-- Toden totta, sanoi Aramis, sehän on täydellinen anteeksi-antamus.
-- Tuo paperi on revittävä palaisiksi, sanoi d'Artagnan, joka luuli
lukevansa kuoleman-tuomionsa.
-- Ei, päin vastoin, sanoi Athos, tämä pitää huolellisesti säilyttää;
minä en tahtoisi luopua tästä paperista, vaikka se peitettäisiin
kullalla.
-- Ja mitä aikoo tuo nainen nyt tehdä? kysyi nuori mies.
-- Ah, sanoi Athos huolettomasti, hän kirjoittaa kaiketi kardinaalille
että eräs kirottu Athos-niminen muskettisoturi on väkivallalla häneltä
ryöstänyt hänen suojeluskirjeensä; hän antaa kaiketi samassa kirjeessä
kardinaalille sen neuvon että hän pelastaisi hänet samalla kertaa sekä
Athoksesta että hänen molemmista ystävistänsä Porthoksesta ja
Aramiksesta. Kardinaali on muistava että ne ovat samoja miehiä, joita
hän aina on kohdannut tiellänsä; silloin hän jonakin päivänä otattaa
kiini d'Artagnan'in ja ett'ei hänen aikansa kävisi pitkästyttäväksi,
lähettää meidät hänelle seuralaisiksi Bastiljiin.
-- Mutta, sanoi Porthos, tuo on surullista pilaa, ystäväni.
-- Minä en laske pilaa.
-- Kuuleppas, sanoi Porthos, olisi paljon pienempi synti nutistaa
kuoliaaksi tuo kirottu mylady kuin tappaa noita hugenotti-parkoja, jotka
eivät koskaan ole muuta pahaa tehneet kuin laulaneet ranskaksi samoja
virsiä, mitä me laulamme latinaksi.
-- Mitäs apotti siitä sanoo? kysyi Athos tyynesti.
-- Minä sanon että olen samaa mieltä kuin Porthos, vastasi Aramis.
-- Entäs minä sitten! sanoi d'Artagnan.
-- Onneksi on hän jo matkojen päässä, virkkoi Porthos, sillä minun
täytyy tunnustaa että täällä olisi hän minulle suureksi haitaksi.
-- Minua haittaa hän yhtä paljon Englannissa kuin Ranskassa, sanoi
Athos.
-- Minua haittaa hän kaikkialla, sanoi d'Artagnan.
-- Mutta kun hän oli sinun vallassasi, miksikä et hukuttanut tai
kuristanut tai hirttänyt häntä? Kuolleet eivät juoruile.
-- Luuletko niin, Porthos? vastasi muskettisoturi kolkosti hymyten,
jonka hymyilyn d'Artagnan yksin ymmärsi.
-- Minulle johtuu eräs seikka mieleeni, sanoi d'Artagnan.
-- Sano se! kehoittivat muskettisoturit.
-- Aseihin! huusi Grimaud.
Nuoret miehet nousivat nopeasti ylös ja juoksivat muskettinsa luoksi.
Tällä kertaa lähestyi parin-, kolmenkymmenen miehen suuruinen parvi, ja
ne eivät olleet työmiehiä, vaan sotilaita.
-- Mitä jos palaisimme leiriin? ehdotteli Porthos. Tämä ei ole
tasaväkistä peliä.
-- Mahdotonta, ja kolmesta syystä, vastasi Athos: ensiksi emme ole vielä
lopettaneet aamiaistamme; toiseksi on meillä vielä tärkeitä asioita
puhuttavana; kolmanneksi puuttuu vielä kymmenen minuuttia ennenkuin
tunti on täysi.
-- Kuulkaapas nyt, sanoi Aramis, meidän täytyy tehdä
taistelu-suunnitelma.
-- Se on varsin yksinkertainen, sanoi Athos; niin pian kuin vihollinen
on pyssynkantomatkalla, ammumme; jos he jatkavat ryntäämistä, ammumme
yhä niin kauvan kuin meillä on ampumavaroja; jos jäännösjoukko sitten
vielä rynnistää eteenpäin, annamme heidän tulla muurin juurelle saakka,
ja silloin sysäämme heidän niskaansa kappaleen tuota muuria, joka
ikäänkuin ihmeen avulla pysyy tasapainossa.
