Sillä tavalla Hölmölässä eleltiin ja oltiin, kunnes sattui se
surullinen hiirikoira-asia, joka suuren muutoksen matkaansaattoi.
Hiirikoira tuli Hölmölään seuraavalla tavalla. Oli poika, joka
vanhempiensa kuoltua oli ainoaksi perinnöksi saanut harmaan kissan.
Kissa kainalossa maailmaa kierrellessään hän vihdoin viimein joutui
hölmöläisten asuinsijoille.
Pojan astellessa tietä myöten, näkyi puiden lomitse talo. Sieltä
jo kauas kuului jumitus ja ankara huuto. Poika luuli siellä murhia
tehtävän ja juoksi kiireesti apuun. Porstuaan kapaistuaan ja oven
avattuaan näki hän, että akka siellä tuvassa kartulla lyödä lämähytteli
miestään päähän. Oli näet akka tehnyt miehelleen paidan, mutta ei
tiennyt tehdä paitaan päänläpeä. Nyt oli paita pussina hupussa miehen
yllä, ja akka kartulla hakkasi paitaan reikää.
»Ai ai!» huikkasi mies, »pahinta maailmassa, minkä minä tiedän, on
uuden paidan saaminen!»
»Helposti siitä tuskasta pääsette», sanoi poika, otti seinältä
keritsimet ja leikkasi niillä paitaan kunnollisen pääntien.
»Annahan tänne ne keritsimet», sanoi akka, »minä leikkaan enemmänkin,
koska se hyvä keino näyttää olevan.» Ja leikkasi paidan halki helmaan
asti.
Jopa poika huomasi Hölmölään tulleensa. Koska ilta jo hämärsi, pyysi
hän talonväeltä yösijaa.
»Ei meillä ole kuin riihi tyhjänä, ja siellä on hiiriä semmoiset
joukot, että elävältä sinut syövät. Siihen jos tyytynet, niin sieltä
saat yösijan.»
Tyytyihän poika siihen. Meni riiheen nukkumaan ja kissansa päästi
hiirien kimppuun. Kissa kaiken yötä teki niin roimasti tappotyötä, että
aamulla oli oven edessä oikein suuri ruko kuolleita hiiriä.
Emäntä aamulla noustuaan lähti katsomaan, vieläkö riihessä nukkunut
vieras oli hengissä. Juoksi hiiret nähtyään takaisin tupaan ja huusi:
»Sielläpä vasta ihmeellinen eläin on! Hiiriä on surmannut mahdottoman
suuren ruon oven eteen! Nyt vain makaa miehen ryntäillä ja murrittaa!»
Kaikki väki lähti tuvasta ihme-eläintä katsomaan. Hölmöläisillä ei näet
itsellään ollut kissoja eivätkä he eläissään olleet kissaa nähneetkään.
»Mikä hirmuelävä tämä oikein on?» kysyivät he pojalta.
»Tämä on hiirikoira», sanoi poika.
»Onko se sinulla myytävänä; me sitä tarvitsisimme, meillä koko
seurakunnassa ovat hiiret ankarana vitsauksena.»
»Myytävänä on.»
»Paljonko tämä sitten maksaa?»
»Oman korkuisensa läjän hopeata se maksaa.»
»Kallis on hinta», sanoi isäntä, »en minä sitä yksinäni jaksa lunastaa,
mutta menenpä haastelemaan naapureille, jos sen ostaisimme kaikin
yhteisesti.»
Asiasta neuvoteltua Hölmölän suurella puukellolla soitettiin kaikki
koolle yhteistä hiirikoiraa ostamaan.
Kun sitten toivat hopeata maksuksi, niin poika riiputti kissaa hännästä
korkealla, ja hännänpään korkuiselta hölmöläiset kasasivat hopearahaa.
Poika mätti saamansa hopeat eväspussiinsa ja lähti kiireesti tiehensä
peläten, että jos kuinkakin alkavat kauppaansa katua.
Hölmöläiset eivät kauppoja tehdessään olleet muistaneet kysyä, mitä
hiirikoira syö. Lähettivät miehen pojan perään sitä kysymään. Kun poika
näki lähetin tulevan, niin luuli, että jo takaa ajetaan, ja lähti
kiivaammin juoksemaan.
Kun takaa-ajaja näki, ettei hän poikaa saavuta, niin huusi matkan takaa:
»Mitä se syö!»
»Hiiriä se tahtoo!» huusi poika takaisin.