GÖTALAISET HUONEET
Sukutarinoita vuosisadan vaihteesta
Kirj.
AUGUST STRINDBERG
Suomentanut
Aarni Kouta
Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.
Vihtori Kosonen Osakeyhtiö
SISÄLLYS:
I. Götalaiset huoneet.
II. Palatsivallankumous.
III. Storölaiset.
IV. Toimittaja.
V. Kuningas Lear ja rippi-isä.
VI. Epäselvä asema.
VII. Pääelinkeino.
VIII. Yhdeksänkymmenluku (Fin de Siecle).
IX. Ester.
X. Neuvostossa.
XI. Uusi toimittaja.
XII. Tohtori Borg.
XIII. Storön Brita rouva.
XIV. Majesteettirikos.
XV. Oopperakellarissa.
XVI. Kuolleiden valtakunnassa.
XVII. Sovintojuhla.
XVIII. Uudenvuodenyö.
ENSIMMÄINEN LUKU
Götalaiset huoneet
Sähkövalot sytytettiin Götalaisissa huoneissa, ja vahtimestarit
järjestivät pöytää.
Kaksi hännystakkiin puettua herraa astui samassa sisään ja loi
tarkastavan katseen järjestelyihin, joita he tuntuivat valvovan.
-- Etpä ollut täällä ihan eilispäivänä! sanoi toinen hommaajista,
arkkitehti Kurt Borg, Hirvittäväksi nimitetyn tohtori Borgin
veljenpoika.
-- En, vastasi maalari Sellén, en ole ollut täällä viiteentoista
vuoteen, jolloin istuin Punaisessa huoneessa ja filosofoin Arvid
Falkin, Olle Montanuksen ja muiden kanssa. Voitko sinä arkkitehtinä
määrätä vanhan huoneemme paikan?
Arkkitehti, joka oli ollut täällä ennen, mittasi askelin
puolisuunnikkaan nukkamatolla, ja kuvasi entisen huoneen näön.
-- Niinpä niin, tuumiskeli Sellén; ajat muuttuvat, mutta me pysymme
ennallamme.
Hän osoitti harmentuvia ohimoitaan ja jatkoi:
-- Arvid Falk, niin; hän joutui rappiolle, kuten hänen pitikin;
elääkö hän vielä?
-- Elää, murhattuna, kuten he äsken murhasivat meidän Syrachimme,
Rembrandtinpojan, parhaan miehemme, lippumme suojelijan, joka kaatui
eturintamassa.
-- Ja näiden murhamiesten parissa me vietämme tämän illan?
-- Niin, katsopas, juhlan esinehän on norjalainen, eikä seurasta voi
sulkea hänen vanhoja ystäviään Parisin ja Rooman ajoilta.
-- Eipä tietenkään; mutta jos setä Borg tulee tänne, niin syntyy
siitä ehkä aika melske.
-- Pahinta on, että Lage Lang, norjalaisemme, luulee tästä sukeutuvan
sovintojuhlan. Uskotko sinä sovintoon?
-- En, vastasi Sellén jyrkästi. Me olemme koettaneet, mutta siitä
ei tule mitään. Lundell esimerkiksi otti vastaan kutsun akatemiaan,
avatakseen sisältäpäin linnoituksen portit, uudistaakseen ja
rakentaakseen rauhaa; mutta sitten hän joutui saarroksiin, ja nyt
hän maalaa kuin professorit. Ei, älä usko heihin! Näin he sanovat:
Tule meidän luoksemme, muutu meidän kaltaiseksemme; tule, saat
vaasanritarinmerkin meidän ollessa komentajina; tule ja taivu
alammaiseksemme, niin me olemme sinun yläpuolellasi! -- Ei, kiitos!
Mieluummin ulkopuolella, mieluummin jätkänä maleksia kadulla!
Muistatko Lassen laulua Hornassa Parisissa?
--. Niin, Parisi! Ja nyt me olemme jälleen kotona! Miltä sinusta
tuntuu?
-- Tympäisevältä! Ihan hirveältä! Ilma on liikkumaton, ja vuosisadan
loppu lähenee: odotetaan uutta! Mutta mitä?
-- Saapa nähdä!
Liike ovensuussa tiesi, että vieraat alkoivat saapua.
Sisään astui nyt, lihavana, parta vasta ajeltuna, hansikkaat kädessä,
professori maalari Lundell. Hänen hännystakkinsa rinnassa oli
vaasanritarinmerkki.
-- Ota pois tuo p--a, sanoi Kurt Borg, ja irroitti tähden koukusta.
-- Älä, anna olla! väitti Lundell sävyisästi vastaan, tottuneena
siihen, että häntä pidettiin pilkkana.
-- Niin, mutta se on häväistys Langia, kunniavierastamme, kohtaan,
jolla ei ole tähteä, vaikka hän olisi paremmin ansainnut sellaisen
kuin sinä. Vahtimestarit voivat pitää häntä ja meitä muita
rangaistuina ihmisinä, ymmärrätkö!
-- En!
Uutta liikettä ovensuussa; konsuli Isak Levi, muinoin Punaisen
huoneen jäsen, astui sisään ja kätteli Selléniä, Lundellia ja Borgia.
Sitten saapuivat vieraat ryhmittäin. Parvi akateemikkoja astui
sisään, pilven lailla, joka varjostaa niityn.
Pauhulla ja ryskeellä ryntäsi Hirvittävä tohtori Borg huoneeseen,
arkkitehdin nuorekas setä. Katsellen taistelunhaluisesi ympärilleen
hän tervehti oikealle ja vasemmalla lausuen kompasanoja.
Saapui naisia ja herroja, mutta jyrkän eron huomasi siinä, että
akateemikoilla ei ollut rouviaan mukanaan. Seura ei ollut heille
comme il faut, ja täällä tiedettiin käytettävän kieltä, joka
muistutti selvää ruotsia. Sen lisäksi ei hienosto saanut juhlia
norjalaista valtakunnanoikeuden mukaan, ja taiteilijanaisilla oli
tapoja, jotka eivät olleet salonkimaisia. Huhuiltiinpa päälle
päätteeksi, että taiteilijat saapuivat "ystävättärineen", ja kun
näitä ei voinut eroittaa toisista naisista, saattoi helposti sattua
erehdyksiä.
Viimein astui sisään mainehikas mies, päätään pitempi muita. Se
oli Lage Lang, uuden ajan maalari, kuuluisa nimi. Omistaen paljon
ystäviä, ollen rikas ja vieraanvarainen hän oli ulkopuolella
ruotsalaisten riitaisuuksien, ja senvuoksi hän liikkui
vahingoittumattomana tulten välissä, joita hän ei tuntenut.
Juhlittiin ystävää ja taiteilijaa, mutta tahdottiin myöskin muistaa
norjalaista pienellä mielenosoituksella; tahdottiin näyttää,
että kansa ei yhtynyt hallituksen mielipiteeseen, se kun kohteli
Norjaa valloitettuna maakuntana, ja tahdottiin puolestaan sovittaa
ylhäältäpäin lietsottua vihaa veljeskansaa vastaan, jonka parasta
ei valvottu, maata kun hallittiin puhelimella Tukholmasta, kuten
mukavuutta rakastava pehtori hoitaa ulkotilaa.
Senvuoksi ohjattiin kunniavieras heti parvekkeelle, joka oli suuren,
väkeä täynnä olevan musiikkisalin yläpuolella. Kun hän astui esille,
keskeytti naputus soitettavana olevan numeron, ja viritettiin: "Ja,
vi elsker."
Professorit muodostivat suljetun ryhmän, joka pysytteli sisällä,
sillä he vainusivat, että tapahtui jotain luvatonta, johon heidän ei
pitäisi ottaa osaa.