-- Bravo! sanoi Porthos, sinä olet toden totta syntynyt kenraaliksi,
Athos veikkoseni, ja kardinaali, joka luulee olevansa suuri sotaherra,
on mitätön sinun verrallasi.
-- Hyvät herrat, sanoi Athos, ei yhtään laukausta hukkaan, minä pyydän;
ottakaa kukin oma miehenne.
-- Minulla jo on, sanoi d'Artagnan.
-- Minulla myös, sanoi Porthos.
-- Samoin minulla, sanoi Aramis.
-- No niin, laukaiskaa! huusi Athos.
Neljä laukausta kuuluivat yhtenä pamauksena, mutta neljä miestä kaatui.
Heti paikalla kuului rummun pärrytys ja pieni joukko lähestyi
ryntäys-askelin.
Nyt seurasi laukaus laukauksen perästä ilman säännönmukaisuutta, vaan
aina kumminkin yhtä huolellisesti tähdättynä; mutta ikäänkuin tuntien
ystäväimme vähäisen lukumäärän, jatkoivat rochellelaiset ryntäystä yhä
kiihkeämmässä vauhdissa.
Kolme laukausta kaatoi kaksi miestä, mutta jäännökset eivät sittenkään
hiljentäneet kulkuansa.
Kun viholliset olivat päässeet vallinsarven juurelle, oli heitä vielä
jälellä neljä- tai viisitoista miestä; heitä vastaan laskettiin
viimeinen laukaus-sarja, mutta se ei heitä hillinnyt; he syöksyivät
hautaan ja alkoivat kiivetä muurin aukkoa kohden.
-- Kas niin, ystäväni, sanoi Athos, tehkäämme nyt loppu leikistä.
Muurille! muurille!
Ja neljä ystävystä, Grimaud apumiehenä, rupesivat nyt muskettiensa
piipuilla työntämään muuria, joka alkoi järkkyä kuin tuulen
huojuttamana, irtautui perustuksestansa ja kaatui hautaan hirveällä
jyrinällä; kuului kauhea parahdus, tomupilvi kohosi taivasta kohden ja
kaikki oli ohitse.
-- Lienemmeköhän musertaneet heidät viimeiseen mieheen saakka? sanoi
Athos.
-- Siltä todella näyttää, sanoi d'Artagnan.
-- Ei, sanoi Porthos, tuolla on pari kolme, jotka nilkuttaen juoksevat
tiehensä.
Kolme tai neljä noita onnettomia pakeni todellakin verisenä ja
multaisena notkotietä kaupunkiin päin; siinä oli koko jäännös tuosta
pienestä joukosta.
Athos katsahti kelloonsa.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, nyt olemme olleet täällä tunnin täyteen, ja
veto on voitettu, mutta meidän ei pidä olla kitsastelijoita; sitä paitsi
d'Artagnan ei vielä ole lausunut ajatustansa.
Ja levollisena kuin ainakin istahti muskettisoturi aamiais-jäännösten
ääreen.
-- Ajatustaniko? kysyi d'Artagnan.
-- Niin, sanoithan että sinulle pisti päähän joku ajatus.
-- Ah, nyt muistan, sanoi d'Artagnan; minä lähden toistamiseen käymään
Englannissa ja haen käsiini herra Buckingham'in.
-- Ei, d'Artagnan, sitä sinä et tee, sanoi Athos kylmästi.
-- Miksikä en? Enkö ole jo kerran käynyt siellä?
-- Kyllä, vaan silloin ei ollut sota; silloin oli herra Buckingham
liittolainen eikä vihollinen; mitä nyt aiot tehdä, se selitettäisiin
kavallukseksi.
D'Artagnan huomasi sen syyn päteväksi ja vaikeni.
-- Kuulkaapas, sanoi Porthos, minulla on myös eräs ajatus.
-- Kuunnelkaamme Porthoksen ajatusta, sanoi Aramis.
