta hän ratsasti tiehensä jättäen uuden majanvartian
kaikkea muuta kuin mieluisan ällistyksen valtaan.
"Tuhat tulimaista", jupisi mies itsekseen, "siinäpä kaunis juttu --
_ne_ nuuskijat täällä... taisi loppua lyhyeen ilo täällä pensaikon
turvissa? [Austraalian sisäosissa on suolakasvien muodostamia
omituisia, äärettömän laajoja pensaikkoja (swubs). Suom. muist.] Hm,
hm, -- hyväpaikkainen majanvartia pensaikon keskellä, naula tupakkaa
käsirahoina ja nuo mustat pedot kenties tuossa paikassa kintereillä.
Johnny, Johnny, asema on tukala, ja jos tällä kertaa selviät pulasta,
niin kunnioitanpa sinua. Mutta joutavia, kuka tietää osuvatko he
koskaan näille maille. Ei pidä älähtää, ennenkuin tuntuu nahassa kipu,
ja kyllä aika neuvon tuo. Pois en nyt tohdi lähteä, ennenkuin he
keksivät olinpaikkani ja pakottavat minut pötkimään pakoon, sillä tässä
pehmeässä maassa he kohta olisivat kaikki kuin viivana perässäni --
täällähän voi sokeakin kepillä tuntea jäljet hiekassa. Mutta varoillaan
täytyy olla entistä enemmän -- ja jos he tulevat -- hiisi heidät
vieköön" -- sanoi hän synkästi, lisäten vielä karkean kirouksen --
"niin eivät he turhanpäiten ole kolmea vuotta ajaneet Punaista Johnia
takaa pensaikoissa, missä hän on tehnyt veljesliiton mustien kanssa ja
oppinut ainakin osan heidän viekkauttansa. Eikä sitäpaitsi pyssynikään
ole mikään turha kapine, ja niin kauan kuin ruutia ja lyijyä riittää,
voin pitää heidät loitolla itsestäni."
Puhuessaan hän meni majaan, pienensi levollisesti piipullisen tupakkaa
ja puhalteli pian ilmeisellä mielihyvällä savuja ilmaan. Pyssyn hän
ripusti selkäänsä lähteäkseen aidankorjaus- ja katonpaikkaustyöhönsä.
"Jahka ajorenki huomisaamuna tulee tänne, niin saan häneltä joka
tapauksessa tietää, mitä mustat hommaavat. Ehkä ne ovatkin jatkaneet
matkaansa, niin ettei tarvitse niitä sen enempää pelätä", tuumi hän.
Hän tiesi, että niin kauan kuin hän oli täällä palveluksessa, hänen
täytyi täyttää velvollisuutensa. Katonpaikkuuseen hän tarvitsi muutamia
suuria puunkuoren palasia, ja siksi hän, mökistä löytämänsä pieni
kirves muassaan, lähti verkalleen astumaan kohden muuatta läheistä
laguunia, jonka partaalla kasvoi useita suuria kumipuita.
Kiväärinsä hän piilotti erään puun taakse siltä varalta että vouti ehkä
sattuisi palaamaan tätä tietä. Sitten hän tottuneella kädellä hakkasi
ja irroitti tarvittavat kuorenpalat. Hän syventyi työhönsä niin,
että hetkeksi kokonaan unohti ympäristönsä. Yhtäkkiä hän kuuli aivan
vierestänsä jonkun huutavan hänen vanhaa sissinimeänsä: "Punainen John!"
Ikäänkuin käärmeen pistämänä hän käännähti, ja olipa säikähdyksen
syytäkin, sillä tuskin viidentoista askelen päässä hänestä seisoi,
kivääri häntä kohti tähdättynä, musta mies pelätyn pensaikkopoliisin
puvussa, nauraa hohotti huomatessaan yllätyksen vaikuttaman
hämmästyksen hänen kasvoillaan ja huusi huonolla englanninkielellään:
"Mitäs kuuluma, Punainen John, häh? Hyvä kuuluma? Ha-ha-haa! -- Jaa
jaa, nyt me mene yhdessä paksun sauhun tykö [kaupunkiin]. -- Seis,
ei liikkua!" karjaisi hän uhkaavalla äänellä, kun niinsanottu Toby
vaistomaisesti liikahti sinnepäin, missä kiväärinsä oli. -- "Kuyunkon
pyssyssä on paljo lyijy, paljo ruuti -- pam, se paukku, ja kuula teke
läven, raukka Punainen John."
John, joka näin oli joutunut satimeen, oli kiukusta haljeta, että
hän, vanha, ovela sissi, oli antanut poliisimiehen tällä tapaa vetää
itseään nenästä. Mutta väkivalta ei nyt auttanut mitään; jos laukaus
vain haavoittaisikin häntä, olisi hän pensaikossa mennyttä miestä.
Sitäpaitsi saattoi lähitienoilla olla muitakin, jotka pyssynpamaus vain
pikemmin toisi tänne. Luotuaan pikaisen silmäyksen kohden puuta, jota
vasten hänen kiväärinsä nojasi, hän tuli vakuutetuksi, ettei musta
aavistanut pyssyn läheisyyttä; muuten mies olisi hiipinyt paikalle
toiselta puolen, saadakseen ensin aseen valtaansa. Oli siis vielä
toivoa. Nyt, piti vain panna viekkaus viekkautta vastaan, ja siksi hän
aivan rauhallisena alkoi nurista:
"No mikä nyt on hätänä? Eikö ihminen saa enää tehdä rauhassa työtänsä
ilman ettei joku tuollainen musta, sinitakkinen hirtehinen ryömi hänen
perässään ja tähtää häntä pyssyllä? Ollaanko tässä metsäsissien parissa
vai rauhallisella asemallako?"
"Kaikki hyvin, Punainen John, oikein hyvin!" nauroi musta mielissään
viekkautensa onnistumisesta. "Ei vaan pakoon, muuten puff --
kuula vielä vikkelämpi kuin bumerangi." [Bumerangi: Austraalian
alkuasukkaiden käyttämä heittoase. Suora, muist.]
"Mene hiiteen!" sätti valkoihoinen. "Mitä sinä oikeastaan tahdot
minusta ja miksi nimität minua Punaiseksi Johniksi, häh? Nimeni on
_Toby_ ja minä olen täällä majanvartiana."
"Ha-ha-haa", nauroi musta jälleen. "Kaikki hyvin... mister Walker tulla
oikein iloiseksi."
"Walker -- hitto soikoon", ajatteli John, "nyt on piru merrassa". Mutta
hän ei antanut mustan poliisin huomata, kuinka tuo nimi häntä säikytti,
vaan päinvastoin kysyi:
"_Kuka_ tulee iloiseksi? -- Mutta laske nyt jo hitossa pyssy
poskeltasi! Näethän sinä, senkin perhanan sokea maamyyrä, etten minä
voi juosta pakoon." Sitten hän käänsi poliisimiehelle selkänsä ja astui
ontuen noin viiden askelen päässä olevan puun luokse, jonka juurelle
paneutui hitaasti istumaan.
Kuyunko oli hyvin epäluuloisena seurannut tätä liikettä. Että
valkoihoinen _ei_ ollut ontuva, sen hän oli nähnyt jäljistä, joita
seuraten oli tänne hiipinyt; ontuminen oli vain tuon pelätyn veijarin
viekkautta, jolla hän koetti voittaa Kuyunkon luottamuksen. Mutta
mustaihoinen nauroi hiljaa itsekseen, että valkoinen mies piti häntä
niin tyhmänä, ja kun alaston vuorenseinä aivan puun takana kohosi noin
neljänkymmenen askelen korkuisena jyrkänteenä, joten rosvo siis ei
voinut sitäkään tietä päästä pakoon hänen pyssynsä ulottuvilta, antoi
hän miehen tehdä mielensä mukaan. Vasta kun hän oli istuutunut, laski
poliisi pyssynsä ja läksi verkalleen, mutta vielä hyvin varovaisena
astumaan häntä kohden.
"Kuka se tulee iloiseksi, häh?" kysyi John vielä kerran.
"No mister Walker, luutnantti", vastasi musta.
"Hänkö?" huudahti John teeskennellen riemastusta niin taitavasti, että
ovela poliisimieskin joutui ymmälle.
"No jos _hän_ on täällä, niin sitten ei minulla ole hätää, poikaseni!