Senjälkeen vietiin vieras pöytään! -- Oli katettu ranskalainen
cabaret-illallinen. Jokaisen vieraan edessä oli kuusi osteria ja
avattu pullo nimetöntä valkoviiniä, aivan kuin Laurentin luona
Grez'ssä, ja näin oli illalle annettu leima, muistot olivat
herätetyt, tunnelma 80-luvun, vaikka elettiinkin varovaisella
90-luvulla.
Yksi ainoa nomen proprium sytytti jo muistot tuleen.
-- Barbison! Marlotte, Montigny, Nemours! -- Hoo! Tai: Manet, Monet,
Lepage! -- Hoo!
Puheita ei pidetty vielä, mutta kaikki puhuivat yht'aikaa: rauha ja
riemu, sopu ja ilo vallitsivat.
Jälkiruuan aikana kohosi mieliala haltioitumiseen saakka.
Appelsiineja viskottiin pöydän yli, lautasliinat lentelivät,
tupakansavu tuprusi ja tulitikkuja näpäytettiin ilmaan kuin
raketteja; loihdittiin esiin kitara; Spadan lauluja laulettiin
kuorossa. Merkki seurustelutapojen taukoamiseen oli täten annettu;
professorit temmattiin mukaan ja he kävivät nuoriksi; he päästivät
ritarinmerkit ha'asta ja jakoivat niitä avoimin käsin; Sellénin
selässä riippui vaasanritarinmerkki ja eräs vahtimestari oli saanut
kunnialegioonan merkin olkapäälleen.
Viimein naputettiin pöytään. Tohtori Borg puhui:
-- Me olemme juoneet ystävä Lage Langin menestykseksi, ja
taiteilijan, nyt tahdon kohottaa maljan norjalaiselle: Älkää luulko,
että rakastan norjalaisia ja heidän talonpoikaiskerskailuaan ja
suuria eleitään; olen itse naimisissa norjattaren kanssa, kuten
tiedätte, ja helvetillinen kansa se on; mutta minä rakastan oikeutta;
en tahdo nähdä, että pöyhkeä kansakunta nöyryytetään lainaamaan
meidän kuningastamme kuudeksi viikoksi vuodessa, enkä tahdo mitään
läheistä yhteyttä vieraan kansan kanssa, jonka kehitys kulkee
toista latua kuin meidän; en tahdo nähdä norjalaisten Ruotsin
valtiopäivillä sekaantuvan meidän asioihimme ja vastustavan kaikkea,
kuten puolalaiset ja elsassilaiset Saksan valtiopäivillä; tahdon
rauhaa naapurien kanssa, ja tämä rauha saavutetaan vain eroamalla,
kuten onnettomassa avioliitossa. Te ette peloita minua venäläisellä,
sillä vapaat norjalaiset ja vapaat ruotsalaiset ovat voimakkaita
tekemällä vapaaehtoisen liiton, mutta heikkoja, jos heitä yhdistää
dynastinen uniooni, joka ei ole mikään uniooni. Norja on itse
asiassa Ruotsin kruunun perintömaa, kuten Böhmi on Itävallan, ja on
sellaisena vaarallisempi kuin liittoutuneena. Ruotsin hallituksen
politiikka perustuu petokseen, ja on se alkujaan pyhän alliansin
ajoilta, jolloin kansainvälinen oikeus ja kohtuus sivuutettiin; on
koetettu sytyttää vihaa veljeskansojen kesken, mutta voi niitä,
jotka sellaista eripuraisuutta ovat etsineet saadakseen hallita! Voi
niitä! -- Meitä, jotka olemme työskennelleet kokoamisen ja sovinnon
aikaansaamiseksi, nimitetään isänmaanpettureiksi. Niitä, jotka ovat
meitä siksi nimittäneet, sanon minä roistoiksi! Siinä sen saitte!
-- -- -- Lage Lang, ota vastaan onnentoivotusmaljani vapaalle
Norjalle, jota vailla ei vapaata Ruotsia voi olla, eikä sovitettua!
-- Vapaa Norja! Lage Lang!
Professori Lundell pyysi puheenvuoroa, mutta kun hän alkoi
venäläisellä, Kielin rauhalla ja neuvotteluilla, kiihtyi puhelu niin,
että hänen sanansa hukkuivat, kunnes seura keskeytti hänet viimein
virittämällä laulun "Norges Bæste".
Kun Lage oli vastannut, noustiin pöydästä, ja karnevaali alkoi
itsestään.
Pieniä ryhmiä erosi kuitenkin saadakseen keskustella, ja ulos
parvekkeelle oli asettunut konsuli Levi, Sellén ja Kurt Borg.
-- No, tänä iltanahan vedetään yhtä köyttä? sanoi Levi, luuletteko,
että sitä kestää kauan?
-- Ei, vastasi Sellén; se on vain aselepoa.
-- No, mitä pahaa he sitten tekevät teille, professorit?
-- Sitä te ette voi arvostella, te syrjäiset. He estävät, he
muodostavat yleisen mielipiteen, he tukahuttavat; sitäpaitsi me
olemme kuin kaksi vihollismielistä heimoa, ja minä luulen, että
taistelua täytyy olla, muutoin kaikki maalaisivat samoin, ja silloin
syntyisi kiinalaista taidetta, joka on liikkumatonta, ja jota tehdään
sivelemällä harjalla valmiiksi leikattua mallia. Sitä paitsi taistelu
kehittää voimia ja pitää henget valveilla.
-- Niinpä kyllä, väitti Isak Levi vastaan, mutta kun taistelu on
taisteltu, niin solmitaan rauha.
-- Aivan niin, jos ehdot ovat hyväksyttävät! vastasi Kurt Borg;
mutta ne eivät ole. He vaativat alistumista, ja siihen ei voida
suostua; he vaativat vain toisen sielua ja henkeä... ja kaikkea!
Me, jotka pyrimme yhdessä, emme muodosta mitään puoluetta, mutta me
tunnemme kuuluvamme yhteen, olemme kuin sukulaisia, kuin saman vuoden
satoa, ja ne toiset ovat... en tiedä mitä väkeä he ovat; minuun ne
vaikuttavat kuin demoonit, joita vihaan kuin positiivista pahaa; kun
jumalat käyvät liian vanhoiksi, muuttuvat ne demooneiksi, ja nämä
miekkoset pitävät kyllä itseään jumalien jälkeläisinä, sillä he ovat
olemassa Jumalan armosta, ajattelevat ja puhuvat Jumalan armosta,
ja kun he tekevät väärin, niin he vetoavat Jumalan armoon. Minä en
ymmärrä heitä, eivätkä he ymmärrä meitä.
-- He ovat, katsopas, jarruja, jotka tasoittavat vauhdin, väitti Levi
vastaan.
-- Kiitoksia vain, mutta silloin minä olen mieluummin veturi, tuotan
enemmän hyötyä, niitän suurempaa kunniaa.
Silloin Lundell astui parvekkeelle mukanaan akateeminen
taiteilijarouva, joka oli eksynyt tähän hirveään seuraan.
Alhaalla musiikkilavalla lauloi eräs italialainen laulaja parhaillaan
loistonumeroa, joka sytytti mielet; ja juhlahuumauksessa pisti rouvan
päähän viskata laulajalle ruusu. Mutta välimatka oli liian suuri;
kukka vaipui lennossaan kuin meteoori ja pysähtyi erään marmoripöydän
ääressä istuvan herran liiveihin.
Yksinäinen vieras kiersi juuri paperossia ruusun pudotessa hänen
syliinsä; hän pysähtyi liikkeessään, otti ruusun ja katsoi ylös
parvekkeelle.