-- Minä pyydän lomaa herra de Tréville'ltä jollakin tekosyyllä, jonka te
keksitte, sillä minä en juuri pysty tekosyitä keksimään. Mylady ei minua
tunne; minä lähestyn häntä hänen pelkäämättänsä, ja kun olen saanut
kaunottaren käsiini, niin kuristan hänet.
-- Todella, sanoi Athos, minä melkein olisin taipuvainen hyväksymään
Porthoksen ehdotuksen.
-- Hyi toki! sanoi Aramis, tappaa naista! Ei, kuulkaapas, minä olen
keksinyt oikean keinon.
-- Annappa kuulua, Aramis, sanoi Athos, joka mukautui hyvin herkästi
tuon nuoren soturin mielipiteihin.
-- Pitää antaa kuningattarelle tieto asiasta.
-- Aivan oikein, huusi Porthos ja d'Artagnan yhteen ääneen, sepä taitaa
olla vaan paras keino.
-- Antaa tieto kuningattarelle? kysyi Athos; ja millä tavalla? Onko
meillä mitään yhteyttä hovin kanssa? Voimmeko lähettää ketään Pariisiin,
ilman että kukaan saa siitä leirissä tietää? Täältä on Pariisiin sata
neljäkymmentä lieu'tä; kirjeemme ei ennätä edes Angers'iin saakka
ennenkuin jo olemme vankeudessa joka kynsi.
-- Mitä tulee kirjeen saattamiseen varmoja teitä kuningattaren käsiin,
sanoi Aramis punastuen, sen otan minä huolekseni; minä tunnen erään
neuvokkaan henkilön Tours'issa...
Aramis pysähtyi, nähdessään Athoksen hymyilevän.
-- No, etkö tyydy semmoiseen keinoon, Athos? sanoi d'Artagnan.
-- En minä sitä kokonaan hylkää, vastasi Athos, mutta tahdon vaan
huomauttaa Aramista siitä, että ken hyvänsä, paitsi joku meistä, on
epäluotettava, että kaksi tuntia sen jälkeen kuin sananviejä on
lähtenyt, kardinaalin kapusiinimunkit, kätyrit ja mustatakkiset osaavat
sinun kirjeesi ulkoa ja että sinä ja sinun neuvokas ystäväsi vangitaan.
-- Puhumattakaan siitä, sanoi Porthos, että kuningatar kyllä pelastaisi
herra Buckingham'in, vaan ei suinkaan meitä.
-- Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, Porthoksen huomautus on sangen
järjellinen.
-- Ah, mitäs kaupungissa on tekeillä? sanoi Athos.
-- Siellä rumputetaan yleiseen marssiin.
Neljä ystävystä kuuntelivat; rumpujen pärrytys kaikui todellakin heidän
korviinsa.
-- Saattepa nähdä että he lähettävät meitä vastaan koko rykmentin, sanoi
Athos.
-- Ethän vaan aikone ruveta taistelemaan koko rykmenttiä vastaan? sanoi
Porthos.
-- Miksikä en? vastasi muskettisoturi. Tunnenpa olevani juuri sillä
päällä ja olisin valmis taistelemaan vaikka armeijaa vastaan jos vaan
olisimme olleet niin varovaisia että olisimme ottaneet tusinan pulloja
lisää mukaamme.
-- Totta tosiaan rumpu lähestyy! sanoi d'Artagnan.
-- Anna sen lähestyä, sanoi Athos; täältä on neljännestunnin matka
kaupunkiin, siis yhtä pitkä matka sieltä tänne. Siinä on aikaa enemmän
kuin tarvitsemme, tehdäksemme suunnitelmamme; jos me lähdemme täältä,
emme koskaan saa näin sopivaa paikkaa. Tietäkääs, hyvät herrat, nyt
juuri pisti eräs tuuma päähäni.
-- Annappas kuulua!
-- Sallikaa minun antaa Grimaud'ille muutamia tarpeellisia käskyjä.
Athos viittasi palvelijaansa tulemaan luoksensa.
-- Grimaud, sanoi Athos, osoittaen linnansarvessa olevia kuolleita,
aseta nuo herrat muuria vasten, pane hatut heidän päähänsä ja sovita
kivääri heidän käsiinsä.