Samainen mies on juuri kirjoittanut minulle, että hänellä on taskussaan
täydellinen armahduskirja minulle. Peijakas, poika, se tieto oli
tupakkamällin arvoinen."
"Tupakka -- onko teillä?" kysäisi Kuyunko himokkaasti, rohkenematta
kuitenkaan lähestyä vankiansa, jonka hän ladatulla pyssyllään piti
helposti vallassaan.
"Luulisinpä olevan", nauroi rosvo, -- "vouti juuri toi kokonaisen
naulan... tahdotko maistaa?"
Musta viivytti vastaustaan hetken. Mutta hänen omatuntonsa ei estellyt.
Mitä hän saattoi hankkia vangilta itselleen, oli puhdasta voittoa; sitä
ei siis pitänyt jättää hyväkseen käyttämättä.
"Hyvä", sanoi hän, "mutta sitte Punainen John tule minun kanssa
luutnantti Walkerin tykö -- hyvä mies mister Walker, ei teke hänelle
mitään paha."
"Niin, kyllä tunnen sen miehen hyvyyden", ajatteli John, mutta ääneen
hän vastasi, kopeloiden taskujaan rauhallisesti ja näköjään aivan
välinpitämättömänä, muka tupakkaa etsien:
"Tulen kyllä, poikaseni, oikeinpa mielelläni... hauska taas tavata
luutnanttiasi... minne hittoon se tupakka... _yksinkö_ sinä tänne
tulit?"
"Ihan yksin", nauroi Kuyunko, aikalailla ylpeänä siitä, että oli omin
päin saattanut vaarallisen valkoihoisen kiikkiin. "Kaikki toiset
asemalla..."
"Ei mutta... luulenpa, että olen jättänyt tupakkani tuonne pensaan
juurelle -- siellähän se on ihan takanasi... nyt astut sen päälle."
Kuyunko vilkaisi varovasti sinnepäin, mihin John oli osoittanut,
kääntämättä kuitenkaan selkäänsä, ja vasta nähdessään sissin jäävän
aivan rauhallisena loikomaan kyynärpäittensä varaan, hän kääntyi
katsomaan taaksensa. Se kesti vain tuokion, mutta siinä ajassa
John jo ehti ponnahtaa pystyyn ja harpata puun taakse, ennenkuin
Kuyunko ennätti nostaa pyssyn poskelleen ja tähdätä. Musta, joka ei
aavistanutkaan, että John oli kätkenyt aseensa sinne, luuli, että
tämä tahtoi saada puunrungon itsensä ja poliisin vähin, päästäkseen
karkaamaan pensaikkoon. Hän hyökkäsi senvuoksi kivääri ojennettuna ja
täysin varmana omasta turvallisuudestaan puuta kohti ja hieman sivulle
saadakseen karkulaisen jälleen tähtäimeensä. Mutta yhtäkkiä pamahti
laukaus hiljaisessa metsässä, ja Kuyunko, jonka käsistä kivääri putosi,
seisoi tuokion hiljaa ja liikahtamatta, tuijottaen murhaajaansa, sitten
kädet hervahtivat alas ja hän suistui kuolleena maahan.
Punainen John latasi vaistomaisesti kiväärinsä uudelleen, ennenkuin
muuhun ryhtyi.
"Siinä se", jupisi hän puhuen tapansa mukaan ääneen itseksensä. "_Se_
lurjus on saanut palkkansa, mutta kauanko kestänee, ennenkuin koko
parvi on kimpussani. Jollei tuo peijakas olisi hiipinyt niskaani kuin
kissa, -- hm, enpä olisi luullut, että ne tällä lailla pystyisivät
yllättämään minut. Ja mitä nyt tehdä? No, eipä hätää! Ei ole Punainen
John turhanpäiten ollut kolme vuotta kuin kaahattu villi koira, eikä
tässä kannata siekailla, kun on kenties neljäkolmatta tuntia tai
enemmänkin aikaa päästä takaa-ajajista edelle. Tahtoisinpa nähdä,
kumpi on viisaampi, minäkö vai nuo mustat pakanat, joita meidän
kristitty kuvernöörimme usuttaa ihmisten kimppuun niinkuin koiriansa
kettujen perään. Punainen John ei ole vielä heidän käsissään, ja jos he
lähettävät miehiänsä _yksitellen_ jälkeeni, niin taidanpa vähitellen
tehdä lopun koko heidän suuriarvoisesta poliisivoimastaan, ha-ha-haa.
Näytän pitkän nenän niille roistoille, niin pitkän kuin tuo kumipuu."
Ensin hän laukaisi vainajan kiväärin ja heitti sen maahan ruumiin
viereen. Sitten hän kostutti kaulaliinansa läpimäräksi kuolleen
veressä ja pani sen suurenpuoleiselle puunkuoren kappaleelle, jonka
otti olallensa ja läksi kiireesti astumaan takaisin majaan hakeakseen
sieltä itselleen evästä ja muutakin kelpaavaa kalua. Mennessään hän
pysähtyi monta kertaa ja tipahutti pisaran verta maahan. Majassa hän ei
viipynyt kauan, sillä siellä hän saattoi joka hetki saada kimppuunsa
uusia vakoilijoita. Hän vain mursi auki Hendricks paimenen arkun, joka
oli nurkassa, otti siitä rahaa, taskuveitsen ja tulukset ja painautui
sitten suorinta tietä joelle.
Hän pakeni aluksi niin kiireesti kuin suinkin ja vältti kaikkia
pehmeitä paikkoja maassa, joissa hänen jälkensä olisivat näkyneet liian
selvään. Vallan hyvin hän tiesi, ettei se mitään auttanut ja että
mustat tulivat seuraamaan häntä yhtä helposti kuin selvällä maantiellä;
mutta takaa-ajajien täytyi edes uskoa, että hän oli koettanut johtaa
heitä harhaan. Se kuului hänen suunnitelmaansa samoin kuin nuo
sinne-tänne tiputetut veripisaratkin. Hän oli muka haavoittunut,
joka alussa pakeni minkä juoksemaan pääsi, mutta jonka voimat
vähitellen heikkenivät. Hän pysähtyi monta kertaa, vieläpä istahtikin
silloin-tällöin ja jätti joka paikkaan verisiä jälkiä, vaikkakin
pieniä. Viimeiset parisataa askelta jokirannasta hän kulki hitain,
laahustavin askelin, laskeutui pitkäkseen muutaman puun alle, vaikkakin
vain pariksi sekunniksi, ja etsi sitten sopivaa paikkaa uidakseen joen
poikki, joka tällä kohtaa oli melkoisen syvä.
Hän valitsi paikan, jossa ranta oli matala, mutta jonka vastaisella
puolella oli hyvin syvä kohta. Veneenä, johon hän pani kiväärinsä,
ruutinsa, peitteensä, tuluksensa ja verisen kaulahuivinsa
säilyttääkseen ne kuivina, hän käytti puunkuorta, jonka oli tätä
tarkoitusta varten ottanut mukaansa. Taitavana uimarina hän pääsi
helposti toiselle rannalle. Täällä vasta alkoi hänen juonensa, jonka
tarkoituksena oli johtaa mustat harhaan. Hän tarttui kynsin melkoisen
jyrkkään savitörmään, ikäänkuin olisi yrittänyt kavuta sitä myöten
maalle, nosti polvensa ylös, mutta luisui jälleen alas ja veti veristä
huivia pari kertaa maata pitkin. Kiväärin jäljenkin hän painoi
pehmeään saveen. Mutta sitten hän läksi, vetäen perässään pientä
kaarnavenettänsä, uimaan virran mukana hitaasti jokea alaspäin. Oli jo
sangen hämärä, ja hän tiesi, ettei hänellä tänä yönä enää ollut pelkoa
takaa-ajajistaan. Nyt oli vain pidettävä huoli siitä, etteivät nämä
päässeet vallan pian uudestaan hänen jäljilleen.
Hänen laskunsa pitivät erinomaisesti paikkansa siinäkin suhteessa, että
poliisimiehet olivat päättäneet odottaa tiedustelijansa palaamista
ennenkuin kävivät rosvoa vangitsemaan. Ennenkuin he siis saivat tietää
kumppaninsa kohtalon ja ennenkuin Hendricks raivostuneena rahojensa
varkaudesta oli ehtinyt valittaa karannutta majanvartiaa vastaan, oli
John ennättänyt olla matkallaan lähes neljäkolmatta tuntia ja siten
saanut katkaistuksi jälkensä monen peninkulman laajuudelta.