-- Se on Syrach! huudahti Sellén, ja kaikki parvekkeella olijat
nyökkäsivät erakolle. Tämän päässä oli punainen fetsi ja pukimiltaan
hän oli hiukan omituinen.
Mutta Syrach ei näyttänyt tuntevan yhtään ainoata vanhoista
ystävistään, vaan asetti ruusun napinläpeen, jatkaen
paperossinpyörittelyä.
-- Hän ei tunne meitä! huudahti Sellén. Käynkö noutamassa hänet tänne?
-- Silloin minä menen tieheni, sanoi rouva lyhyesti; valitan, että
ruusuni joutui niin likaisen takin rintaan.
-- Mene sinä vain, Augusta, keskeytti tohtori Borg, joka oli tullut
saapuville; kukaan ei ole sitäpaitsi kutsunut sinua tänne.
-- Kuule nyt, Borg, puuttui Lundell puheeseen...
-- Tuki sinä suusi, keskeytti tohtori, hän, joka istuu tuolla
alhaalla sammuneena, olisi ollut ensimmäinen mies täällä tänä iltana,
ellette sinä ja sinun kaltaisesi olisi sekoittaneet myrkkypikaria
hänelle; ja sinä et ole edes sen arvoinen, että hän sylkäisisi sinua
silmille; et, sillä te riistitte kunnian, leivän ja oman arvon
tunnon häneltä sillä kertaa, sinä tiedät! Sitten Sellénin puoleen
kääntyneenä:
-- Anna Syrachin olla rauhassa unelmamaailmassaan; siellä hänen on
parempi olla kuin me aavistammekaan, eikä hän sitäpaitsi tunne meitä
enää!
Lage Lang saapui paikalle; kun hän näki vanhan ystävänsä, joutui
hän vimmoihinsa ja tahtoi esittää eläköön- ja hurraahuudon meidän
suurimmalle maalarillemme, mutta onneksi tämä saatiin estetyksi,
sillä olisi kai kutsuttu poliisia, eikä salissa ollut sitäpaitsi
ketään, joka olisi tuntenut maalaria, ellei mahdollisesti höperönä
ja rappiolle joutuneena ihmisenä, jonka punainen fetsi ja omituiset
eleet olivat herättäneet huomiota kaduilla.
Syrach sai istua rauhassa; hän istui nyt katse kohotettuna yli
ihmisjoukon, ikäänkuin ei olisi nähnyt heitä, vaan silmäillen kauaksi
ylös hän viihtyi unelmiensa parissa, joita ei voinut näyttää toisille.
Alakuloisuus valtasi mielet Götalaisissa huoneissa, ja ukkosta oli
ilmassa. Mutta ennenkuin se puhkesi, olivat professorit poistuneet.
Pilvi oli jäljellä; voitoniloa sumensi kuolleiden ja haavoittuneiden
lukeminen; eikä Syrach ollut ainoa kaatuneiden joukossa.
Viimein vaikeni soitto salongissa; tuli puoliyö, ja suuri sali oli
autio ja sinisen savupilven peitossa. Pienellä marmoripöydällä,
jonka ääressä Syrach oli istunut, loisti veripunainen täplä. Se oli
ruusu, jossa tuo ylenmäärin tunteellinen mies oli viimein vainunnut
vihollisen, ja jonka hän oli jättänyt paikoilleen.
Hajaannuttiin ja kunniavieras saatettiin alas. Kadulla vartosivat
komeat ajopelit, joissa istui jääkäri ajomiehen vieressä. Jääkärillä
oli töyhtöjä hatussa ja kuvetappara sivulla.
-- Kuka on niin hieno, että ajaa seitsenlasivaunuilla? kysyi Sellén.
Jääkäri seisoi avoimen vaunun oven ääressä ja laski sisään suuren
Langin.
-- Minä vaan! sanoi Lage; asun serkkuni luona Norjan
ministerihotellissa, jonne te olette kutsutut päivällisille
ylihuomenna, joka sorkka.
Vanha boheemi hurrasi; norjalaisen viittauksesta vaunut täyttyivät
ja lähtivät vyörymään Blasieholmenia kohti. Tohtori Borg oli
ottanut jääkärin kolmikulmaisen hatun ja kuvetapparan sekä tahtoi
välttämättömästi "komentaa ajoa", kuten hän sanoi, se on saada
ohjakset käsiinsä ja ajaa Stallmästaregårdeniin.
-- Ole varuillasi! huusi Isak Levi.
-- Ei minusta tule lääkintöneuvosta, vastasi Borg. -- Ja luullen
olevansa purjeveneessään, hän huusi:
-- Tiukentakaa! -- käännetään! Täysin purjein!
Mutta samassa vaunut ajoivat ministerihotellin pihalle.
Borg tahtoi saada aineita pihalle, mutta vaikka norjalainen piti sitä
täysin kohtuullisena, estivät toiset kuitenkin kujeen; ja jäähyväiset
lausuttiin vihdoin viimein.
Senjälkeen alkoi yövaellus, juhlien jälkeen tavanmukainen, jolloin
tahdottiin sanoa kaikki, mitä sisällä jäi sanomatta.
Siis kantajoukko: tohtori Borg, Kurt Borg, Isak Levi ja Sellén, kulki
ensin rantakatuja ja katseli linnaa, kuten tavallisesti.
-- Tuolla on linna! sanoi Kurt, arkkitehti; se pysyy paikoillaan, se.
-- Pysyy aikansa, virkkoi tohtori vastaan; mutta kun graniittinen
valtiopäivätalo valmistuu Helgeandsholmenille, niin murenevat tiilit
tuolla ylhäällä.
-- Miksikäs ei; ajan henkihän on sellainen, puuttui Levi puheeseen.
Hallitushan istuu valtiopäivillä nyttemmin, mutta syytä siihen
ei tiedä kukaan; perustuslain mukaan kuningas valitsee itse
neuvonantajansa, mutta nyt valitsee Karl Ifvarsson ne.
-- Sinä olet hullu!
-- En; Karl Ifvarsson määrää valiokuntavaalit ja päättää siis,
milloinka ministerit eroavat. Silloinpa hän kai on hallitsija.
-- Kuulkaahan, tässä on uuden oopperan paikka, keskeytti Sellén, joka
ei sietänyt politiikkaa.
-- Niin, nythän puuhataan oopperaa; mitä valtiopäivät sanovat siitä?
-- Siellä ei tahdota enemmistöoopperaa, vaan saa siitä tulla
kunnallisooppera perustanaan Lagerlund ja pohjakerros.
Senjälkeen he lähtivät liikkeelle Norrbron ja Mynttikadun poikki
torille.
-- Tuollahan on vielä Ritarihuonekin! sanoi Sellén.
-- Niin on, ja minä olin mukana, kun se suljettiin, puuttui
tohtori Borg puheeseen. Ajatelkaahan meidän suuria miehiämme viime
täysi-istunnossa! Tuo suurista suurin; sellainen loppu!
-- Ja tuolla on Riddarholmankirkko; siellä on Kaarle kahdestoista ja
kaikki muut!
-- Tarkoitat Kustaa Aadolfia, vaikka et uskalla sanoa.
-- Niin, Kustaa Aadolf; tiedättekö, että tuota pientä hautakuoria
nimitetään Vasaborgilaiseksi, ja siellä lepää hänen ja Margaretha
Cabeljoun poika?
-- Aivan niin, ja se on sangen mautonta; mutta oletteko nähneet
ukko Cabeljoun hautakiveä kirkossa? Minä en ole nähnyt sitä, mutta
se mainitaan eräässä kirkkoa koskevassa kuvauksessa. Niin vaalitaan
meidän suuria muistojamme! He voisivat varsin kernaasti loihtia pois
nuo Cabeljout!
