Päätös.
Pysyen kardinaalille antamassa lupauksessansa, lähti kuningas kuudentena
päivänä seuraavaa kuuta pääkaupungistansa, vielä aivan hämmästyksissään
siitä uutisesta, joka oli alkanut levitä, että Buckingham oli murhattu.
Vaikka kuningatar oli saanut tietää vaaran uhkaavan sitä miestä, jota
hän niin syvästi rakasti, ei hän tahtonut ottaa uskoaksensa, kun
ilmoitettiin hänen kuolemastansa; hänpä vielä sattui aivan
varomattomasti huudahtamaan:
-- Se on valhetta; hän on äskettäin kirjoittanut minulle.
Mutta seuraavana päivänä täytyi hänen uskoa tuo kamala sanoma todeksi.
La Porte, joka, samoin kuin kaikki muut, Kaarlo I:n julistaman käskyn
johdosta oli pidätetty Englantiin, tuli ja toi mukanansa sen viimeisen
ja surullisen lahjan, jonka Buckingham oli kuningattarelle lähettänyt.
Kuninkaan riemu oli ollut hyvin valtava; hän ei huolinut sitä laisinkaan
salata, vaan antoi sen puhjeta esiin kuningattarenkin nähden. Niinkuin
kaikilta heikoilta sieluilta, puuttui myöskin Ludvig XIII:lta
jalomielisyys.
Mutta pian muuttui kuningas taas synkäksi ja pahoinvointiseksi; hänen
otsansa ei ollut niitä, jotka pitkäksi aikaa kirkastuvat; hän tiesi,
että kun hän palasi leiriin, joutui hän entiseen orjuuteensa; ja
kumminkin hän palasi sinne.
Kardinaali oli kuninkaan lumoova käärme ja kuningas oli lintu, joka
hyppii oksalta oksalle voimatta lentää pakoon.
Niinpä olikin palaus La Rochelleen peräti surullinen. Erittäinkin olivat
meidän neljä ystävystä tovereidensa kummastuksen esineenä; he
ratsastivat toinen toisensa sivulla allapäin, pahoilla mielin, kaiken
kallella kypärin. Athos oli ainoa, joka jolloinkulloin kohotti leveää
otsaansa, salama välähti hänen silmistänsä, katkera hymy vilahti hänen
huulillansa, ja sen perästä vaipui hän toveriensa lailla uinailemaan.
Niin kohta kuin he matkalla La Rochelleen olivat tulleet johonkin
kaupunkiin ja neljä ystävystä saattaneet kuninkaan asuntoonsa, menivät
he joko majapaikkaansa tai johonkin syrjäiseen ravintolaan, jossa he
eivät pelanneet eivätkä juoneet, vaan puhelivat keskenään matalalla
äänellä ja tähystelivät tarkasti, saattoiko kukaan kuulla heidän
puhettansa.
Eräänä päivänä kun kuningas oli pysähtynyt matkalla, ampuaksensa
harakoita, ja kun neljä ystävystä tapansa mukaan, sen sijaan että
olisivat ottaneet osaa metsästykseen, olivat menneet erääsen ravintolaan
valtatien varrella, tuli pikasanansaattaja La Rochelle'sta ja pysähtyi
portille juomaan lasin viiniä, jolloin hän tuli katsoneeksi huoneesen,
jossa neljä muskettisoturia istuivat ruokailemassa.
-- Hollaa, herra d'Artagnan! sanoi hän; ettekös se ole te, jonka näen
siellä kaukana?
D'Artagnan loi silmänsä puhuttelijaan päin ja huudahti ilosta.
Puhuttelija oli hänen aaveensa, tuo tuntematon mies, jonka hän oli
kohdannut Meung'issä, Fossoyeurs'in ja Arras'in kadulla.
D'Artagnan veti miekkansa tupesta ja syöksähti ovelle.
Mutta tällä kertaa ei tuntematon lähtenytkään pakoon vaan hyppäsi alas
satulasta ja tuli d'Artagnan'ille vastaan.
-- Ah, herrani, sanoi nuori mies, vihdoinkin tapaan teidät! Tällä kertaa
ette pääse käsistäni.
-- Se ei olekkaan enää aikomukseni, herra, sillä tällä kertaa haen minä
teitä. Kuninkaan nimessä otan minä teidät kiini. Minä sanon, että teidän
tulee jättää minulle miekkanne, herra, ja ilman vähintäkään
vastustelemista. Henkenne on kysymyksessä, sen voin sanoa teille jo
ennakolta.
-- Kuka te sitten olette? kysyi d'Artagnan laskien miekkansa alas, mutta
antamatta sitä kumminkaan vielä pois kädestänsä.
-- Minä olen kreivi de Rochefort, vastasi tuntematon, kardinaali
Richelieu'n tallimestari, ja minulla on käsky viedä teidät heti paikalla
Hänen ylhäisyytensä luokse.