-- Suuri mies! huudahti d'Artagnan, minä käsitän aikomuksesi.
-- Käsitätkö? kysyi Porthos.
-- Entäs sinä, Grimaud, käsitätkö sinä? kysyi Aramis.
Grimaud viittasi myöntävästi.
-- Muuta ei tarvita, sanoi Athos, palatkaamme tuumaani.
-- Minä tahtoisin ensin käsittää, sanoi Porthos.
-- Se on tarpeetonta.
-- Aivan niin, Athoksen tuuma, sanoivat yhteen ääneen d'Artagnan ja
Aramis.
-- Tuolla mylady'llä, tuolla naisella, tuolla elukalla, tuolla pedolla
on luullakseni lanko, sinun puheesi mukaan, d'Artagnan.
-- Niin on, minä tunnen hänet hyvin, ja luulen ett'ei hän ole aivan
hyvässä sovussa kälynsä kanssa.
-- Se ei pilaa asiaa, vastasi Athos, ja jos hän inhoisi häntä, olisi se
vielä parempi.
-- Jos niin on, silloin on asianlaita mielemme mukaan.
-- Mutta minä, intti Porthos, tahtoisin toki käsittää mitä tuo
Grimaud'in puuha tarkoittaa.
-- Vaiti, Porthos! sanoi Aramis.
-- Mikä on tuon langon nimi?
-- Lord Winter.
-- Missä on hän nyt?
-- Hän palasi Lontoosen heti kuin sota syttyi.
-- Hyvä! hän on juuri se mies, jota tarvitsemme, sanoi Athos. Hänelle on
asia ilmoitettava, hänelle on annettava tieto siitä että hänen kälynsä
aikoo murhata erään henkilön, ja pyydettävä häntä pitämään mylady'ä
silmällä. On kaiketi Lontoossa, toivon ma, joku _Magdalena-kodin_ tai
_Turva-kodin_ tapainen laitos: sinne toimittakoon hän kälynsä, niin
saamme olla huoleti.
-- Niin, niin kauvan kuin hän siellä pysyy, sanoi d'Artagnan.
-- Ah, kunniani kautta, sanoi Athos, sinä pyydät liian paljoa,
d'Artagnan veikkoseni! Minä olen antanut nyt kaikki mitä minulla oli, ja
nyt sanon että varastoni on lopussa.
-- Minun mielestäni tuo ehdotus on paras, sanoi Aramis. Me ilmoitamme
samalla kertaa kuningattarelle ja lord Winter'ille.
-- Niin, mutta kenen saatamme lähettää viemään kirjettä Tours'iin ja
Lontoosen?
-- Minä vastaan Bazin'ista, sanoi Aramis.
-- Ja minä Planchet'ista, sanoi d'Artagnan.
-- Niin, sanoi Porthos, ell'emme itse voi lähteä leiristä, voivat kyllä
meidän lakeijamme.
-- Se on tietty, sanoi Aramis, ja jo aivan tänä päivänä kirjoitamme
kirjeet, varustamme palvelijamme rahoilla, ja he lähtevät.
-- Varustamme heidät rahoilla? kysyi Athos; teillä on siis rahoja?
Neljä ystävystä katsoivat toisiinsa ja heidän kasvonsa pilvistyivät,
vaikka ne vast'ikään olivat niin valoisat.
-- Katsokaas, huudahti d'Artagnan, tuolla näen liikkuvan mustia ja
punaisia pilkkuja. Minkätähden sanoit "rykmentti", Athos? Tuohan on koko
armeija.
-- Niinpä todellakin, vastasi Athos, sielläpä he tulevat! Mokomat
kavalat veitikat, kun tulevat aivan torvitta ja rummuitta, kaikessa
hiljaisuudessa. Hohoi, Grimaud, joko työsi on valmis?
Grimaud viittasi myöntävästi ja osoitti muudanta tusinaa ruumiita, jotka
hän oli sovitellut mitä omituisimpiin asentoihin, toiset kivääri olalle,
toiset tähtäämään, toiset miekka käteen.
-- Bravo! sanoi Athos, tuopa antaa arvoa sinun mielikuvituksellesi.