Kun mustat myöhemmin löysivät toverinsa ruumiin, seurasivat he helposti
pakolaisen jälkiä ja osoittivat naureskellen veritäpliä, joiden he
arvelivat johtuneen pahasta haavasta -- olihan Kuyunkon pyssy ollut
laukaistu. -- Joen toiseltakin rannalta lie löysivät ilman ajanhukkaa
verijäljet ja muut merkit, vartavasten heitä varten tehdyt. Mutta siinä
vääpeli, joka oli liittynyt mukaan, heitti kaiken toivon varmaksi
luullun saaliin elävältä pyydystämisestä.
"Pojat!" huusi hän miehillensä. "Se roisto on saanut kurkkunsa vettä
täyteen, ja nyt menee meiltä sata puntaa sivu suun, jollemme löydä
raatoa jonkun kaatuneen puun latvasta, minne se on ajautunut. Tässä hän
on koettanut nousta maalle, mutta on kaksi kertaa luisunut takaisin --
ja verta näyttää hänestä juosseen kuin sian kurkusta. Saakeli soikoon,
antaisinpa pikkusormeni, jos saisimme sen roiston hengissä kiinni!"
Eikä siinä tosiaankaan ollut muuta neuvona kuin ruveta etsimään tuon,
kuten luultiin, laukauksesta pahoin haavoittuneen rikoksellisen
ruumista. Vääpeli lähetti senvuoksi heti erään Mabong nimisen miehensä
luutnantin luokse ilmoittamaan asiasta, ja sillaikaa mustat heittivät
vaatteet yltänsä sukeltaakseen etsimään saalistaan veden alta.
Harvat villiheimot koko maailmassa ovat niin harjaantuneita uimareja ja
varsinkaan sukeltajia kuin Murrayn jokialueen mustaihoiset.
Jokikin näytti tässä kyllä lupaavan palkita heidän vaivansa, vähän
matkaa heitä alempana oli näet useita laajalatvaisia kumipuita kaatunut
jokeen ja jäänyt siihen raskaina kuin lyijy, mutta mustat eivät
löytäneet niiden piikkisistä, limaskaisista oksista niin mitään, ja
turhaan he saivat hakea, kunnes yö teki lopun enemmistä etsimisistä.
Aamun sarastaessa vääpeli sitten itse lähti asemalle tekemään selkoa
puolittain onnistuneesta, puolittain hukkaanmenneestä takaa-ajosta.
Vain kaksi miestä hän jätti joelle etsimistä jatkamaan. Liian kovasti
häntä sapetti ajatus noin vain ilman muuta heittää sadan punnan
palkinto.
Sillävälin oli Walker vankinsa ja Mahongin kera lähtenyt matkaan, ja
Mac Donald näytti aivan tyynesti mukautuvan kohtaloonsa. Hänen kätensä
olivat tosin raudoissa, ja luja nuora, joka oli sidottu hänen hevosensa
suitsiin ja jonka toinen pää oli kiinni Walkerin satulannupissa, ohjasi
hänen ratsunsa kulkua ja teki jo edeltäpäin kaikki pakoyritykset
mahdottomiksi. Mutta mitäpä hän olisikaan voinut aseetonna ja
käsiraudoissa tehdä pelastuksekseen kuivassa pensaikossa!
Vielä kerran hän loi surumielisen katseen ystävälliseen taloon. Hänestä
melkein tuntui, kuin toinen ikkunaverhoista olisi liikahtanut, --
mutta kaiketi hän vain erehtyi, ja syvään huokaisten hän käänsi päänsä
toisaalle ja kahleitaan muistamatta puristi ratsunsa kylkiä, niin että
se hypähti ja koetti syöksyä eteenpäin. Mutta nuora pidätti sen.
Mabong seurasi luutnanttinsa käskystä aivan heidän jäljissään, ja oli
saanut ankaran määräyksen pienimmästäkin pakoyrityksestä ampua vangin
ratsun selästä maahan.
Kun he saapuivat alkavan pensaikon reunalle, niin Walker pysäytti
hevosensa, käänsi sen ja katseli minuutin verran hiljaa ja vaieten
taakse jäänyttä pientä taloryhmää, joka lepäsi rauhallisena nousevan
auringon valossa. Ketään ihmistä ei ollut vielä näkyvissä. Ainoastaan
Nguyulloman, mustaihoinen, jonka jalat olivat kuivettuneet ja joka
käveli käsillään, istui talon takaisella hietaharjulla matalan
kaarnamajansa edustalla kohennellen nuotiotaan, josta nousi sakea musta
savupatsas pystysuorana raikkaaseen aamuilmaan.
"Eteenpäin", virkkoi Walker äkkiä ja käänsi hevosensa. "Parempi olisi
meille kummallekin, jollemme olisi milloinkaan tulleet tuota paikkaa
näkemään!"
Mac Donald katsoi kysyvästi häneen, mutta nuori mies painoi päänsä
alas ja tuijotti synkkänä eteensä. Muutamassa tienkäänteessä ajaa
karahuttivat vääpeli ja kahdeksan hänen miestänsä yhtäkkiä vastaan.
"Herra yliluutnantti", sanoi vanha soturi, "saan ilmoittaa, että
-. no jumaliste" -- huudahti hän yhtäkkiä unohtaen virkansa ja
kurin vaatimukset ja töllistellen vankia -- "mr. Mac Donald hänen
majesteettinsa manseteissa?"
Luutnantti oli vaiti hetken aikaa, mutta hieno voitonriemuinen hymy
väreili kuitenkin hänen kasvoillaan, ja viitaten vankiin hän lausui
ivallisen kohteliaasti vääpelillensä:
"Kulloch, minulla on kunnia tässä esittää teille herra Jack London."
"Tuhat tulimaista!" huudahti vääpeli -- mustat seisoivat vielä niin
paljon taampana, etteivät voineet kuulla luutnantin sanoja, mutta he
supattelivat kummissaan keskenänsä nähdessään aseman vieraan olevan
käsiraudoissa. -- "No onpa retki siis kannattanut, ja olemme siepanneet
kiinni ja tehneet vaarattomiksi molemmat päälinnut."
"Ettekö tahdo viedä minua muidenkin miestenne nähtäväksi?" kysyi Mac
Donald suuttumuksesta värisevällä äänellä.
"Ei ole tarpeen", vastasi Walker levollisesti, "sillä otan itse
kuljettaakseni teidät lähimmälle poliisiasemalle".
Vääpeli teki sitten lyhyesti selkoa "etsintänsä" tuloksista ja
ilmaisi lujana vakaumuksenaan, että _haavoitettu_ rosvo oli
päättänyt rikoksellisen elämänuransa Murrayn aalloissa ja oli nyt
kiinni-ajautuneena jonkun kaatuneen kumipuun latvassa. Mustat tosin
olivat toista mieltä, koska eivät olleet tavanneet pienimpiäkään jälkiä
joen _pohjassa_. Mutta sellaisethan oli vahva virta saattanut pyyhkiä
pois, ja heidän jatketut etsimisensä tulivat epäilemättä olemaan
hyödyttömiä. Sitäpaitsi oli joen yläjuoksun varrella varmaankin satanut
runsaasti, sillä vesi oli viime yönä noussut kolme tuumaa, ja kun joki
alkoi tähän vuodenaikaan paisua, niin ei useinkaan kestänyt kauan,
ennenkuin se tulvi yli äyräittensä.
"Sitä suurempi meillä on syy lopettaa etsimisemme niin joutuisaan kuin
suinkin", vastasi upseeri poiketen polulta joelle päin, joka tällä
kohtaa oli tuskin kahdenkymmenen askelen päässä. "Minusta näyttää,
että vesi alkaa käydä sameaksi- Käyttäkää siis vielä tämä päivä siihen
ja etsikää tarkoin toispuolinen ranta, erittäinkin asemalle saakka
alaspäin, ja vasta jollei mitään löydy, lähdette miesten kera jälkeeni
tänään illalla. Mabong saa lähteä teidän mukaanne -- hän on älykkäimpiä
mustaihoisia -- ja minä otan sijaan jonkun toisen miehen. Lähimmällä
asemalla odotan tarkempia tietoja ja jään sinne, kunnes te itse tuotte
minulle sanoman tuloksistanne. Jos vesi nousee uhkaavasti, täytyy
meidän kiiruhtaa ehtiäksemme poliisiasemalle ja ylävämmälle maalle."