-- Me olemme juuri palausmatkalla Hänen ylhäisyytensä luokse, herra,
sanoi Athos lähestyen häntä, ja te kai uskotte kun herra d'Artagnan
lupaa tulla täältä suoraan La Rochelleen?
-- Minun täytyy jättää hänet vartijan huostaan; hänen tulee saattaa
hänet leiriin.
-- Me olemme hänen vartijoinansa, herra, aateliskunniamme nimessä. Mutta
aateliskunniamme nimessä vakuutamme me myöskin, lisäsi Athos rypistäen
kulmiansa, että herra d'Artagnan ei meitä jätä.
Kreivi de Rochefort loi silmäyksen taaksensa ja huomasi että Porthos ja
Aramis olivat asettuneet hänen ja oven välille; hän näki olevansa
kokonaan noiden neljän miehen vallassa.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, jos herra d'Artagnan tahtoo jättää minulle
miekkansa ja liittää kunniasanansa teidän vakuutukseenne, niin minä
tyydyn teidän lupaukseenne viedä herra d'Artagnan Hänen ylhäisyytensä
kardinaalin majapaikkaan.
-- Kunniasanani olkoon siitä teille vakuutena, sanoi d'Artagnan, ja
tässä on miekkani.
-- Tämä sopii sitä paremmin, lisäsi Rochefort, koska minun tulee jatkaa
matkaani.
-- Jos aiotte mennä etsimään mylady'ä, sanoi Athos kylmästi, niin on se
vallan turhaa, sillä häntä ette enää löydä.
-- Minne hän sitten on joutunut? kysyi Rochefort vilkkaasti.
-- Tulkaa takaisin leiriin, siellä saatte sen tietää.
Rochefort seisoi hetkisen mietteissään; mutta kun oltiin vaan päivän
matkan päässä Surgères'ista, jonne kardinaali oli tuleva kuninkaalle
vastaan, päätti hän suostua Athoksen ehdotukseen ja palata heidän
kanssansa.
Sitä paitsi oli tällä palaamisella se etu, että hän sai itse vartioida
vankiansa.
Lähdettiin matkalle.
Seuraavana päivänä kello kolme iltapäivällä tultiin Surgères'iin.
Kardinaali odotti siellä Ludvig XIII:tta. Ministeri ja kuningas
tuhlasivat kohteliaisuuksia toinen toisillensa ja kiittivät sitä
onnellista sattumaa, joka oli pelastanut Ranskanmaan sen kaikkein
kovapintaisimmasta vihollisesta, joka tätä valtakuntaa vastaan oli
yllyttänyt koko Euroopan. Sitten kardinaali, jolle Rochefort oli
ilmoittanut d'Artagnan'in olevan kiini, ja joka oli halukas mitä
pikemmin kuulustelemaan häntä, heitti jäähyväiset kuninkaalle, pyytäen
häntä tulemaan seuraavana päivänä katsomaan sulkua, joka nyt oli valmis.
Kun kardinaali iltasella palasi majapaikkaansa La Pierre'n sillan
luokse, tapasi hän portilla d'Artagnan'in miekatonna, ja kolme
muskettisoturia täysissä aseissa.
Tällä kertaa ollen voimakkaampi, hän katsoi ankarasti heihin ja antoi
silmäyksellä ja kädellä d'Artagnan'ille viittauksen seurata hänen
mukanansa.
D'Artagnan totteli.
-- Me odotamme sinua täällä, d'Artagnan, sanoi Athos niin kovasti että
kardinaali sen kuulisi.
Hänen ylhäisyytensä rypisti kulmiansa, pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi
sitten kulkuansa sanaakaan virkkamatta.
D'Artagnan kävi sisään kardinaalin jälessä ja hänen taaksensa asettuivat
vartijat ovelle.
Hänen ylhäisyytensä astui siihen huoneesen, jota hän käytti
työhuoneenansa ja viittasi Rochefort'ille, että hän toisi sisään nuoren
muskettisoturin.
Rochefort noudatti käskyä ja vetäytyi sitten pois.
D'Artagnan seisoi yksinään kardinaalin edessä, tämä oli hänen toinen
keskustelunsa Richelieu'n kanssa, ja hän tunnusti jälkeenpäin, että hän
oli vakuutettu sen olevan myöskin viimeisen.
Richelieu oli jäänyt seisomaan, uunia vasten nojauneena; pöytä oli hänen
ja d'Artagnan'in välillä.
-- Herra, sanoi kardinaali, teidät on otettu kiini minun käskystäni.
-- Niin on minulle sanottu, armollinen herra.
-- Tiedättekö minkä vuoksi?
-- En, armollinen herra, sillä ainoa asia, minkä vuoksi minut voitaisiin
ottaa kiini, on Teidän ylhäisyydellenne vielä tuntematon.