-- Kaikessa tapauksessa, sanoi Porthos, tahtoisin minä kumminkin
mielelläni käsittää...
-- Lähtekäämme ensin matkaamme, sanoi d'Artagnan, kyllä sitten käsität
asian.
-- Vielä hetkinen, hyvät herrat, vielä hetkinen! Antakaa Grimaud'in
sääliä ruuat korjuusen.
-- Ah, sanoi Aramis, mustat ja punaiset pilkut kasvavat
silminnähtävästi, ja minä olen samaa mieltä kuin d'Artagnan; minä luulen
ett'ei meillä ole aikaa hetkeäkään hukata, jos aiomme ennättää
leiriimme.
-- Kunniani kautta, sanoi Athos, minulla ei ole enää mitään lähtöämme
vastaan; vetomme määräsi yhden tunnin; nyt olemme olleet puolitoista;
nyt ei ole mitään sanomisen sijaa; lähtekäämme, hyvät herrat,
lähtekäämme.
Grimaud oli jo mennyt etukynnessä korineen ja jälkiruokineen.
Neljä ystävystä seurasivat häntä ja olivat jo kulkeneet kymmenkunnan
askelta.
-- Mutta, huudahti Athos, mitä saakelia me ajattelemme, herrat!
-- Oletko unhottanut jotakin? kysyi Aramis.
-- No lippu, hiidessä! Ei suinkaan lippua voi jättää vihollisten käsiin,
vaikka se onkin vaan ruokaliina.
Athos kiiruhti takaisin vallinsarveen, kiipesi muurin harjalle ja otti
lipun; mutta kun rochellelaiset olivat jo päässeet pyssynkantaman
päähän, suuntasivat he kauhistavan luotituiskun tuota miestä kohden,
joka aivan kuin huviksensa asettui ammuttavaksi.
Olisippa voinut luulla taikavoiman suojelevan Athosta, sillä luodit
vinhuivat hänen ympärillään, vaan ei yksikään osunut häneen.
Athos heilutti lippuansa, käänsi selkänsä vihollisille ja tervehti
leirissä-olijoita. Molemmilta puolin kuului vahvoja huutoja, toiselta
harmin, toiselta ihastuksen.
Uusi luotituisku seurasi ensimäistä, ja kolme luotia lävisti
ruokaliinan, tehden siitä todellisen lipun.
Leiristä kuului ylt'yleensä huutoja: Alas! alas!
Athos laskeutui alas; hänen toverinsa, jotka tuskissaan odottivat häntä,
näkivät ilolla hänen palaavan.
-- Tule, Athos, joudu, huusi d'Artagnan, juoskaamme joutuun; nyt, kun
olemme saaneet kaikki selville, paitsi rahat, olisi tyhmyyttä tapattaa
itsensä.
Mutta Athos käveli majesteetillisen levollisena; kun hänen toverinsa
näkivät kaikki kehoitukset turhiksi, mukautuivat he kulkemaan hänen
tapaansa.
Grimaud ja hänen korinsa olivat päässeet kauvas edelle ja olivat
ulkopuolella pyssynkantamaa.
Hetkisen perästä kuului raju pyssyn pauke.
-- Mitä se on? kysyi Porthos; ja mitä he ampuvat? Minä en kuule mitään
luodin vinkumista enkä näe ketään vihollista.
-- He ampuvat meidän kuolleitamme, vastasi Athos.
-- Mutta meidän kuolleet eivät vastaa laukauksiin.
-- Aivan oikein; silloin viholliset luulevat meidän olevan väijyksissä
ja neuvottelevat; viimein lähettävät he airueen ja kun he huomaavat
kepposen, olemme jo ulkopuolella pyssynkantamaa. Sentähden elkäämme
huoliko kiirehtiä, ett'emme rientäessämme hanki itsellemme pistoksia.
-- Ah, nyt käsitän! sanoi Porthos hämmästyneenä.
-- No sepä hyvä! sanoi Athos, kohauttaen olkapäitänsä.
Ranskalaiset huusivat ihastuksesta, kun he näkivät noiden neljän
ystävyksen palaavan hiljakselleen.