Vääpeli ei näyttänyt kovin halukkaalta jatkamaan joka tapauksessa
hyödytöntä etsimistä, mutta käsky oli annettu ja se täytyi panna
toimeen. Neljä tai viisi engl. peninkulmaa hän kuitenkin vielä pysyi
upseerin seurassa päästäkseen takaisin sille paikalle, missä Punainen
John oli uinut joen poikki. Sitten hän poikkesi miehinensä oikealle,
kun taas upseeri, vankinsa ja erään poliisimiehen seuraamana, ajaa
karahutti Malleykukkuloiden suuntaan pitkin niiden juurta.
Tunnin verran he olivat näin ratsastaneet vieretysten, kukin omissa
ajatuksissaan, kun joku mustaihoinen olento vilahti heidän editsensä
tien poikki ja katosi tiheään teepensaikkoon yhtä nopeasti ja
jäljettömästi kuin oli ilmaantunutkin.
Walker tarttui vaistomaisesti hevosensa suitsiin, ja hänen takanaan
ratsastava musta poliisimies nousi jalustimille seisomaan seuratakseen
tummaa olentoa silmillään niin kauas kuin suinkin. Mutta Mac Donald
vavahti omituisesti. Hän miltei luuli tunteneensa tuon aavemaisesti ohi
livahtaneen villin leveässä yläruumiissa erään ystävänsä, päällikkö
Kakurrun hahmon.
Kun he saapuivat paikalle, missä villi oli vauhdilla loikannut polun
yli, seisautti Walker hevosensa, ja hänen musta poliisinsa hyppäsi
satulasta ja tarkasteli jälkeä, pää miltei maahan kiinni painettuna.
"Turha vaiva, poikaseni", nauroi upseeri. "Olemme joka tapauksessa
yllättäneet veitikan, joka kuuluu johonkin lähiheimoon, ja hän panee
parastaan päästäkseen tieltämme pois. Tuollaisilla juuttailla on aina
paha omatunto, ja he pötkivät käpälämäkeen niin pian kuin näkevät
univormun."
Musta ei nähtävästi ymmärtänyt halkaistua sanaakaan luutnantin
puheesta, vaan katseli pitkään ja huolellisesti jälkeä ja totteli vasta
kun upseeri toistamiseen käski häntä jatkamaan matkaa ja jättämään
alkuasukkaan sillensä. Kun hän jälleen oli saavuttanut luutnantin,
kysyi tämä mitä hän oli keksinyt. Mutta mies parka ei osannut sanaakaan
englantia, vaan lateli omalla kielellään pitkän jutun, josta Walker
taas ei ymmärtänyt hölyn pölyä.
"Tämäpä kaunista", harmitteli hän itsekseen. "Nyt on tuo vääpeli
laittanut mukaani miehen, jolle en osaa edes puhua."
"Siinä ei ole mitään tärkeätä", virkkoi Mac Donald, joka oli hyvin
tarkoin kuunnellut mustan kertojan sanoja. "Hän vain sanoo, ettei tunne
jälkeä, ja arvelee, että alkuasukas ehkä on jostakin toisesta heimosta."
"Osaatteko näiden ihmisten kieltä?" huudahti Walker hieman kummastellen.
"Ainakin _ymmärrän_ sitä joltisestikin."
"Hyvä", nauroi Walker. "Olkaa siis ainakin niin hyvä, että käskette
hänen laittaa tulen rannalle ensimäiseen joenpolvekkeeseen, mihin
saavumme, jotta voimme saada itsellemme lasin teetä. Emme ole kukaan
vielä syöneet aamiaista tänään."
Mac Donald tulkitsi nämä sanat miehelle. Mutta tämä katsoi ensin
kysyvästi upseeriinsa, ikäänkuin odottaen häneltä vahvistusta käskyyn,
ja vasta kun Walker nyökäytti hänelle päätänsä, karahutti hän edelle ja
lähti panemaan käskyä toimeen.
Molemmat toiset ratsastajat seurasivat sillaikaa verkalleen epäselvää,
tuskin näkyvää tienjälkeä, Walker hiljaa ja mietteissään, välittämättä
paljoa siitä, mitä ympärillä tapahtui, mutta Mac Donald jännitetyn
tarkkaavaisena ja melkein henkeä salpaavan odotuksen vallassa. Noin
sadan askelen päässä hän oli jälleen huomannut äskeisen tumman haamun
aivan tien vieressä, ja oli ilmeistä, että joku musta heimo piti
silmällä ja seurasi heitä. Olipa mustanahoilla mitä tahansa mielessä
heitä vastaan, _hänelle_ saattoi "siitä koitua pelkkää hyötyä.
Kuolemakin tuntui hänestä toivottavalta verrattuna siihen, mitä
hänellä oli odotettavana, tähänastista vielä kauheampaan vankeuteen.
Mutta jos hän oli nähnyt oikein, jos Kakurru oli väijyjäin joukossa,
silloin hänellä ei ollut omasta puolestaan mitään pelättävää, sillä
tämä mies oli hänelle kiitollisuudenvelassa ja vihasi mustaa poliisia
kuin kuolemaa. Miltei kouristuksentapaisesti ja tahdottomasti hän
miettiessään ponnisteli käsillään, ja vasta tämä liike herätti yhtäkkiä
upseerin huomion."
"Puristavatko raudat teitä?" kysyi hän säälivällä äänellä, mutta jatkoi
kohta ensi sanojensa jälkeen paljon tylymmin: -- "niinpä niin, hankala
kappale, nämä käsiraudat, mutta niistä päästää teitä en voi!"
Mac Donald ei vastannut mitään, vaan pani kahlehditut kätensä
satulannupille ja katseli synkkänä eteensä maahan. Yhtäkkiä hän tunsi
upseerin hillitsevän hevostaan. Verkalleen hän käänsi päänsä Walkeriin
päin ja tuli hieman hämilleen huomatessaan tämän katselevan häntä
tarkkaan ja tutkivasti.
"Vastatkaapa minulle erääseen kysymykseen, Mac Donald", sanoi Walker,
"kysymykseen, jota en tee teille poliisiluutnanttina, vaan miehenä
miehelle".
"Ja mikä se olisi?" vastasi Mac Donald.
"Yksinkertaisesti tämä -- oliko teillä tosiaankin tarkoituksena,
jollette olisi joutunut kiinni, asettua tänne... perustaa itsellenne --
_koti_? Aioitteko..."
Mac Donald ei kuunnellut häntä enää -- hänen silmänsä kiintyivät
hämmästyneinä ja ihmeissään Kakurrun tummaan hahmoon, joka aivan
upseerin hevosen takana sukelsi esiin sankasta suolapensaikosta ja
heilutti ilmassa pientä austraalialaista nuijaa, vaddy'a. Walker
seurasi nopeasti hänen katsettaan, mutta oli tuskin kääntänyt päänsä,
kun vaddy samassa suhahti ja sattui hänen otsaansa, niin että hän
äännähtämättä putosi tajutonna ja ikäänkuin luodin lävistämänä maahan.
Nopeasti kuin kenguru pujahti villi perässä noutaakseen syrjään
kimmahtaneen aseensa, ja ennenkuin Mac Donald oli saanut pelästyksestä
korskuvan hevosensa rauhoittumaan, oli hän jo taas paikalla, kumartui
tajuttomana makaavan puoleen ja heilutti voitonriemuisena avainta, joka
avasi käsirautojen lukon.
"Kakurru, sepä sattui oikeaan aikaan!" huudahti Mac Donald riemuiten
ja ojensi hurjasta mielenliikutuksesta vapisevat kätensä alkuasukasta
kohden. Kolmen sekunnin kuluttua hän oli vapaa.
"Niin", myhäili Kakurru hiljaa itsekseen, kumartuen pyörtyneen upseerin
yli. "Ja nyt teemme tästä lopun."
"Seis!" huudahti silloin Mac Donald astuen väliin ja työntäen mustan
syrjään. "Emme vuodata verta, jollei hätä meitä siihen pakota. Anna
tänne raudat."