-- Luin tässä äskettäin, minkälainen penkominen pantiin toimeen
Saint-Denis'ssä 1793, jolloin kaikki kuninkaiden haudat avattiin
ja tyhjennettiin, selitti tohtori. Siellä saattoi tehdä joukon
mieltäkiinnittäviä fysioloogisia kokeita. Ludvig viidestoista oli
esimerkiksi vain kuin jonkinlaista mustaa mädäntynyttä haisevaa
tervalaitetta...
-- Kuulkaahan, kun me nyt tässä alamme käydä kirkkohartaiksi, niin
ettekö tahdo tulla katsomaan minun kirkkoani, sanoi arkkitehti Borg;
en ole tosin rakentanut sitä, mutta olen pannut sen entiseen kuntoon;
avaimet ovat taskussani, ja Isak saa soittaa urkuja, jos häntä
haluttaa.
Se miellytti tohtoria, ja nyt käännyttiin samaa tietä takaisin
katsomaan Kurtin kirkkoa, kuten sitä nimitettiin.
Kun nuo neljä olivat astuneet puolipimeään temppeliin, jonka holveja
ulkona palavat kaasulyhdyt ainoastaan heikosti valaisivat, vaikutti
rakennuksen suuruus ja holvien kauniit viivat vasten heidän tahtoaan
valtavasti heihin; he paljastivat päänsä ja kulkivat äänettömästi
alttaria kohti.
-- Siitä on kaksikymmentä vuotta kuin olen ollut täällä, alkoi
tohtori; ja minusta tuntuu täällä oudolta. Missä on alttaritaulu?
-- Se on poissa, vastasi Kurt. Nyt meillä on sen asemesta
tabernaakeli, näkyleipäpöytä ja seitsenhaarainen kynttilänjalka.
-- Sehän on vanhaa testamenttia, sanoi Isak.
-- Me kohtaamme siis jälleen toisemme, vastasi Kurt Borg.
-- Ja täällä? Mitä tämä on?
-- Se on kastekappeli eli baptisterium.
-- Ja sitten sinä olet maalannut kuvia seinille...
-- Niin olen, se on tuomiokirkon tyyliä...
-- Ja saarnastuoli on tehty vähäpätöisemmäksi!
-- Senvuoksi, että pääalttari on kaikkein pyhin.
-- Oletko sinä katolilainen, senkin riivattu?
-- En niin nimeksikään, mutta tuomiokirkko on katolilainen;
protestanttisuus ei ole keksinyt mitään kirkkotyyliä, senvuoksi että
sillä ei ole positiivista sisältöä.
-- On joka tapauksessa mainiota nähdä, kuinka te korjaatte
tuomiokirkkoja; te palautatte jälleen niiden alkuperäisen kauneuden,
rakennatte ne sellaisiksi kuin ne olivat ennen uskonpuhdistuksen
hävityksiä. Olkaa varuillanne, että ette kaiva esille katolilaisuutta.
-- Niin, täällä on melkein jokainen varomaton katolilaisuuden
suhteen, aivan kuin Atterbomin aikana. Kirkkoherraa itseään,
joka muutoin on valtava pokerinpelaaja, on kauan epäilty
sala-katolilaiseksi, ja on hän sekä eräs pappisnurkkakunta
ehdoittanut kirkonmenoja muutettavaksi ja koettanut saada niihin
hiukan enemmän kauneutta. -- Liike alkoi muutoin 70-luvulla,
jolloin löydettiin meidän vanhoja messukirjojamme, joita oli
virastojemme asiakirjain päällyksinä, niitä soviteltiin entiseen
asuun ja julkaistiin pala palalta. Niistä löydettiin muun muassa
messuja kansallispyhimyksellemme, Erikille, Ruotsin suojeluspyhälle.
Kapellimestari Norman sävelsi Birgitan Rosa roransin; Wirsén läksi
haistelemaan Sienan tuomiokirkon pyhääsavua; ja professori Byström
työskenteli kirkkomusiikin palauttamiseksi vanhalle pohjalle;
Kivimuseo kohoili vanhoja alttarikaappeja; Vadstenan luostari
laitettiin entiseen kuntoon ja Birgitasta tuli melkein luterilainen
pyhimys; Upsalan tuomiokirkko uusittiin ja maalattiin ja arkkipiispa
matkusti Roomaan, pudisti paavin kättä, ja tämä avasi Vatikaanin
kirjaston kerettiläiselle. -- No, mitä vaarallista siinä on? Sehän
osoittaa, että sovinto on syntymässä äidin ja pojan välillä, ja onhan
kaunista, että sukulaiset elävät sovussa, vallankin kun molemmat ovat
kristittyjä ihmisiä, joita dogmien katoava varustus vain eroittaa.
-- Niin, virkkoi tohtori, kaikki tuo liikuttaa minua sangen vähän,
sillä minä varmaankin olen pakana; isoisäni lienee ollut neekeri,
enkä minä kuulu tähän lammashuoneeseen; en ole vihamielinen sitä
kohtaan, mutta se on minulle vieras.
-- Sinulle niin; mutta luterilaiset kirkuvat kuorossa, ylipappi
etunenässä, sovinto-opin tulkit ulvovat, kun kuulevat puhuttavan
sovinnosta eri uskontunnustusten välillä. Heikkoja astioita, jotka
halkeavat vain nähdessäänkin uutta viiniä!
-- Onko se totta, että Falkista on tullut katolilainen?
-- Se on valhetta; mutta luterilaisuuden on vallannut niin silmitön
säikähdys, että he alkavat nähdä katolilaisia kaikkialla, vieläpä
he näkevät jesuiittojakin, vaikka minä en ole nähnyt ainoatakaan.
Usea paavihan on lakkauttanut jesuiittain veljeskunnan, mutta niitä
nähdään kuitenkin, aivan kuin jesuiitat "näkivät" vapaamuurareita
ennen maailmassa. He sanovat minuakin jesuiitaksi, minua!!! minua!!!
-- Kirkkojen laita tuntuu olevan sama kuin synagoogankin, puuttui nyt
Isak puheeseen.
-- No, kuinkas sitten on synagoogan laita? kysyi tohtori.
-- Niin, nähkääs, se on kuin simpukankuori, josta eläin on ryöminyt
ulos ja kuollut. Se on vain tyhjä huone, jossa vallan heikosti
humisee kuin muisto muinaisesta kuohuvasta elämästä.
-- Olet oikeassa, Levi; mutta mitä uusia bassorumpuja ne ovat, joiden
ääni nyt kuuluu maailmassa?
-- Tarkoitat armeijalaisia? puuttui Kurt puheeseen. Ne ovat
kansainvälisiä kristityitä, uskontojen sekoittajia, jotka aukaisevat
temppelinsä kaikille Kristuksen tunnustajille. Heillä ei ole
mitään jumaluusoppia, ei leivoksia, ei määrättyjä muotoja, ei eroa
katolilaisen ja protestantin välillä; se on elävää kristinoppia,
johon kuuluu usko ja hyvät työt. Tämä pieni ja-sana on yhdistysside
särkyneiden kirkkojen välillä, jotka taistelivat _joko_ uskosta _tai_
töistä.
-- Mikä sinä sitten olet? kysyi Sellén viimein.
-- Sitä en tiedä! -- Kristitty vapaa-ajattelija, ehkä; kristitty
senvuoksi, että olen syntyisin kristitystä suvusta, vapaa-ajattelija
senvuoksi, etten voi liittyä mihinkään "tunnustettuun" kirkkokuntaan.
