Hankittuaan kaupungista syömisen puolta joutivat hölmöläiset muitakin
tärkeitä ja tarpeellisia yhteisiä asioitaan, töitään ja toimituksiaan
pohtimaan. Siinä pohtiessaan, välillä syötyään ja taas pohtiessaan
sitten päättivät, että rakennettakoon Hölmölään keskelle kylää uhkea ja
uljas käräjätupa.
Näissä tuumin käytiin jo seuraavana päivänä metsään honkia tupahirsiksi
kaatamaan. Perätysten menivät miehet polkua myöten kirveet kourassa.
Vanhin ja viisain joukosta kulki edellä päällysmiehenä, jonka neuvojen
mukaan muiden piti työssä toimia.
No, se päällysmies, joka edellä kulki, poikkesi puolimatkassa vähän
metsään ja heitti siksi aikaa kirveensä polun reunalle.
Seuraava mies sen nähdessään sanoi toisille:
»Päällysmies kirveensä heitti mättäälle tuohon, tottakai silloin
meidänkin on kirveemme heitettävä.»
Hän jätti kirveensä siihen, ja niin tekivät kaikki muutkin.
Päällysmies takaisin polulle tultuaan ja kulkua jälleen jatkaessaan
unohtikin kirveensä siihen mättäälle, mihin sen oli heittänyt. Muut
miehet arvelivat, että päällysmiehen osviittojen mukaan on tarkasti
tehtävä, ja niin hekin jättivät kirveensä siihen tien oheen kaikki
tyynni.
Kun sitten perille tultua piti ruvettaman puita kaatamaan, ei kellään
ollut kirvestä. Mitäs siinä, kun ei ollut kirveitä eivätkä pelkällä
käsivoimalla saaneet puita kaatumaan, niin oli palattava takaisin
sinne, mihin kirveet oli heitetty. Ja koska kerran sillä tavalla
joutuivat kulkemaan kotiinpäin, menivät he saman tien yhtäkyytiä kotiin
asti. Kotiin sitten jäivätkin siksi päivää.
Seuraavana päivänä toki sentään päästiin hyvään työn alkuun, ja honkia
kaatui aika rytinällä.
Kaadettuja hirsiä ruvettiin hevoskyydillä kuljettamaan kylään
rakennuspaikalle. Ensimmäistä muhkeata hirsikuormaa ei kuitenkaan
saatu kulkemaan juuri minnekään. Hölmöläiset näet olivat latoneet
pitkät hirret rekeen poikkipuolin niin, että hirsien päät kapean tien
kummallakin puolen takertuivat metsään.
Näin mahdottoman leveäksi rakennettua kuormaa kuljettaessaan olisi moni
tyhmempi mies joutunut umpipulaan, mutta hölmöläiset oitis keksivät
sukkelan keinon. Sikäli kuin kuorma kulki, kaatoivat he sen edeltä
metsää kummaltakin puolen tietä niin lavealti, että kuorma pääsi
kulkemaan.
Arvaa sen, että metsä ryskähteii ja ankara oli touhu ja hidasta kulku
sellaisessa hirrenvedossa.
Vihdoin viimein kylään asti kuormineen päästyään näkivät he kujalla
kukon juoksentelevan. Kukolle oli navetassa tarttunut pitkä oljenkorsi
häntään, ja kun kukko juoksi, kulki olki mukana pitkin puolin maata
myöten.
»Noinhan meidänkin olisi ollut kepeämapi hirret vetää!» äkkäsivät
silloin hölmöläiset.
Tällä tavalla taas hyvän keinon keksittyään he vedättivät kylään tuodun
hirsiä kuorman — hirret poikittain — metsään hakkuupaikalle takaisin.
Kuorma purettiin siellä ja hirret ladottiin nyt uudestaan rekeen
pitkinpäin, tien suuntaan, ja sitten ajettiin kuorma uudestaan kylään.
Hirret saatuaan rupesivat tupaa rakentamaan.
Rakennettiin, rakennettiin, hakata kalkuteltiin ja hirsiä junnattiin
salvokselle.
Muuatta hirttä rakennukselle nostettaessa huomattiin, että hirsi olikin
lyhyehkö. Eihän se semmoinen kelvannut, sillä yhtä pitkiä oli kaikkien
hirsien määrä olla.
Otettiin jälleen alas se lyhyt hirsi ja ruvettiin sitä venyttämään.