"Hyvä niinkin", sanoi villi, paikalla älyten vapautetun vangin
tarkoituksen. "Käännätte asian toisinpäin. Ha-ha-haa, kylläpä ällistyy
mies jahka virkoaa. Hyvä -- mutta toinen on minun."
"Mitä aiot tehdä?" huudahti Mac Donald, kun Kakurru meni upseerin
hevosen luo, joka oli suitsistaan takertunut pensaikkoon, ja irroitti
satulasta karbiinin.
"Mitäkö aion tehdä?" huusi villi säkenöivin silmin. "Tappaa mustan
vakoojan! Kirotut koirat, jotka kavaltavat omat heimolaisensa,
nuuskivat heidän jälkiään ja vievät heitä valkoisten teuraiksi! Te
panette _tuon_ kiinni, -- toisesta pidän minä huolen!"
Ja ennenkuin Mac Donald ehti vastata sanaakaan, oli Kakurru hävinnyt
tiheikköön.
Mutta Mac Donaldille jäi tuskin aikaa panna upseerin kädet rautoihin,
ja juuri kun hän väänsi raudat lukkoon, virkosi pyörtynyt, jonka otsaa
heittoase oli onneksi kohdannut vain viistosti, avasi silmänsä jälleen
ja yritti kauhistuneena hypähtää pystyyn.
"Mitä tämä on?" hän huusi tuntiessaan kätensä sidotuiksi. "Perkele!
Apua! Mabong -- auttamaan!"
"Luutnantti Walker!" sanoi Mac Donald, jokatällävälin oli ottanut hänen
satulahuotrastaan pistolit ja ase kädessä astui raivostuneena pystyyn
karkaavan nuoren miehen luo. "Te näette, että sotaonni on kääntynyt.
Olemme vaihtaneet osia ja te olette minun vallassani. Niin vähän kuin
ajattelenkin tehdä teille mitään pahaa, pakotatte minut kuitenkin, jos
kerrankin huudatte, ampumaan kuulan läpi aivojenne tai, mikä on vielä
pahempaa, jättämään teidät sidottuna ja kapula suussa pensaikkoon.
Mukautukaa siis välttämättömyyteen -- kohtalo ja erään uskollisen
mustaihoisen apu ovat vapauttaneet minut, ja olen päättänyt tällä
kertaa varjella vapauttani paremmin kuin ennen."
"Petosta!" sai raivostunut upseeri sanotuksi kiristellen hampaitansa.
"Miettikää mitä rohkenette tehdä, koskea kuninkaalliseen virkamieheen."
"Onhan se hirveä rikos", vastasi Mac Donald hymyillen, "mutta katsoen
siihen, mitä kaikkea minulla jo entuudelta on niskoillani, luulen
jaksavani kantaa senkin."
Walker ei vastannut mitään, mutta se tuskaisan toivova katse, jonka
hän loi siihen suuntaan, minne hänen musta poliisisotilaansa oli
edeltäpäin ratsastanut, osoitti selvästi, että hän odotti vielä apua
siltä taholta. Silloin pamahti yhtäkkiä laukaus sillä suunnalla, ja Mac
Donald, joka heristi korviansa tuokion, meni jälleen luutnantin hevosen
luo, pisti vasemmanpuolisen pistolin takaisin huotraansa ja pitäen
toista kädessään hypähti satulaan.
"Pakonne on turha!" huusi Walker voitonriemuisena. "Musta kätyrinne
makaa verissään, ja kun minun mieheni seuraavat jälkiänne, ette _voi_
päästä käsistämme."
Mac Donald ei vastannut mitään, vaan katsoi terävästi ja tutkivasti
sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut. Hänen hampaansa olivat lujasti
yhteenpuristetut, kasvonsa kuolonkalpeat, ja hän oli silminnähtävästi
tekemäisillään hurjan, epätoivoisen päätöksen. Silloin kuului kavion
kapsetta, ja melkein samassa Kakurru riehuen ja ulvoen karahutti
hurjalla vauhdilla esiin ja käännähytti hevosensa vasta tultuaan
aivan molempien miesten luo. Hän oli hirveän näköinen. Hänen musta,
ilkialaston ruumiinsa kiilsi juuri voidellusta rasvasta, johon
siellä-täällä sekoittui jokunen kapea veriviiru; hänen kätensä ja
partansakin tiukkuivat samaisesta aineesta ja silmänsä säkenöivät
voitonriemusta.
Walker peitti kauhuissaan silmänsä käsillään, ja Mac Donaldkin kääntyi
vavahtaen poispäin, sillä molemmat he aivan hyvin tunsivat näiden
heimojen tavat ja tiesivät jo heti nähdessään rasvasta kiiltävän
villin, että tämä oli tappanut vihollisensa ja hieronut ruumistaan
voitetun lämpimällä munuaisrasvalla. Nämä poloiset uskovat näet siten
saavansa voitetun vihollisensa voimat omikseen, ja samalla he pitävät
ihoon hierottua rasvaa suurimpana voitonmerkkinään.
"Siinä näette", virkkoi Mac Donald hetkisen vaitiolon jälkeen,
"mikä on seuraus tuhoisasta järjestelmästänne, kun käännätte mustat
mustia vastaan. Näiden onnetonten heimojen viha saa siitä vain uutta
virikettä, veren- ja kostonhimo yltyy, raivo kasvaa, ja niin paljon
kuin teille toisinaan saattaakin olla heistä hyötyä, on teidän otettava
seuraukset omaksi syyksenne."
"Ja mitä aiotte nyt tehdä minulle?" sanoi Walker synkästi. "Olen
vallassanne -- mitä olette päättänyt?"
"Olette vapaa", vastasi Mac Donald nopeasti, "jos kunniasanallanne
lupaatte antaa minulle neljänkolmatta tunnin etuvoiton. Sen jälkeen
saatte ajaa minua takaa milloin ja missä haluatte."
"En koskaan!" huudahti upseeri päättäväisesti. "Siitä silmänräpäyksestä
asti kuin voin taas käyttää jäseniäni ja koota väkeni, olen
jäljissänne. Panen henkeni alttiiksi saadakseni teidät jälleen
valtaani."
"Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin viedä teidät jonkun matkaa
mukanani toimittaakseni teidät ainakin miestenne lähettyviltä pois",
lausui Mac Donald kohauttaen olkapäitään.
"Mutta jollen seuraa teitä hyvällä!" kysyi upseeri uhmaavasti.
"Älkää pakottako minua väkivallantöihin!" vastasi Mac Donald
vakavasti. "Kun jo muutenkin olen äärimmilleni ahdistettu, on enää
tuskin huomattava raja minun ja rikoksen välillä. Minä _tahdoin_ elää
hiljaista, yksinäistä, kunniallista elämää, otsani hiessä ansaita
leipäni ja alkaa uudestaan olemiseni maailmassa, joka on minua
pahoin pidellyt, -- kaikki muistotkin siitä, mikä on mennyt, tahdoin
haudata. Kohtalo ei salli sitä, mutta minä olen lujasti päättänyt
ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Syyttömästi, vastaani todistavien
asianhaarojen nojalla tuomittuna, siirtovankeuteen vietynä, raakojen
vartiain rääkkäämänä ja miltei mielipuoleksi tehtynä pakenin
pensaikkoon. Kuin villipetoa on minua vainottu, mutta näytänpä
nyt hampaitanikin. Sentähden on teillä vain yksi vaihtoehto: joko
seuraatte minua hyvällä parin päivän matkan, niinkuin minä seurasin
teitä antautuakseni uudelleen kidutuspenkkiin, tahi on _kuolemanne_
takaava vaitiolonne. Muuten" -- lisäsi hän nopeasti ja rauhallisemmin
-- "oivallatte kyllä meidän keskinäisen suhteemme niin selvästi,
ettei minun ole tarvis siitä teille puhua sanaakaan. Tiedätte varsin
hyvin, etten minä _voi_ millään muulla tavalla menetellä, ellen tahdo
heti paikalla taas joutua teikäläisten käsiin. Säästäkää siis minulta
väkivallantyön katkera välttämättömyys."
"Tottelen vain pakkoa", vastasi Walker synkästi, "ja vakuutan
kunniasanallani, että otan elämäntehtäväkseni tämän häväistyksen
kostamisen ja hyvityksen".