-- Oletko sinä kristitty?
-- Samassa määrin kuin Isak on juutalainen, ja setä Borg pakana, yhtä
suuressa tai yhtä pienessä.
-- Nyt minä tahdon musiikkia, keskeytti tohtori; Isak soittaa Bachia,
ja minä poljen!
Onneksi oli urkulehteri kiinni, eikä Kurtilla ollut avainta. Se
ärsytti tohtoria, joka juhlatunnelmassaan oli joutunut takaisin
Punaisen huoneen ajoille, ja vaatien tavatonta voimanponnistusta
hän pyysi tornin avaimia, sillä hän tahtoi ylös soittaakseen yhteen
isolla kellolla. Sittenkuin tämäkin ehdoitus oli rauennut, lähdettiin
ulos ja erottiin eräällä ajuriasemalla.
TOINEN LUKU
Palatsivallankumous
Toimittaja Gustaf Borg, tohtorin vanhempi veli, istui toimituksessa
poltellen aamusikariaan ja koki kirjelaatikkoa. Kirjelaatikko on
kummallinen kapine, sillä se on suljetussa läkkilaatikossa tuotu
posti, jonka avain on toimittajalla. Tuossa pienessä laatikossa
on toimituksen salaisuudet: vastaukset, lähetetyt kirjoitukset,
anomukset; nimettömät kirjeet, hävyttömät postikortit; ja tämän
laatikon synnyn aiheuttivat juuri avonaiset postikortit, jotka
joutuivat vahtimestarien ja muiden käskynalaisten luettaviksi, mikä
seikka herätti heissä ylenkatsetta toimittajaa ja lehteä kohtaan,
sekä antoi heille tuttavallisuuteen perustuvan ylemmän aseman.
Pitkäaikaista harjoitusta oli vaatinut, että päällikkö ei raivostunut
joka kerran laatikkoa avatessaan; ankaran hikoilun se tosin maksoi,
mutta hän oli viimein saavuttanut sellaisen taidon kirjeiden
avaamisessa, että näki heti käsialasta, allekirjoituksesta ja muusta,
tarvitsiko hänen lukea vai viskata paperikoriin.
Tänään sujui tämä toimitus hiukan hitaammin kuitenkin, sillä ensi
kerran lehden elinaikana sai toimittaja avonaisia kortteja, joissa
oikeistolaiset, perheenisät ja yhteiskunnansäilyttäjät ylistivät ja
kiittivät häntä senvuoksi, että hän eilisessä numerossa oli tarttunut
aseisiin sosialismia vastaan.
Gustaf Borg oli nimittäin syntynyt vuosisadan keskivaiheilla, ja oli
elänyt 1890-luvulle säilyttäen 40-luvun vapaamielisiä ihanteita,
joihin kuului: perustuslaillinen yksinvalta (tai mieluimmin
tasavalta), uskonvapaus, yleinen äänioikeus, naistenvapauttaminen,
kansakoulut, venäläisviha j.n.e. Hän oli ollut näkemässä, kuinka
eduskuntajärjestelmä muutettiin 1866, ja uskonut Tuhatvuotisen
valtakunnan tuloon. Mutta se ei tullut. Laskelmat, joihin oli luultu
voitavan luottaa, osoittautuivatkin erehdyttäviksi. Uudet vaalit 1867
johtivat nimittäin seuraaviin omituisiin tuloksiin: Aateli, joka
ennen oli muodostanut eduskunnan neljännen osan, oli _voittanut_, ja
havaittiin sen nyt muodostavan kolmannen osan, huolimatta siitä, että
Ritarihuone oli kukistettu. Pappissääty oli supistunut neljännestä
osasta kolmanteenkymmenenteenneljänteen osaan. Meidän paavikuntamme
oli siis kadottanut maallisen valtansa. Porvarissäädyn luku oli
alentunut neljännestä osasta kuudenteen osaan; ja talonpoikaissääty
säilytti neljäs-osansa, mutta oli kaksikamarijärjestelmän kautta
päässyt kuitenkin suurempaan valtaan.
Ritarihuone oli tosin kukistettu, mutta ensimmäisen kamarin
enemmistön muodostivat virkamiehet ja sitten herraskartanonomistajat,
jotka olivat enimmäkseen aatelismiehiä.
Valtiopäivät olivat siis pääpiirteissään samanlaiset kuin vanhassa
Roomassa, patriiseineen ja plebeijeineen. Lähemmin tarkasteltaessa
huomattiin tosin plebeijien olevan voitolla ja sen seikan täytyi
ilahuttaa vapaamielistä; mutta vieläkin lähemmin tarkasteltaessa
havaittiin plebeijit vanhoillisiksi.
Tässä Babelin sekoituksessa hämmentyi Gustaf Borg tykkänään. Hänen
jonkun verran abstraktiset käsityksensä politiikasta houkuttelivat
hänet uskomaan, että valtiopäivät pohtivat valtio-oikeudellisia
teorioja, niiden tehtävänä kun päinvastoin oli pitää huolta
kansalaisten tarpeista juuri sillä hetkellä. Hän oli takertunut
omaan ansaansa alati puoltaessaan enemmistön oikeutta ja nähdessään
nyt kansan valitseman enemmistön ohjaksissa. Ruotsi oli silloin
maanviljelysmaa, ja senvuoksi maanviljelijät muodostivat enemmistön.
Se oli johdonmukaista; ja nyt saivat talonpojat vuorostaan vanhemmat
valituksensa käsiteltäviksi, vanhat vääryydet laillisen huomion
alaisiksi. Tähän kaikkeen hän saattoi suostua. Mutta kun sama
enemmistö tahtoi laatia lakeja kultuurikysymyksissä, määrätä mitä
kansan tuli uskoa ja ajatella, kuinka nuoriso oli kasvatettava;
ja kun he tahtoivat viskata vankilaan ne, jotka työskentelivät
tulevaisuuden hyväksi, silloin hänen täytyi puuttua asiaan ja käydä
plebeijiensä kimppuun. Mutta samalla hän joutui taisteluun itseänsä
vastaan, ja alkoi horjua.
Tekijäin moninaisuus sotki laskelmat; sillä nähdessään uuden
valtiomuodon heikontavan kuningasvaltaa, ei hän voinut olla
kannattamatta plebeijejä, huolimatta heidän säästäväisyydestään,
suvaitsemattomuudestaan ja hitaudestaan. Oli hetkiä, jolloin hän
näki Vapaudenajan palaavan. Valtiopäiväthän eroittivat kuninkaan
neuvonantajia; talonpojat olivat asettaneet valiokunnat, ennenkuin
vaalit toimitettiin kamarissa; esitykset kuninkaan eläkkeen
vähentämisestä uudistuivat tavan takaa, ja pohdittiin prinssien
hovinpitoa.
-- Nyt emme ole kaukana nimileimasimesta! virkkoi toimittaja eräänä
valoisana hetkenään.
Kaikki vanhemmat poliittiset käsitteet hajosivat, ja suuri pesu
keitettiin, missä rohtimet ja hienot palttinat yhtyivät, ja oli
melkein mahdotonta eroittaa mustaa valkeasta, omaa toisen omasta.
Oli jouduttu tähän suureen paradoksiin: vanhoilliset plebeijit
ovat sentään kukistaneet kuningasvallan, ja tämä kolminkertainen
sisällinen ristiriitaisuus vaikutti kuin sähköankerias: sitä ei
voinut käsitellä osittain siksi, että se oli liukas kuin ankerias,
osittain siksi, että se oli sähköinen. Sai iskun, jos koski siihen,
ja se iski joka suunnalle, oikealle ja vasemmalle, ylöspäin ja
alaspäin.
