Päivänvalon kantamisesta ja ikkunain teosta lopen uupuneina Hölmölän
miehet joukolla heittäysivät nurmelle nukkamaan. Mutta nukkumisesta ei
aluksi tahtonut tulla mitään, sillä jokainen heistä pyrki välttämättä
keskelle makaamaan eikä kukaan halunnut jäädä vierimmäiseksi.
Vierimmäisiksi jääneet aina kapusivat toisten yli ja tuppautuivat
keskelle.
Tulipa siihen taas se sama viisas mieronkävijä, joka heille
ikkunanteonkin oli neuvonut. Hänelle hölmöläiset nyt valittivat
pulmaansa:
»Neuvo, hyvä mies, mitä meidän olisi tehtävä, jotta jokainen tässä
joukossa pääsisi keskelle maata. Äärelle jää aina joku, vaikka kuinka
muuttautuisimme!»
Mies pisti seipään maahan ja käski jokaisen ruveta makuulle jalat
seivästä vasten.
Hölmöläiset tekivät saamansa neuvon mukaisesti ja heidän sillä tavalla
piirissä maatessaan jokainen tyytyväisenä huomasi keskeltä olevansa.
Sikeästä unesta sitten herätessään hölmöläiset havaitsivat, että heidän
jalkansa olivat sotkeentuneet toisiinsa; ja heitä rupesi arveluttamaan,
kuinka siinä rykelmässä kukin löytää omat jalkansa.
»Ei totisesti tässä riitä jalkoja jokaiselle!» huusi muuan. Toinen taas
tuumi että »tässä on yhdet jalat liikaa!»
Eikä kukaan heistä uskaltanut nousta makuulta.
Hädissään huusivat taas sitä mierolaista avukseen:
»Tule, mies kulta, selvittämään meidän jalkojamme, jotka ovat
menneet vallan pahasti sekaisin! Jalosti me sinut siitä hyvänteosta
palkitsemme!»
No, miestä ei tarvinnut kahdesti pyytää. Hän heti rupesi puuhiin.
Leikkasi pihlajasta norean kepin ja hauteli sitä tulessa. Kepillä lyödä
vingautti sitten jaloille aina yhtä hölmöläistä kerrallaan. Se, jonka
koipiin isku kulloinkin sattui, hypähti iloissaan jaloilleen sanoen:
»Kiitoksia paljon, minä jo sain omat jalkani!»
Viimeiseksi makaamaan jäänyttä ei mies enään lyönyt, ajatellen että
tottapa» hän tuo yksinäinen jo muutenkin omat jalkansa arvaa.
Mutta tälle viimeiselle tulikin hätä käteen:
»Älä, miekkonen, minua tähän yksikseni avuttomaksi hylkää, anna
minullekin omat jalkani!»
Mierolainen lyödä läimäytti sitä viis meistäkin ja sanoi:
»Tuossa on sinullekin omat jalkasi!»
Riemumielin jalkansa saaneet hyppelivät mikä minnekin, kuka kunnekin,
ja mierolainen, maailman Matti sai taas hyvän palkan.
Saamisiinsa tyytyväisenä hän lähti katselemaan, vieläkö enemmältäkin
riittäisi paikkakunnalla näin viisasta ja anteliasta väkeä.
Hän tuli virran rannalle ja näki siellä miehen seisoskelevan nuora
kourassa ja nuoran toinen pää vedessä.
»Mikäs kumman pyydys siinä on koettavana?» kysyi maankulkija.
»Hevostani uitan», vastasi toinen. »Sidoin sille suuren kiven kaulaan
ja hyvästi se nyt vedessä toimeen tulee. Toisten hevoset uivat
vain puolen tuntia, mutta minun hevoseni on jo sukeltanutkin kolme
vuorokautta, eikä vieläkään ole väsynyt.»
Kulkija jätti hevosen uittajan siihen odottamaan ja jatkoi matkaansa.
Hetkisen taas käveltyään ja metsätielle jouduttuaan hän näki Hölmölän
miehen, joka istui hongan oksalla ja hakata nakutteli kirveellä tyven
puolelta poikki samaa oksaa, jonka latvapuolella hän itse istui.
Mierolainen kohdalle tultuaan huutaa:
»Älä, hullu, hakkaa sitä oksaa! Kirpoat sieltä maahan!»