"Se, että tiedätte tämän elämänne olevan minun kädessäni ja kuitenkin
rohkenette puhua noin, ilmaisee suurempaa luottamusta _rosvoon_ kuin
mitä poliisi yleensä on taipuvainen osoittamaan", vastasi Mac Donald
hymyillen. "Mutta oli miten oli, muuta en teiltä odotakaan kuin että
teette pahimpanne -- kunhan vain olen toimittanut itseni teidän
valtanne ulottuvilta pois. Ja nyt satulaan, herra Walker, ennen kaikkea
välttääksemme semmoista mahdollisuutta, että tapaisimme sattumalta
teidän miehenne taas. -- Kakurru, tuletko mukaan?"
"Mihin, Jacky?"
"Takaisin ja aseman ohi", vastasi Mac Donald villin omalla kielellä,
"ja sitten edelleen kohden auringon laskua".
"Tietysti", vastasi musta nauraen ja säkenöivin silmin, "ainakin
valkoisten taloille asti. -- Siellä tänään paljo teetä ja leipää ja
sokeria ja tupakkaa."
_"Tänään? Siellä?"_ kysyi Mac Donald kummastuneena. "Mitä sillä
tarkoitat?"
"Saa nähdä", vastasi villi lyhyesti.
Kakurru pysytteli Mac Donaldin sivulla, osoittaen samalla mitä
suuntaa oli mentävä, ja poikkesi vanhalle lammaspolulle, joka vei
Malley-kukkuloille. Niiden taitse he saattoivat suojassa ja huomaamatta
ratsastaa aseman ympäri. Muuten Kakurru monta kertaa karahutti
vasemmalla oleville harjanteille, joista oli vapaampi näköala laaksoon.
Yhtäkkiä hän eräältä tasaiselta kummulta viittoi seuralaisiaan
luoksensa. Mac Donald ja Walker olivat jo hetken aikaa tunteneet savun
hajua ja näkivät nyt sankan mustan pilven nousevan kummun takaa. Jonkun
minuutin kuluttua olivat molemmat Kakurrun luona eivätkä voineet
pidättää kummastuksen ja kauhun huudahdusta nähdessään sakean mustan
savun nousevan aseman rakennuksista.
"Laupias Jumala, mitä tämä on?" huudahti Mac Donald kauhuissaan. "Asema
palaa!"
"Ha-ha-ha-haa!" nauroi Kakurru. "Luuletteko, että mustat miehet
turhaan ja kostamatta vuodattavat vertansa ja antavat ampua nuoria
heimolaisiaan kuin mitä dingoja. [Dingo: austraalialainen koira.] Jos
teillä onkin tuliaseet ja pitkät puukot, niin on mustalla miehellä sen
sijaan keihäs ja sytykkeitä ja hän osaa käyttää niitä. Nguyulloman on
antanut merkin, että valkoiset ovat lähteneet asemalta, ja nyt on aika
viedä vuorille tupakkaa ja jauhoja ja sokeria -- säkin täydet. Kulkekaa
te vain tätä samaa suuntaa, Jacky. Kakurru tahtoo käydä hakemassa
osansa tuolta ja tulee sitten perästä."
"Mitä Jumalan nimessä siellä on tekeillä!" huudahti Walker, joka ei
ymmärtänyt sanaakaan alkuasukkaan kertomuksesta.
"Kauheata!" huusi Mac Donald hirveän tuskan ja kiihtymyksen vallassa.
"Miehet ovat lähteneet asemalta, kavala musta raajarikko, joka on
pantu vakoojaksi, on antanut merkin, ja villit tuolla nyt polttavat ja
ryöstävät, ehkäpä murhaavatkin kenen elävänä käsiinsä saavat."
"Ja minä vankina!" puuskahti Walker kiristellen hampaitaan hurjassa,
voimattomassa raivossa. "Mies -- paholainen -- saatatteko tekin
levollisena katsoa, miten..."
"Vaiti!" keskeytti hänet Mac Donald nopeasti ja synkkänä. "Tässä ei
enää minun elämäni, minun turvallisuuteni merkitse mitään. Tehkää
minulle tämän jäljestä mitä pahinta voitte -- tehkää mitä ikinä
ilkiätte, mutta nyt olette vapaa, ja kenties on meidän mahdollista
pelastaa nuo onnettomat hirveimmästä... kas tässä!" hän huudahti
kopeloiden liikutuksesta vapisevalla kädellä taskustaan upseerin
käsirautojen avainta ja ohjaten hevosensa hänen viereensä, "Jumalan
tähden, pian, sillä joka silmänräpäyksen viivytys voi tuottaa kuolemaa
ja kurjuutta noille ihmisille, jotka ovat meille rakkaat."
"Mitä aiotte, Jacky?" huusi väliin tullut Kakurru, ja hänen silmänsä
liekehtivät raivosta ja kiukusta. "Tahdotte auttaa valkoisia --
taistella mustia vastaan? Senkö tähden teidät vapautin?"
"Pois, Kakurru!" huusi Mac Donald hurjasti. "Olet erehtynyt, jos olet
luullut minun lainaavan käteni ihmisteurastukseen ja murhapolttoon. --
Väisty, tai jumal'auta -"
"Valkoinen koira!" kivahti musta vimmoissaan heiluttaen päänsä
ympäri lyhyttä raskasta heittonuijaansa ja tähtäsi salamannopean
iskun valkoihoisen otsaa kohti. Semmoisella voimalla ja niin läheltä
heitettynä ase olisi varmasti murskannut uhrinsa kallon, jos olisi
osunut maaliinsa, mutta Mac Donaldin vasen käsivarsi kohosi oikeaan
aikaan kohdaten alas-suhahtavan aseen. Hänen rautainen kouransa tarttui
vihollisen ranteeseen ja viskasi aseen sivulle, samalla kuin oikea veti
huotrasta pistolin ja ojensi sen hyökkääjän rintaa kohden.
Kakurrun käsivarsi nytkähti vielä kerran taaksepäin ikäänkuin iskuun,
mutta ampuma-aseen pelottava suu kammotti häntä. Hän käänsi äkkiä
ratsunsa ja uhkaavasti puiden nyrkkiänsä valkoihoisille katosi jyrkkää
kukkulan rinnettä alaspäin.
Mac Donald ei edes katsahtanut hänen jälkeensä. Heti kun raivokas
hyökkäys oli torjuttu, oli hänen mielessään vain uhattujen pelastus.
Pienellä avaimella hän aukaisi käsiraudat, jotka singahutti kauas
pensaikkoon, ja ojentaen upseerille hänen pistolihuotransa huudahti
käheällä, tuskan tukahuttamalla äänellä:
"Nyt eteenpäin, sir -- eteenpäin, jos sielunne autuus on teille
kallis!"
Samalla hän viilsi poikki nuoran, joka vielä piti Walkerin ratsua
kiinni, ja hevostaan kannustaen lensi Walkerin seuraamana hurjaa
vauhtia kohden palavaa asemaa.
Hiljainen ja autio oli tuo muulloin niin eloisa asema ollut tänä
aamuna, jona vanha herra, karkoittaakseen eilisiltaisten kohtausten
herättämiä painostavia ajatuksia, oli noussut ratsaille ja lähtenyt
poikiensa ja päällysmiestensä keralla pensaikkoon ajamaan ylös muuatta
hevoslaumaa. Ainoastaan Bill oli tällä kertaa jäänyt paikalle erään
majanvartian ja naisten kera. Vaaraa ei kukaan ajatellut, sillä
olihan musta poliisivoima vielä ainakin lähitienoilla ja alkuasukkaat
tavallisesti karttoivat tarkasti niitä seutuja, missä tuo pelätty
joukko majaili. Musta raajarikko taas, jota he sitäpaitsi olivat viime
päivinä runsaasti kestinneet, ei voinut tehdä heille mitään pahaa.
Tämä mies ei muuten näyttänyt tänä aamuna piittaavan kenestäkään,
puuhaili vain nuotionsa ääressä, jota kohenteli ja puhalteli ja jonka
lopulta jakoi kolmeksi nuotioksi.
Yhtäkkiä havahtui torkkuva majanvartia äänekkääseen meteliin, mutta
sai seuraavassa tuokiossa vaddyn iskun päähänsä, niin että tupertui
tajutonna maahan. Sitten villit riemusta hihkuen syöksivät keihäänsä
hänen ruumiiseensa. Se oli yleisen hyökkäyksen merkki, ja kolmelta,
neljältä eri taholta ilmestyi uusia aseellisia joukkoja, joista enimmät
livistivät tutulle varastohuoneelle ja särkivät sen oven, kun taas
kahdeksan tai yhdeksän miestä juoksi asuinrakennusta kohden.