Silloin ilmestyi se uusi ja sai ihmiset puhumaan muusta kuin
talonpojista. Se oli tuo niin sanottu sosiaalinen kysymys:
yhteiskunnan perustukset tutkittiin ja havaittiin iän ja kosteuden
rappeuttamiksi, niin että talon luhistumisen pelosta ei rohjettu enää
rakentaa niiden varaan.
Silmitön säikähdys, joka silloin syntyi, valtasi ensin ylemmät.
Ylemmät, keveimmät, jotka senvuoksi olivat kohonneet pinnalle;
ylemmät, heikoimmat, jotka senvuoksi olivat etsineet suojaa ja
tukea ylhäältä, säikähtivät tietenkin enimmän. Mutta pelko levisi,
ja eräänä kauniina päivänä olivat taistelevaiset, kasvavaiset,
vapaamielisetkin säikähdyksissään. Oli nimittäin otettu perhe
pohdinnan alaiseksi, ja havaittu se liian ahtaaksi yksilöllisesti ja
personallisesti kasvavalle elämälle. Kun nyt vanhojen mielestä perhe
oli yhteiskunnan perustus, katsoivat he vaaran uhkaavan yhteiskuntaa.
Mutta nyt ei yhteiskunnan tai valtion perustana ole perhe, sillä
valtio ei ole lainkaan avioliiton kaltainen, vaan valtiot syntyivät
siten, että vapaat _miehet_ liittoutuivat yhteiseen puolustukseen.
Siitä ei ollut apua, jankutettiin yhä edelleen perheestä valtion
perustana. Eikä auttanut vastaväite: olkoonpa nyt perhe vaikka
perustus, mutta kun perustus ei enää pidä, niin meidän täytyy laskea
toisaalle uusi perustus ja rakentaa uutta.
Perhe-käsitettä tarkasteltaessa havaittiin, että kaksi ihmistä
nykyisen nopean kehityksen päivinä ei voinut vannoa pysyväistä
yksimielisyyttä koko elinajakseen, jota vailla puolisoiden
yhteiselämä kävi sietämättömäksi. Voimakkaana esiintyvä
personallisuuden pyrkimys kiisti molemminpuolista alistumista
vastaan; naisen työhön ryhtyminen ja hänen osanottonsa julkiseen
elämään ehkäisi perhe-elämän kehitystä ja lapsien kasvatusta kotona.
Kokemushan oli osoittanut, kuinka avioerojen luku lisääntyi;
ja tämän perinpohjin katkeran toimenpiteen tahtoivat vanhat
ymmärtämättömyydessään lukea kevytmielisyyden syyksi, vaikka
asianomaiset kyllä tiesivät, että he ainoastaan pelastaakseen
yksilöllisyytensä pakenivat pahinta kaikesta, orjuutta. Kun
lastentarhat ja koulut olivat sen lisäksi ottaneet lasten kasvatuksen
haltuunsa, lakkasi kotikasvatus. Kotihan oli sitäpaitsi ollut vain
tyyssija, missä kaikki koirankujeet kukoistivat; ja kasvatus alkoi
koulussa, jatkui kasarmissa ja alkoi uudelleen todenteolla elämässä.
Jotenkin tähän tapaan lausuttiin syytökset perhettä vastaan. Ja
silloin valtasi säikähdys niinkin voimakkaan miehen kuin Gustaf
Borgin.
Eilen hän oli itse laatinut johtavan kirjoituksen
yhteiskunnanhajoittajia vastaan; ja tänään olivat vanhoilliset
ojentaneet hänelle kätensä kiitokseksi avusta.
Poikansa Holgerin, toimitussihteerin, kanssa hänellä oli ollut
edellisenä päivänä myrskyinen selvittely, jolloin tämä oli uhannut
erota. Tohtori Borg, veli, oli telefoonipuhelussa luvannut käydä
tapaamassa häntä; ja veljeä hän parhaillaan odotti, tuntien jonkun
verran levottomuutta, johon oli syynä myöskin se, että osa tilaajista
oli lähettänyt lehden takaisin.
* * * * *
Odotettu saapui; tohtori astui sisään ilmoittautumatta veljensä luo,
ja kivahti heti:
-- Mitä sinä olet tehnyt?
-- Olen kirjoittanut vakaumuksesta teidän siveettömyyssaarnojanne
vastaan.
-- Sinun vakaumuksesi tulisi perustua paikkansa pitäviin tosiasioihin
ja olla kokemuksen vahvistama, mutta se ei ole; mitään saarnoja ja
saarnaajia ei ole olemassa, sillä ne, jotka kirjoittavat perheestä,
kertovat vain havaintojaan ja kokemuksiaan; he sanovat näin:
siihen ja siihen suuntaan näyttää kehitys kulkevan, sellaiseksi
ja sellaiseksi on perhe-elämä rappeutunut viimeisen miespolven
aikana, ja koti on näyttäytynyt hirmuvaltaisuuden, itsekkäisyyden,
teeskentelyn kouluksi. He tuovat siis esiin vain todenperäisiä
tietoja eivätkä saarnaa mitään teorioja.
-- Mutta sinä, jolla itselläsi on tyttäriä, yhdyt näihin oppeihin?
-- Pidän yhtä hellää huolta tyttäristäni kuin sinä, enkä opeta heille
mitään; sillä tässä asiassa olen ihan tietämätön; mutta minä pysyn
odottavalla kannalla ja teen havaintoja, olen jo ollut huomaavinani,
että lapsillani on toiset aatteet kuin minulla; häveliäisyys estää
meitä puhumasta siitä, senvuoksi on hyvä, että siitä kirjoitetaan;
painettu sana vaikenee eikä loukkaa ketään. Mutta sen minä sinulle
sanon, että olen valmis kuten sinäkin -- kaikkeen! Tietäessäni,
etten voi sille mitään, sillä neuvojen arvonhan sinä tunnet, minä
vaikenen ja ajattelen: ehkä se on niin oleva; he ehkä ymmärtävät
sen paremmin; tämä ehkä on tie uuteen yhteiskuntajärjestykseen.
Nuoret, jotka taistelevat uusien ihanteittensa puolesta, saavat kyllä
kärsiä ensimmäisistä kokeista; monet kaatuvat ja monet luopuvat
senvuoksi; mutta ajan virta vierii kysymättä meidän mieltämme, enkä
minä ole epätoivoisesti koettava seisauttaa sitä, -- kuitenkin, kun
sinä nyt olet asettunut meitä vastaan, olet sinä turmellut lehden.
Osakkeenomistajana ja johtajana kehoitan sinua eroamaan ja jättämään
paikan pojallesi Holgerille.
-- Minäkö, eroisin? -- En milloinkaan!
-- Hyvä! silloin Holger ja minä perustamme uuden lehden!
-- Uusi lehti ei menesty!
-- Uusi lehti, joka pysyy kannassaan ja omaksuu sinun hylkäämäsi
traditsioonit, menestyy kyllä.
-- Tarkoitat yksipuolista puoluelehteä, joka kohtelee vastustajiaan
pahantekijöinä.
-- Ei, vaan vihollisina! Taistelun kestäessä ammutaan se sotamies,
joka alkaa hieroa sopimusta. -- Etkö ole huomannut, että jos tekee
yhden myönnytyksen tai sanoo hyvän sanan viholliselle, niin hän
riemuitsee alistumisesta. Hyvät sanat ja kohteliaisuudet seuraavat
myöhemmin, rauhanteossa. -- Pidä nyt itseäsi ammuttuna luopiona ja
eroa.
-- En milloinkaan!
-- Silloin kukistamme sinut perustamalla kilpailijan!