Vihdoin kuului uusi pauke; tällä kertaa litistyivät luodit
muskettisoturien kulkeman tien vieressä olevia kiviä vasten ja vinhuivat
kamalasti heidän korvissaan. Rochellelaiset olivat juuri anastaneet
vallinsarven.
-- Mokomiakin kömpelyksiä! sanoi Athos; kuinka monta me ammuimme?
Kaksitoista vai kuinka?
-- Niin, tai viisitoista.
-- Kuinka monta me musersimme?
-- Kahdeksan tai kymmenen.
-- Ja sitä vastaan ei edes yhtä naarmua! Vai -- kuinkas onkaan? Mitä
sinulla on kädessä, d'Artagnan? Verta, luulen ma?
-- Ei se ole mitään, sanoi d'Artagnan.
-- Singahtanut luoti?
-- Ei edes sitä.
-- Mitä se sitten on?
Olemme jo sanoneet että Athos rakasti d'Artagnan'ia kuin omaa poikaansa
ja tuo synkkä, jäykkäluontoinen mies toisinaan huolehti hänestä isän
tavalla.
-- Ei muuta kuin hierehaava, sanoi d'Artagnan; sormeni sattui joutumaan
kahden kiven väliin, muurinkiven ja sormuskiven, niin että orvaskesi
lähti.
-- Semmoista on pitää timanttikiviä sormessaan, poika pahainen! sanoi
Athos nuhdellen.
-- Vai niin, huudahti Porthos, meillä on siis timantti? Mitä peijakasta
me sitten valitamme rahan puutetta!
-- Aivan oikein! sanoi Aramis.
-- Hyvin, Porthos! Tällä kertaa sinulla todellakin oli ajatus!
-- Olipa kyllä, sanoi Porthos, pöyhistyen Athoksen kiittämisestä; koska
kerran on timantti, niin myökäämme se.
-- Mutta, sanoi d'Artagnan, tämä on kuningattaren timantti.
-- Sitä suurempi syy, sanoi Athos; kuningatar pelastaa rakastajansa,
Buckingham'in herttuan, mikäs on kohtuullisempaa? Kuningatar pelastaa
meidät, ystävänsä, se on myös aivan niinkuin olla pitää. Myökäämme
timantti. Vai mitä apotti arvelee asiasta? Minä en pyydä saada kuulla
Porthoksen mieltä, sillä hän on jo sen lausunut.
-- Minun mielestäni, sanoi Aramis punastuen, kun sormus ei ole saatu
keltään lemmityltä eikä siis ole mikään lemmenlahja, voipi d'Artagnan
sen kyllä myödä.
-- Ystäväni, sinä puhut kuin kirja. Sinun neuvosi siis on...
-- Että timantti myödään, vastasi Aramis.
-- No niin, sanoi d'Artagnan hilpeästi, myökäämme se sitten, elkäämmekä
enää siitä puhuko.
Pyssynpauketta kuului yhä vaan, mutta ystävykset olivat jo ulkopuolella
kantomatkaa ja rochellelaiset ampuivat vaan keventääksensä
omaatuntoansa.
-- Totta tosiaan, sanoi Athos, aivan viime ripussa pälkähti Porthoksen
päähän ajatus; nyt olemme leirissä. Siis, hyvät herrat, ei enää
sanaakaan asiasta! Meitä katsellaan; meitä tullaan vastaan; meitä
varmaan kannetaan riemusaatossa.
Niinkuin sanoimme, oli koko leiri todella liikkeellä; yli tuhannen
henkeä oli katsellut neljän ystävyksen onnellista urostyötä niinkuin
näytelmää ikään, urostyötä, jonka todellista syytä ei osattu
aavistaakkaan. Kuului vaan huutoja: eläköön henkivartijat, eläköön
muskettisoturit! Herra de Busigny tuli ensimäisenä kättelemään Athosta,
tunnustaen menettäneensä vedon. Rakuuna ja sveitsiläinen seurasivat
hänen perässään ja sitten kaikki toverit järjestyksessä.