Sara seisoi ikkunassa katsellen hiljaa ja surumielisenä joelle,
kun ensi melu herätti hänen huomionsa, ja pelottavan vaaran ajatus
jysähti kauhistavana hänen mieleensä, sillä noiden villien laumojen
päällekarkauksen mahdollisuuskin oli siihen asti aina pitänyt etenkin
naisia pelon vallassa ja hämmentänyt monta muuten iloista hetkeä. Ja
nyt -- oli pelätystä tuleva tosi. Vasta Billin ääni sai hänet jälleen
tointumaan.
Poika oli nähnyt mustien tulevan mäkeä alas ja oli juuri aikeissa,
rohkea kun oli, mennä majanvartian avuksi talon edustalle, kun
tämän poloisen surma vasta antoi hänelle aavistuksen vaarasta, joka
heitä kaikkia uhkasi verenhimoisten villien hyökätessä. Ripeästi
ja päättäväisesti hän lukitsi oven, työnsi salvan eteen ja huusi
sisarilleen käskien heidän sulkea alakerroksen luukut ja itse syöksyen
kivääri kädessä portaita ylös torjuakseen sieltä käsin ensimäisen
hyökkäyksen. Aika olikin täpärällä, sillä muutamat lauman etumaisista
hyppelivät jo pienen asuinrakennuksen ympärillä etsien sisäänpääsyä
ja toiset ryhtyivät ryöstämään varastoja, kun Bill kaksipiippuinen
pyssy kädessään astui yläkerroksen ikkunan luo ja silmänräpäystäkään
empimättä ampui rosvoista hurjimman ja raivokkaimman kuoliaaksi.
Laukaus pamahti oikeaan aikaan. Pyssyjä kohtaan oli villeillä vielä
pakanallinen kunnioitus, ja kaikki kokivat ensi hetkessä mahdollisimman
pikaisesti päästä kuolettavan putken kantamalta pois. Siten saivat
kauhusta ja tuskasta puolikuolleet naiset aikaa sulkea alakerran
luukut, joista mustat muuten olisivat helposti tunkeutuneet sisään,
ja Sara toi veljellensä ylös muutkin pyssyt, jotka aina riippuivat
ladattuina alisen tuvan seinällä.
"Laukaus on ajanut ne roistot takaisin", riemuitsi Bill, "ja ystävämme
tuolla etäämpänä kuulevat sen. Jos voimme kestää puolenkin tuntia, niin
apu varmaan tulee."
"Me olemme hukassa", voihki Sara vaipuen kauhun vallassa tuolille.
"Voi hyvä Jumala, ja apu niin kaukana -- koko asema ihan kuin autiona.
Kaikki -- kaikki poissa... Voi, älä ammu, kun ei täydy", pyysi hän.
"Sillähän vain ärsytät heitä yhä enemmän."
"Ärsytän?" huudahti Bill. "He ovat saaneet haistaa verta ja tekevät nyt
kuitenkin pahimpansa. Mutta ota sinä, Sara, toinen pyssy ja ammu vaan
huolehti toisesta ikkunasta."
"En voi murhata", vaikeroi nuori tyttö.
"Joutavia!" huudahti poika harmistuneena. "Nyt ei ole aikaa epäröidä
-- joko _meidän_ veremme tai _heidän_. Mutta ammu vaikka ilmaan
tai varastohuoneelle päin. -- Kun he kuulevat laukauksia kahdelta
taholta, niin pitävät meitä voimakkaampina kuin olemmekaan, ja ehkäpä
meikäläiset sattuvat kuulemaan."
Sara teki työtä käskettyä. Jo monta vuotta sitten oli hän tottunut
kuljeksimaan pyssy mukana pensaikossa. Mutta mustat näyttivät luopuvan
hyökkäyksestä taloa vastaan ja tyytyvän tavaravaraston ryöstämiseen,
jota Bill ei tietenkään kyennyt estämään. Heimon vanhimmat eivät
sentään ajatelleet yksistään rosvousta, joka antoi heille vähällä
vaivalla runsaan saaliin; he tahtoivat myöskin kostaa surmattujen
heimolaistensa puolesta, ja sillaikaa kuin toinen puoli joukkoa
kuljetti ryöstösaalista turvaan, raahasivat toiset polttopuita aivan
talon vieressä olevaan keittiöön, jonka sytyttivät tuleen. Keittiön
katon turvissa he sitten hyökkäsivät talon ovea vasten ja koettivat
murtaa sitä, kunnes Bill riensi alas ja ampui oven läpi.
Onnettomuudeksi olivat mustat tällävälin huomanneet, kuinka heikko
talon puolustusväki oli, ja vaikka Bill ampui kaikilla pyssyillä
yläkerroksen eri ikkunoista jokaista olentoa, joka näyttäytyi, tuli
siellä-täällä kuitenkin savun turvissa yksityisiä mustia vihollisia,
jotka yrittivät lyhyiden heittonuijiensa varsilla murtaa ikkunaluukkuja
auki. Tuli oli heitetty myöskin molempien voutien asuntoihin, joiden
katot olivat jo ilmiliekissä, ja päärakennuksenkin kuivia seinähirsiä
nuoleskelivat keittiöstä nousevat tulikielet.
Bill tunsi, kuinka suuressa vaarassa he olivat, ja tiesi aivan hyvin,
ettei heillä ollut toivomistakaan armoa tuolta verenhimoiselta
laumalta. Mutta tietoisuus siitä, että oli äitinsä ja sisariensa
ainoana turvana, antoi pojalle miltei yliluonnolliset voimat ja
täytti hänen nuoren mielensä ihmeteltävällä levollisuudella ja
innostuksella. Kylmäverisesti kuin taisteluissa harmaantunut sotavanhus
hän latasi pyssyt uudelleen ja käski sisariansa, jotka tottelivat
häntä kuin aikuista miestä, toimittamaan äidin alakerran etäisimpään
kulmakamariin, mistä he pahimmassa tapauksessa saattoivat ainakin
päästä pihalle. Itselleen ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin
puolustautua ladattuine pyssyineen ulkosalla ja pitää viholliset niin
loitolla, etteivät heidän keihäänsä voineet saavuttaa häntä. Täytyihän
lopuksi kuitenkin tulla apua.
Silloin aukesi ryskyen toinen ikkunaluukuista, jonka kautta pari
uhkarohkeinta villiä tunki sisään, ja hänen aikoessaan rientää
sinnepäin kajahti toisten vihollisten huikea riemukiljunta rakennuksen
takaosasta. Kaksi keihästä sattui häneen yhtaikaa, toinen lävistäen
hänen takkinsa, toinen hänen vasemman käsivartensa, ja kahdelta taholta
syöksyi samassa viisi mustaa sisään karaten naisten kimppuun. Keskelle
joukkoa Bill laukaisi kiväärinsä -- ja silloin kuului pyssyn pamaus
talon ulkopuoleltakin.
"Apua!" kajahti Elisabetin vihlaiseva huuto melun keskeltä, kun eräs
mustista kaappasi hänet syliinsä ja yritti raahata häntä murretun
oven luo. -- Sara kamppaili toista vastaan, ja äiti virui tajutonna
lattialla. Toinenkin laukaus pamahti hirveän metelin keskeltä, ja
Bill oli tuntevinaan ruudinsavussa Walkerin ja Mac Donaldin hahmot,
jotka hyökkäsivät mustien kimppuun. Mutta samassa osui bumerangi hänen
otsaansa ja heitti hänet tiedottomana maahan.
"Hurraa!" jyrisi Mac Donaldin voimakas ääni halki mustien kiljunnan.
Villit, jotka olivat joutuneet mielettömän kauhun valtaan, jättivät
varmoiksi luullut saaliinsa ja pakenivat äkkiarvaamattoman apuvoiman
tieltä joka suunnalle -- olivathan he tunteneet mustan poliisikunnan
päällikön pelottavan univormun ja luulivat olevansa jo saarroksissa ja
vangittuina.