Richelieu katsoi terävästi nuoreen mieheen.
-- Mikä niin? sanoi hän, mitä tämä tietää?
-- Jos armollinen herra suvaitsee ensin ilmoittaa minulle, mistä
rikoksista minua on syytetty, minä sitten ilmoitan Teidän
ylhäisyydellenne, mitä minä todella olen tehnyt.
-- Teitä syytetään rikoksista, joista korkeampien henkilöiden kuin
teidän pään täytyy pudota, sanoi kardinaali.
-- Mistä niin, armollinen herra? kysyi d'Artagnan niin levollisesti että
se hämmästytti itse kardinaaliakin.
-- Teitä syytetään siitä, että olette pitäneet kirjevaihtoa valtakunnan
vihollisten kanssa, olette vakoilleet valtiosalaisuuksia, olette
koettaneet saada erään sotapäällikön tuumat raukeamaan tyhjiksi.
-- Kuka minua semmoisista syyttää, armollinen herra? sanoi d'Artagnan,
joka aavisti syytöksien olevan kotoisin mylady'stä. Niin, valtakunnan
lain perusteella rikoksesta merkitty nainen, nainen, joka on mennyt
avioliittoon yhden miehen kanssa Ranskassa, toisen kanssa Englannissa,
nainen joka on myrkyttänyt toisen miehensä ja on koettanut myrkyttää
minutkin.
-- Mitä te sanotte, herra? huudahti kardinaali kummastuneena; ja kestä
naisesta te puhutte?
-- Lady Winter'istä, vastasi d'Artagnan; niin, lady Winter'istä, jonka
moninaiset rikokset Teidän ylhäisyydellenne epäilemättä olivat
tuntemattomat, koska Teidän ylhäisyytenne kunnioitti häntä
luottamuksellansa.
-- Herra, sanoi kardinaali, jos lady Winter on tehnyt niitä rikoksia,
joista te olette häntä syyttäneet, on hän saapa rangaistuksensa.
-- Hän on jo saanut, armollinen herra.
-- Kuka on hänet rangaissut?
-- Me.
-- Onko hän vankeudessa?
-- Hän on kuollut.
-- Kuollut! toisti kardinaali, joka ei voinut uskoa korviansa; kuollut!
Sanoitteko että hän on kuollut?
-- Kolmasti koetti hän murhata minua ja minä annoin hänelle anteeksi;
mutta hän murhasi sen naisen, jota minä rakastin. Silloin minun ystäväni
ja minä otimme hänet kiini ja tuomitsimme hänet kuolemaan.
D'Artagnan kertoi nyt, kuinka rouva Bonacieux oli myrkytetty Béthune'n
karmeliittaluostarissa, kuinka mylady oli tuomittu yksinäisessä talossa
ja mestattu Lys-virran rannalla.
Väristys kulki kardinaalin ruumiin lävitse, vaikka hän ei hevillä
vapissut.
Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin uusi ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä,
kirkastui kardinaalin tähän saakka synkkä muoto, ja kuvasti vihdoin
täydellistä lempeyttä.
-- Te olette siis, sanoi hän äänellä, jonka lauhkeus oli täydessä
ristiriidassa hänen sanojensa ankaruuteen, itse ruvennut tuomariksi,
ajattelematta, että ne, joille ei ole annettu toimeksi rangaista, ovat
murhaajia.
-- Armollinen herra, minä vannon, ett'en minä ole silmänräpäystäkään
aikonut puollustaa henkeäni teitä vastaan. Minä antaudun sen
rangaistuksen alaiseksi, minkä Teidän ylhäisyytenne suvaitsee minulle
määrätä. Minä en pane elämälle niin suurta arvoa että pelkäisin
kuolemaa.
-- Niin, minä tiedän että te olette rohkea mies, sanoi kardinaali
melkein lempeästi; minä voin siis ennakolta sanoa teille että teidät
tuomitaan, ja tuomitaan kuolemaan.
-- Toinen voisi vastata Teidän ylhäisyydellenne että hänellä on
armahduskirje taskussa, mutta minä sanon vaan: käskekää, armollinen
herra, minä olen valmis.
-- Teilläkö armahduskirje? kysyi Richelieu, kummastuneena.
-- Niin, armollinen herra, vastasi d'Artagnan.
-- Ja kenenkä allekirjoittama? kuninkaanko?
-- Ei, vaan Teidän ylhäisyytenne.
-- Minun? Oletteko hullu?
-- Armollinen herra epäilemättä tuntee oman käsialansa.
Ja d'Artagnan ojensi kardinaalille tuon kallisarvoisen paperin, jonka
Athos oli ottanut mylady'ltä ja antanut d'Artagnan'ille
suojeluskirjeeksi.
Hänen ylhäisyytensä otti paperin ja luki hitaasti pannen painon joka
tavulle:
"Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun
käskystäni ja valtion hyväksi.