»Et sinä mikään tietäjä ole, että minun putoamiseni tietää voisit!»
huusi mies puusta. Hakkasi nakutteli vaan edelleen. Siinä samassa jo
oksa katkesi ja mies oksan kera maahan rysähti.
»Ka, olitpa sittenkin tietäjä, koska tarkalleen minun putoavan tiesit!»
tunnusti hölmöläinen pakaroitaan hieroen.
»Kaikkihan minä asiat tiedän», vakuutti mierolainen.
»Jos kaikki tiedät, niin arvaappa, kuinka monta meillä on lehmää. Jos
arvannet, niin toisen niistä saat palkaksesi.»
Matkalainen siitä hölmöläisen puheesta heti arvasi:
»Kaksi lehmää teillä voipi olla.»
»Oikein arvasit, veliseni, lähde lehmää noutamaan.»
Mentiin yhdessä kylään. Hölmöläinen kotonaan kertoi muulle väelle että:
»Minä tälle miehelle lehmän menetin, kun hän minut voitti arvauksessa.»
Mierolaiselle annettiin navetasta lehmä, ja hän meni menojaan.
Mutta hölmöläiselle juolahti vielä mieleen, että kun ei tullut samaan
hintaan kysyneeksi vielä muuatta asiaa. Hän lähti juoksemaan miehen
jälkeen.
»Hoi mies, älähän vielä mene! Kaihen kun tiedät, kerro samaan hintaan
vielä, milloin minä kuolen?»
»Silloin sinä kuolet», mies sanoi, »kun talvella hevosen reen eteen
valjastat, halkometsään ajat, halkoja panet kuorman täyteen ja itse
heittäydyt hangolle.»
Hölmöläinen sen tiedon saatuaan jäi talvea odottamaan kuollakseen pois
maailman vaivoista.
Kun sitten talvi oli tullut, valjasti hölmöläinen hevosen reen eteen ja
lähti halkometsään. Sinne tultuaan ajatteli itsekseen että ajanpahan
vielä yhden halkokuorman kotiin, ennenkuin kuolen.
Hän alkoi latoa halkoja rekeen ja latoessaan jutteli hevoselleen:
»Jos kerran tuon halon jaksat vetää, niin kyllä tuonkin jaksat!»
Mutta sillä tavalla tehden syntyi lopulta niin mahdottoman suuri
kuorma, ettei hevonen jaksanutkaan sitä vetää. Ei miehen auttanut muu
kuin ruveta kuormaa jälleen purkamaan, otti jälleen halkoja yksitellen
pois ja sanoi ottaessaan:
»Kun et tuota jaksanut vetää, niin et suinkaan tuotakaan jaksa!»
Vihdoin viimein ei sitä tekoa tehden jäänyt enää muuta kuin yksi ainoa
halko rekeen. Ettei hevoselle kävisi vetäminen raskaaksi, otti mies sen
viimeisenkin halon olalleen, kävi halko olalla rekeen istumaan ja ajeli
kotiin.
Kotiin tultuaan sanoi:
»Ei tällä hevosella, mokomalla, enää tee mitään, tältä on vetohammas
katkennut.»
Otti toisen hevosen, valjasti sen reen eteen ja lähti uudestaan
metsään. Teki siellä halkokuorman ja arveli että nyt oli aika kuolla.
Heittäysi hangelle pitkälleen ja luuli, että nyt tuli kuolema, niinkuin
tietäjä oli ennustanut.
Loikoi, loikoi hangella. Hetken kuluttua tuli lauma nälkäisiä susia,
jotka hyökkäsivät hevosen kimppuun, tappoivat sen ja rupesivat syömään.
Hölmöläinen vain makasi hangella ja tuumi susien työtä katsellessaan:
»Hyvä on teidän nyt hevosta syödä, kun minä kuolleena makaan. Mutta jos
hengissä olisin, niin ettepä totta vie söisi!»
No, loikoi siinä lumessa vielä jonkun aikaa, kunnes tuli niin ankara
nälkä ja vilu, että täytyi nousta jälleen jalkeille ja juosta kotiin
hevositta, kuormitta.
Kerran myöhemmin sama Hölmölän mies sitten joutui näkemään, kun oikeata
kuollutta kannettiin. Silloin hän kiireesti juoksi tupaan, nappasi
vartaasta leivän ja pisti sen ruumiin suuhun sanoen:
»Ka tässä, ota leipää syödäksesi! Nälkä oli minullakin, kun kuolleena
makasin!»