-- Onko se veljen puhetta!
-- On, rehellisen veljen, joka ei siedä suvunsuosintaa eikä
puolueellisuutta, joka asettaa oikeuden yläpuolelle veljenmaljaa, ja
yleisen hyvän yläpuolelle yksityistä.
-- Olet unhoittanut, että menetät rahasi, jos kukistat minut!
-- Sitä en ole unhoittanut, mutta minulla on enemmän rahaa kuin
luuletkaan, enkä joudu niin muodoin perikatoon. Saat miettimisaikaa
huomiseen kello 12. Hyvästi!...
Tohtori meni ulos ovesta, ja toimittaja jäi yksin hautomaan raskaita
ajatuksiaan.
Hänet oli virkajättönä, aikansa palvelleena heitetty tunkiolle,
hänet, joka oli ottanut osaa aineelliseen uudestiluomiseen jälkeen
1850:n. Hän muisti ensimmäisen rautatienkaistaleen 1852; muisti
sähkölennätinlinjan avaamisen 1853; ensimmäisen kaasulyhdyn 1854;
ensimmäisen postimerkin 1855, ja puhelimen ja sähkövalon tulon
hän oli nähnyt 80-luvulla. Mutta hänen nuoruutensa valtiollisista
ihanteista olivat, kuten tavallista, vain muutamat toteutuneet,
useimmat olivat rauenneet tyhjiin ja kadonneet kuin ojaan langennut
itämätön vilja; muutamat olivat toteutuneet toisin kuin hän oli
uneksinut, ja olivat niiden seuraukset olleet toiset kuin hän oli
laskenut. Ajan kuluessa oli ilmestynyt uutta, jota hän ei ymmärtänyt
ja jota hän pelkäsi. Niinpä hän ei ymmärtänyt suurta työväenliikettä,
sillä hän ei ollut huomannut, että maa näinä neljänäkymmenenä
vuotena oli alkanut muuttua maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi; hän
nimitti työväenpuolueen johtajia kiihoittajiksi ja anarkisteiksi,
vaikka he juuri työskentelivät lainlaadinnan ja järjestyksen
aikaansaamiseksi näiden järjestämättömien joukkojen keskuudessa.
Hän ei ymmärtänyt nuorison pyrkimystä vapauteen ja edesvastuuseen,
itsetoimintaan ja itsemääräämisoikeuteen, ja senvuoksi hän kaatui.
Sehän oli traagillista, sillä autettavissa ei ollut se, että aika
rajoitti ihmishengen kasvamismahdollisuuden; eikä hän kaatunut omasta
syystään, vaan elämän lakien vuoksi.
Olihan hän aina ajatellut, että poika seuraisi häntä, mutta että tämä
työntäisi hänet syrjään ja tällä tavalla, se oli raskaampaa kuin koko
elämän katkeruus.
* * * * *
Hän sulki kirjoituspöytänsä ja läksi ulos matkustaakseen maalle
ja miettiäkseen siellä, minkä päätöksen tekisi. Hän oli nimittäin
muutaman vuoden omistanut maatilan saaristossa, missä hän eli
suurimman osan vuotta perheineen.
KOLMAS LUKU
Storöläiset
Toimittaja Gustaf Borg seisoi pienen saaristolaivan etukannella,
joka meni Storöhön, missä hänen maatilansa oli; mutta järkytetyssä
mielentilassaan hän olisi toivonut olevansa näkymätön, tai
hätätilassa sokea ja kuuro.
Kaksi vierasta herraa istui hänen läheisyydessään, ja hänen täytyi
kuunnella heidän vuoropuheluaan.
-- Kaunis kaupunki se Tukholma joka tapauksessa on, mutta vaikuttaa
kuitenkin liian koristeellisesti, sillä se on liian suuri ja loistava
edustaakseen autiota maata.
-- Autiota?
-- Juuri niin, olen tehnyt vast'ikään tarkastusmatkan kautta koko
Ruotsin, olen näet erään henkivakuutusyhtiön tarkastaja; ja minä
kuljin monen maakunnan lävitse näkemättä ihmisiä; istuin junassa
itse viidentenä miehenä; asemilla oli kuolonhiljaista. Tullessani
suureen kaupunkiin löysin sieltä pelkkiä virkamiehiä; milloin
maaherran, piispan, everstin, esikuntanaan pormestari, raatimiehet,
postimestari, telegraafikomisario -- ja muutamia kauppiaita.
-- Mutta väkilukuhan on kasvanut viiteen miljoonaan?
-- Totta kyllä; mutta näistä viidestä miljoonasta on 20 ja 55 vuoden
välillä olevia miehiä vain yksi miljoona. Lapsia ja vaimoja, joilla
ei ole mitään ammattia, on kaksi ja puoli miljoonaa. Mutta näiden
miljoonan täysikasvuisen työkuntoisen miehen täytyy elättää nuo
kaksi ja puoli miljoonaa aikaansaamatonta, ja heidän täytyy elättää
sitäpaitsi 170,000 virkamiestä, lukuunottamatta sotaväkeä, jota
lasketaan olevan 133,000. -- Huomaat, että olen selvillä hengistäni,
kuten todellinen henkivakuuttaja ainakin.
-- Onko meillä 170,000 siviilivirkamiestä?
-- On, meillä on 67,000 posti-, sähkölennätin- ja
rautatienvirkamiestä, 27,000 siviilivirkamiestä, 28,000 pappia
apulaisineen, 38,000 opettajaa, 17,000 kunnallisvirkamiestä.
-- Sehän on luonnotonta.
-- On kyllä, mutta niin se on! En voi auttaa asiaa; eikä se ole
mikään salaisuus, sillä se on painettuna Ruotsin virallisessa
tilastossa. Mutta pahin kaikista on siirtolaisuus: Yhtiöön
liittymiseni jälkeen 1866 on 780,000 ihmistä muuttanut maasta.
-- Seitsemänsataa tuhatta?
-- Niin, neljänä vuotena 66 ja 70 välillä muutti 100,000. Kun
lukumäärä sitten aleni, rääkyivät isänmaan ystävät ja sanoivat: se
ei ollut mitään vaarallista, kuten näette! Mutta sitten tuli 1881 ja
85, jolloin 175,000 muutti maasta. Ja sitten tuli 86 ja 90, jolloin
muutti 200,000.
-- Mitä isänmaan ystävät silloin sanoivat?
-- Eivät mitään! Niin, he rupesivat keräämään muistojaan Skansenille
ja rakensivat museon tuntien, että loppu oli käsissä.
-- Miksi sitten muutetaan maasta; onko siihen köyhyys syynä?
-- Ei, vastataan, köyhyys ei ole siihen syynä.
-- Mikä sitten?
-- Kansanopiston opettajat -- siinä kummaa väkeä, usko pois --
väittävät, että se johtuu isänmaanrakkauden puutteesta, mutta he
eivät sano, mikä tämän puutteen on aiheuttanut. Olen kerran vastannut
eräälle tuollaiselle kasvattajalle: kuinka voi rakastaa maata,
joka on ulkomaalaisten oma? Sinähän tiedät, että Ruotsin maa on
pantattu ulkomailla 226 miljoonasta, että kuntien velat nousevat
175 miljoonaan ja valtion sitoumusvelka 287 miljoonaan. "On maamme
pantiss', siksi jää" lauletaan nyttemmin muutamissa klubeissa.
Hypoteekkilainat tasataan tavallisesti säästöpankkivaroilla.
Mutta säästöpankkivarat ovat sijoitetut epävarmoihin käsiin, ja
säästöpankkivaroja nostavat säännöllisesti siirtolaiset, jotka ovat
varanneet ne laivapilettiä varten. Valtionobligatsioonit tasataan
rautatietavarastolla, mutta se on väärää kirjanpitoa, sillä kiskot ja
veturit kuuluvat kalustoon.