Onnentoivotuksista, kädenpuristuksista, syleilyistä ei ollut tulla
loppuakaan; rochellelaisille naurettiin nauramastakin päästyä; meteli
oli niin hirmuinen, että kardinaali luuli kapinan syttyneen, ja lähetti
kapteeninsa La Houdinière'n ottamaan selvää mitä melua se oli.
Lähettiläälle selitettiin asia ihastuksen kiihkolla.
-- No? kysyi kardinaali, kun hän näki La Houdinière'n palaavan.
-- Niin, arvoisa herra, vastasi hän, asia on sellainen, että kolme
muskettisoturia ja eräs henkivartija olivat lyöneet vedon herra de
Busigny'n kanssa, menevänsä syömään aamiaista Saint-Gervais'in
vallinsarveen ja aamiaisen kestäessä vastustelleet vihollista kaksi
tuntia ja tappaneet emme tiedä kuinka monta rochellelaista.
-- Kysyittekö ketä muskettisoturit olivat nimeltään?
-- Kyllä, arvoisa herra.
-- Ketä he olivat?
-- Herrat Athos, Porthos ja Aramis.
-- Aina vaan nuo kolme urhoollista! mutisi kardinaali. Entäs
henkivartija?
-- Herra d'Artagnan.
-- Aina vaan tuo hurja poika! Nuo neljä miestä minun pitää saada
omakseni.
Samana iltana puhui kardinaali herra de Tréville'n kanssa sen-aamuisesta
urostyöstä, joka oli yleisenä puheenaineena koko leirissä; herra de
Tréville, joka oli kuullut tapauksen sankareilta itseltään, kertoi sen
nyt kaikkia erityisseikkojaan myöten Hänen ylhäisyydellensä,
unhottamatta edes ruokaliina-juttua.
-- Hyvä on, herra de Tréville, sanoi kardinaali, minä pyydän teitä
hankkimaan minulle tuon ruokaliinan; minä ompelutan siihen kolme
kultaista liljaa ja lahjoitan sen teidän komppaniiallenne lipuksi.
-- Arvoisa herra, sanoi herra de Tréville, se olisi väärin
henkivartijoita kohtaan; herra d'Artagnan ei ole minun, vaan herra
Desessarts'in komppaniiaa.
-- No niin, ottakaa hänet sitten komppaniiaanne; sanoi kardinaali;
väärin on ett'eivät nuo neljä urhoollista soturia, jotka niin
sydämmellisesti pitävät toisistaan, palvele samassa komppaniiassa.
Samana iltana ilmoitti herra de Tréville kolmelle muskettisoturille ja
d'Artagnan'ille tämän mieluisen uutisen ja käski heidät kaikki neljä
seuraavaksi päiväksi aamiaiselle luoksensa.
D'Artagnan oli hurmautuneena ilosta. Muistetaanhan hänen elämänsä
unelman olleen päästä muskettisoturiksi.
Kolme ystävystä olivat myöskin hyvin iloissaan.
-- Olipa sinulla todella oivallinen ajatus, sanoi d'Artagnan Athokselle;
kävi niinkuin sanoit: saimme paljon kunniaa ja saimme rauhassa
keskustella tärkeästä asiasta.
-- Jota keskustelua nyt voimme jatkaa ilman että kukaan epäilee meitä,
sillä tästä puoleen meitä pidetään kardinaalilaisina.
Samana iltana kävi d'Artagnan ilmoittamassa herra Desessarts'ille
ylennyksestänsä.
Herra Desessarts, joka pani d'Artagnan'ille suuren arvon, tarjosi
hänelle apuansa, kun tuo ylennys toi mukanansa suuria varuskustannuksia.
D'Artagnan hylkäsi tarjouksen, mutta kun hänestä tilaisuus oli sopiva,
pyysi hän herra Desessarts'in arvostelemaan timantin, jonka hän antoi
hänelle, ilmoittaen haluavansa muuttaa sen rahaksi.
Seuraavana päivänä kello kahdeksan aamulla tuli herra Desessarts'in
palvelija d'Artagnan'in luokse ja jätti hänelle pussin, joka sisälsi
seitsemäntuhatta livre'ä kullassa.
Se oli kuningattaren timantin hinta.