LIISA. Ei siihen suurta ymmärrystä huoli, mahtuu se pulma minun
päähäni. Rautatiellä, kun herra meni tupakkivaunuun, jäi moster siihen
rouvan kanssa pakinoimaan. Noh, sitten moster Fiija, anteeksi, piti
sanoani, täti-rouva, puheli siinä kauvan, kauvan ja kun oli semmoinen
helle, riisui hän kengät jaloistansa -- sanoi niiden puristavan -- sekä
pisti pehmyet tohvelit pussistansa jalkaansa. Viimein hän onneksi
nukkui. Alma rouva jäi siihen itsekseen torkkumaan ja kuin oli hirveän
kuuma ja lokomotiivista tuli toisinaan savuakin sisään, nukkui hänkin.
Minä riisuin kengät rouvani jaloista; no, sitten nukuin itsekin, eikä
tuota kukaan liene pahaksensa pannut. Yhtäkkiä ollaan Kalvitsan
asemalla; juna huutaa minkä jaksaa: uhuuuu! Tätirouva havahtui;
hätäpäissään kokosi hän kapusensa pussiinsa ja hyppäsi plattformille;
siinä kiireessä sieppasi hän rouvan toisen kengänkin ja jätti meille
omansa: oliko meillä sitten vara valita? Täytyi tyytyä mitä jäi --
vaikka parittomaankin. Se on nyt näiden parittomien historia.
JAAKKO. Ja tuo oli vähällä saattaa meidätkin parittomiksi. Almaseni,
voitko antaa minulle anteeksi!
ALMA. Sydämestäni! Mutta miksi et minulle paikalla ilmoittanut asiasta?
Sitten olisimme säästäneet itseltämme nämä kamalat kokemukset.
KREETTA (vasemmalta). Hevonen on valjaissa, kuka reissuun lähtee?