-- Mutta liikennevälikappaleethan ovat tuottavia voimia.
-- Aivan oikein, niitähän ovat maantietkin ja vesireitit myös,
mutta ne eivät ole pääomaa. Onnettomuudeksi ei meidän 27 tuhannen
siviilivirkamiehemme joukossa ole _yhtään_ kirjanpitäjää; vaikka
mitäpä hyötyä siitä olisi valtiossa, jossa valtio ja yksityiset
elävät yli varojensa. Valtion tulisi määrätä veroja maksukyvyn eikä
mielivallan mukaan. Mutta nyt; sanotaan vain: täytyy saada kokoon
uusi sotajoukko, ja niin kiskotaan puoli miljaardia. Ajattelehan,
puoli miljaardia, joka on maksettava kymmenessä vuodessa.
-- Mutta maasta-muutto? Mitä arvelet syyksi siihen?
-- Ruotsalaiset eivät viihdy; kaikki tyynni on tympäisevää;
heidän on ikävä istua yksin sydänmaissa; heillä ei ole mitään
yhteenkuuluvaisuustunnetta, senvuoksi että kansa ei ole yhtäläistä.
Koko aateli, yläluokka ja keskisääty ovat suurimmaksi osaksi maahan
muuttaneita ulkomaalaisia, jotka ovat kätkeytyneet ruotsalaisten
nimien taa. Nämä muodostavat feodaalisen virkamiesvaltion ja
kiskovat palkkansa helooteilta. Päästä virkamieheksi ja saada eläke,
sehän on jokaisen "paremman ihmisen" ihanne. Yliopistot ovat vain
kouluja virkatutkintoja varten ja eräässä yliopistossa on sama määrä
dosentteja kuin ylioppilaita yhdessä tiedekunnassa. Ylioppilaat
pysyvät yhä vanhoillisten poikien muodostamana etuoikeutettuna
luokkana, jotka edustavat kansaa juomatilaisuuksissa (poikkeuksia
lukuunottamatta.) Mutta on muutakin, mikä hajoittaa. Vanha
maakuntaeristyväisyys on sellainen, ja se ilmenee vielä yliopistojen
osakunnissa, mihin kaikki vanha roska kokoontuu. He kadehtivat ja
vihaavat toisiaan, ja viranylennyksiä toivovan papiston etenkin sitoo
syntyperäoikeus maakuntaan. Virastoista huomaat, että jos esimies on
esimerkiksi smålantilainen, niin ryntäävät smålantilaiset heti siihen
virastoon; ja pääkaupungissa on seuroja, missä maakuntaintoilijat
lyöttäytyvät yhteen "edistääkseen yhteisiä rientoja", valtiopäivillä
istutaan sijoittuneina maakuntien mukaan, ja Ruotsin Akatemian
jäsenet valittiin yhteen aikaan eteläruotsalaisen syntyperäoikeuden
mukaan, niin että tuota loistavaa laitosta sanottiin, leikillä
tietysti, Skånen Akatemiaksi. -- Niin, on niin paljon moskaa, mikä
tekee täällä elämän sietämättömäksi. Kukaan ei tunne olevansa
kotonaan; jokainen on vihollinen vihollisen maassa; kukaan ei
uskalla tehdä mitään, sillä hän tulee estetyksi; ainoa tarmonilmaisu
on huomattavissa silloin, kun on estettävä jotakin. Niiden, jotka
tahtovat tehdä jotakin, täytyy etsiä toinen maa, ja senvuoksi
tarmokkaat muuttavat, mutta estäjät jäävät: se on liian pirullista!
* * * * *
Alkoi tuulla Blockhustullin luona, ja toimittaja painautui alas
peräsalonkiin. Siellä hän näki nukkuvan herran, joka oli kääntyneenä
selin salonkiin; hartiain suunnattomasta leveydestä hän huomasi
heti, että se oli lankomies, Storön kirkkoherra, jota hän nyt ei
ollut halukas tapaamaan. Senvuoksi hän seurasi esimerkkiä, kellistyi
vastapäätä olevalle sohvalle, ja käänsi selkänsä.
* * * * *
Mutta lankomiesten maatessa peräsalongissa istuivat tohtori Borg ja
hänen kälynsä Brita, toimittajan vaimo, tupakkahytissä ja puhelivat.
He tiesivät kyllä toisten läsnäolon laivassa, mutta eivät halunneet
tavata heitä.
-- Tästä ei päästä muutoin kuin aika romahduksella! jatkoi tohtori,
ja sinä, Brita, heität pommin!
-- Niin, ystäväiseni, vastasi rouva mitä hyväntahtoisimmalla
autiudella, olen jo heittänyt pommejani niin monta vuotta, että minun
täytyy käydä käsiksi dynamiittiin. Gustaf vanhoillisvapaamielisine
aatteineen on pahin vihollisemme; hän ei ymmärrä mitään siitä
suuresta, mitä nyt tapahtuu maailmassa; hän tosin omaksui teoriat
kerran, mutta kun yksi ainoa ajatus olisi toteutettava, yksi ainoakin
hänen nuoruutensa ihanteista, silloin hän pettää.
-- Aivan niin: senvuoksi meidän täytyy nolata hänet; hänen
pitää erota ja luovuttaa johto määrätystä vuokrasummasta sinun
Holgerillesi; jos hän tahtoo yhä edelleen kirjoittaa lehteen, niin
antaa hänen kirjoittaa, mutta päällikön tarkastuksen alaisena.
-- Kunhan ei Holger vain ole liian nahjusmainen!
Insinöörintaipumuksistaan huolimatta on hänellä vielä perinnäiset
heikkoutensa...
-- Ne minä kyllä kynin pois, ja sinä, joka olet ehdottomasti
tunteeton, voit olla apuna. Solmikaamme liitto keskenämme, niin
saamme jotakin aikaan.
-- Tehkäämme se, vastasi Brita kasvoillaan suruton ihmisystävällinen
ilmeensä, mutta silloin meidän täytyy hieroa sovintoa. Sinun täytyy
yhtyä minun naisasiaani.
-- Tiedäthän, että sen teen, mikäli se pysyy oikeuden rajoissa,
mutta vääryyksiin en suostu. Yhdyn taisteluusi, joka tarkoittaa
ihmisoikeuksien hankkimista palkollisille, työläisnaisten
palkkaehtojen parantamista, tyttöjen vapauttamista toimettomuudesta
ja turhuudesta; kannatan vapaita suhteita, jotka ovat laillisen
edesvastuun alaisia; mutta en vapaata rakkautta avioliitossa, sillä
se on miehen orjuutusta, vallankin kun hän saa toisten lapsia
papinkirjaansa; en kannata naineen naisen omistusoikeutta, joka
vapauttaa naisen käyttämästä omaisuuttaan perheen hyväksi, mutta
pysyttää miehen omaisuuden yhteisenä.
-- Mutta vaimon työ kotona? Eikö hän saisi siitä maksua.
-- Mitä työtä se on? Oletko sinä milloinkaan tehnyt työtä kotona?
Sinä olet jaellut käskyjä, jotka Gustafin palkkaamat palvelijat ovat
täyttäneet. Mutta hän on elättänyt sinut, vaatettanut sinut ja sinun
lapsesi ja palkollisesi. Sinä puhut hölynpölyä!
-- Mutta köyhät pesijättäret, jotka ansaitsevat itse, eivätkö he saa
pitää rahojaan, vai onko heidän annettava ne miehen juotavaksi?