"Ulos täältä!" huusi Walker naisille iskien tyhjäksi ammutun pistolinsa
messinkiperällä maahan villin, joka piteli Elisabetia. "Talo on
ilmitulessa -- pelastakaa itsenne!" Ja voimakkailla käsivarsillaan hän
nosti vanhan rouvan lattialta ja kantoi hänet kuin lennossa ovesta
ulos. Hänen jäljessään ryntäsi Mac Donald kantaen poikaa. Mutta tuskin
he olivat tyttöjen seuraamina ennättäneet ulos, kun näkivät koko joukon
vihollisia Kakurrun johtamina karkaavan kohti. Raivokkaan joukon
hurja ulvonta täytti ilman, ja keihäät, jotka onneksi olivat sokeassa
vimmassa huonosti tähdätyt, viuhuivat heidän ympärillään.
"Nyt, Mac Donald!" huusi Walker. "Kaksi kahtakymmentä vastaan, se on
kunniallinen taistelu, kun on näistä mustista koirista kysymys. --
Eläköön vanha Englanti!"
Hän singahutti tyhjän pistolinsa keskelle parvea ja temmaten
sapelinsa tupesta karkasi kiljaisten vihollista vastaan. Mac Donald,
vasemmassa kädessä vielä ladattu pistoli, oikeassa raskas, pitkä
puukko, pysytteli hänen rinnallaan, ja hänen laukauksensa osui muuatta
vanhaa mustaihoista keskelle rintaa, niin että mies suistui maahan
ääntäkään päästämättä. Kakurru heittäytyi samassa Walkerin kimppuun,
ja tämä halkaisi hänen kallonsa yhdellä ainoalla sapelin iskulla.
Mutta muut villit tunkeutuivat hurjasti kirkuen esiin. He tiesivät
ylivoiman olevan puolellaan, pitivät voittonsa varmana ja olivat
verenvuodatuksesta jo yltyneet tuliseen vimmaan. Heidän sotahuutonsa
kajahti halki ilman, keihäät ja bumerangit sinkoilivat, ja Walker
horjahti, kun tuollainen lentävä ase hipaisi hänen päätänsä.
"Hurraa!" raikui samalla hurja riemuhuuto läpi taistelun tuoksinan ja
melskeen. "Tännepäin, pojat -- käykää päälle!" Ja aidan yli mahtavalla
hyppäyksellä, laukaisten pistolinsa keskelle joukkoa ja hosuen kuin
Herran viha miekallaan ratsunsa selästä oikealle ja vasemmalle,
karahutti vääpeli väkensä seuraamana, ja mustat viholliset hajosivat
joka taholle kuin akanat tuuleen.
"Hei, pojat!" hihkui vanha soturi kannustaen korskuvaa ratsuaan ja
kaataen terävän sapelinsa jokaisella iskulla pakenevan alastoman
vihollisen. "Heleijaa -- tuosta saat, kas noin, ja tuosta! Perhanan
roistot, jopa menitte pahasti satimeen! Hui!"
Mustien pako oli yleinen. Suurin osa oli jo aikaisemmin laittautunut
saaliineen tiehensä jättäen harvalukuisten valkoihoisten tuhoamisen
pienelle osalle nuorta väkeä, ja ne näistä, jotka onnistuivat
pelastautumaan vanhan vääpelin ja hänen jäljessään henkien
tavoin kiitävien mustien poliisisotilaiden odottamattomasta
päällekarkauksesta, pakenivat osittain Malley-pensaikkoihin, osittain
joelle, johon sukelsivat ja koettivat veden alitse päästä vaaran
paikoilta pois. Walker, joka ei pannut aikaa hevosensa etsimiseen,
seurasi sapelillaan huitoen pakenevaa vihollista jalkaisin, mutta
Mac Donald riensi heti pelastettuaan naiset ja nähtyään, ettei enää
ollut vaaraa, hevosensa luo, jonka oli jättänyt aidan viereen, pisti
tyhjät pistolit huotraan, hyppäsi satulaan ja ohjasi tottelevaisen
eläimen sinnepäin, missä naiset olivat. Kun Sara kuuli kavion kapsetta
takaansa, käänsi hän päätänsä.
"Herra Mac Donald!" huudahti hän tuntiessaan ratsastajan.
"Jumala suojelkoon teitä ja omaisianne", sanoi nuori mies kumartaen
ystävällisesti hänelle. Mutta samassa kelpo ratsu jo kiidätti
häntä kohden lähintä pensaikon puoleista aitaa ja lensi rohkealla
ponnahduksella sen yli vapauteen.
"No vie sun perhana!" kiljaisi vanha vääpeli, joka tällöin juuri käänsi
hevosensa ja pysähtyi upseerinsa viereen. "Tuollahan meidän rosvomme
livistää täyttä laukkaa karkuun. -- Perään, pojat, saamme hänet kiinni,
ennenkuin hän vielä on ehtinyt lähimmän Malley-harjanteen taa!"
"Seis!" komensi Walker vakavalla, levollisella äänellä. "Mustat ovat
_tuolla_, niitä pankaa osa miehistänne ajamaan takaa, sillaikaa kuin
muut täällä pelastavat mitä vielä on pelastettavissa liekeistä. Mutta
ottakaa samalla haltuunne musta raajarikko, joka tuolta hietaharjulta
paraikaa ryömii joelle päin. Hän on rosvojoukon vakoilija ja hän se on
kavaltanut talon."
Vääpeli katsoi ymmällään luutnanttiinsa. Hän ei ensinkään vielä
käsittänyt, kuinka nämä molemmat, upseeri ja vanki, joiden hän oli
luullut olevan peninkulmien päässä täältä, näin yhtäkkiä olivat
jälleen asemalla ja mikä heidät oli niin oikeaan aikaan tuonut
takaisin. Toiseksi oli hänen mielestään metsäsissin vangitseminen
joka tapauksessa paljon tärkeämpää kuin parinkymmenen kapinallisen
mustanahan kurittaminen. Mutta upseerin käskyä oli toteltava. Heti
saivat muutamat sotilaat määräyksen seurata pakenevaa vihollista
pensaikkoon ja jos mahdollista tuoda joitakuita vangittuina mukanaan,
kun taas vääpeli yhden miehen keralla -- sillä mitäpä hän olisi enempää
tarvinnut raajarikkoa pidättämään -- nelisti hietaharjua kohden.
Mustat poliisimiehet koettivat sillaikaa Walkerin johdolla
sammuttaa tulta ja pelastaa tavaroita sen verran kuin niitä vielä
saatiin liekkien vallasta. Silloin vanha herra Powell poikiensa ja
päällysmiestensä seuraamana ajaa karahutti paikalle suitset höllällä ja
ratsu vaahdossa.
"Tuolta tulee isänne", huudahti Walker läheten jälleen ensi kertaa
naisryhmää, joka puuhaili toipuvan veljen luona. "Teillä ei ole enää
mitään pelättävää. Muuten jääköön kuusi miestäni teidän avuksenne; minä
taas en poistu paikkakunnalta ennen kuin olen karkoittanut kavalan
heimon kauas läheisyydestänne ja rangaissut sitä ilkityöstään. --
Saatte nukkua rauhassa."
Hän meni ratsunsa luo, jonka muuan sotilas toi hänelle, ja nousi
satulaan.
"Lähdettekö pois?" huudahti rouva Powell ojentaen kätensä häntä
kohden. "Oi, älkää noin pian menkö, antamatta meidän osoittaa
kiitollisuuttamme."
"Ilman teitä olisimme olleet hukassa", sanoi vesissä silmin Elisabet.
"Kiitos olisi minun pantava tasan toisen kanssa", vastasi Walker
synkästi ja välttäen Saran tutkivaa katsetta. -- "Mutta", lisäsi hän
reippaammin ja erikoisella äänenpainolla, "minulla on nyt _muita_
velvollisuuksia. _Vaarallisimmat_ rosvot tulee minun _ensiksi_
saada kiinni, riistää heiltä ryöstösaalis ja puhdistaa tämä seutu
mustaihoisista. -- Jos kuitenkin joskus muistelette minua, älkää
ainoastaan vihalla muistelko."
"Herra Walker", pyysi Sara.
Mutta Walker viittasi hänelle kädellään ratsunsa selästä, ja kun aseman
omistaja karahutti aitauksen sisälle toiselta puolen, poistui Walker
toiselta, kuuntelematta vanhan herran kutsua, kokosi ulkopuolella
miehensä ja kiiti heidän kerallaan metsään.