Venyttämistä toimitettiin sillä tavalla, että sidottiin lujat köydet
hirren kumpaankin päähän ja sitten määrättiin miehet vetämään hirttä
pitemmäksi. Kaksi miestä veti kummastakin päästä ja kaksi miestä hirren
keskipaikkaa takoa paukutteli suurilla puunuijilla. Venyttämisen
perästä nostettiin hirsi taas ylös salvokselle, mutta yhtä lyhyt se
aina vain oli vieläkin.
No, kun ei lyhyttä hirttä sen pitemmäksi saatu, antoi päällysmies
käskyn, että purettakoon kaikki tyynni entinen työ ja hakattakoon
muut hirret sen lyhyen hirren mittaisiksi. Se tehtiin. Puoleenväliin
valmiiksi saatu rakennus hajoitettiin ja hirret lyhennettiin. Sitten
taas uudestaan ryhdyttiin rakentamaan.
Tupa siitä lopulta syntyi keskelle Hölmölän kylää. Ja oikein muhkea
tupa olikin. Ei siinä ollut muuta vikaa kuin se pieni puute, että
ikkunalävet olivat unohtuneet tekemättä.
»Ka», tuumivat hölmöläiset uudessa, pilkkosen pimeässä käräjätuvassa
ensimmäisen kerran yhdessä istuessaan, »eihän täällä näe yhtikäs
mitään! Emme me täällä tuvassa tunne toinen toisiamme emmekä edes omaa
itseämme. Valkeutta tänne on saatava!»
Tuumittiin kovasti, mitä olisi tehtävä, jotta käräjätupaan saataisiin
valoa.
Sellainen yleinen tieto sitten annettiin Hölmölän seurakunnan kaikille
kulmille, että jahka tulee ensimmäinen selkeä päivä, niin silloin on
kannettava valkeutta Hölmölän vastarakennettuun käräjätupaan, joka on
vallan pimeä. Kaksi miestä ja pitkä säkki tulkoon jokaisesta talosta.
Kun ensimmäinen kirkas ja aurinkoinen päivä koitti, kokoontui Hölmölän
kansaa käräjätalolle, niinkuin määrätty oli. Kenellä oli säkki
matkassa, kuka kantoi konttia.
Valkeutta koetettiin kantaa tupaan sillä tavalla, että säkkiä pidettiin
longollaan aurinkoa kohden, jotta kirkasta päivänä paistetta valuisi
säkki täyteen. Sitten kiireesti napattiin säkin suu kiinni ja aika
vauhtia lennätettiin säkki tupaan, missä se aukaistiin niin, että valo
pääsisi pimeään huoneeseen. Samalla tavalla tuvassa otettiin säkki
täyteen pimeyttä ja kannettiin ulos pihalle.
Seitsemän seesteistä päivää Hölmölän väki käräjätupaansa valkeutta
kantoi ja pimeyttä pihalle kuljetti, mutta tupa ei siitä ollenkaan sen
valoisammaksi käynyt. Se oli aina vain yhtä pimeä.
Seitsemäntenä päivänä tuli sinne hölmöläisten maille matkaellen mies,
mikä lie ollut mieronkävijä, maailman Matti.
"Mitä kansa täällä noin hiki päässä raataa?" kysyi hän kummastellen
hölmöläisten puuhan nähdessään.
»Ka, hulluko olet, kun et tuon vertaa älyä! Pimeyttä pihalle, valkeutta
tupaan kannamme.»
»Paljonko antaisitte palkintoa», kysyi mieronkävijä, »jos minä pimeyden
toimitan pois tuvasta ja valkeutta hommaan sijaan?»
»Paljonko siitä hyvästä tahdot?»
»Sata markkaa jos antanette, niin suostun.»
»Toki sata annamme. Annamme kaksikin sataa, jos vaan valoa toimitat
pimeään tupaamme!»
Kaupoista sovittua mies lainasi kirveen, hakkasi sillä pienoisen reijän
tuvan seinään ja sanoi:
»Tehkää tuollainen ikkuna, niin päivä tulee tupaan kantamattakin!»
Siitä mierolaismiehen hakkaamasta reijästä tulvahtikin kosolta
valkeutta tupaan ja hyvillänsä hölmöläiset lukivat kaksisataa markkaa
miehen kouraan.
Kun hölmöläiset sen ikkunaläven teon näkivät peräti tepsiväksi
keinoksi, he ilosta innoissaan ahnehtivat yhä enemmän valoa
käräjätupaansa ja yhä enemmän ja laveammalti hakkasivat ikkunareikiä,
kunnes sitä menoa lopulta olivat ikkunaksi hakanneet kaksi seinää
kokonaan. Olisivat hakanneet pois kaikkikin seinät, mutta kun kolmatta
seinää rupesivat hakkaamaan, niin siinä samassa jo lysähtikin läjään
koko tupa.
X