edustaja maailman hengestä, on 7/8:tta Suomen kansasta. Sentähden on
tämä maa teidän. Sentähden on ruotsi täällä ulkomainen, vieras kieli,
jonka ennemmin tai myöhemmin täytyy väistyä enemmistön kielen tieltä.
Sen vuoksi olette te myöskin muka oikeutetut kiihoittamaan mieliä sitä
vastaan ja siis välillisesti saarnaamaan vihaa kansalaisianne vastaan,
noita 'ulkomaalaisia', jotka ovat vähemmistössä ja siis heikompia.
Teidän johtopäätöksenne, että suuri enemmistö on sama kuin kansa, on
väärä. Se on väärä siksi, että premissi on väärä. Valta ei ole
oikeutta. -- -- Te kehoitatte meitä kuuntelemaan ajan siipien suhinaa,
ja te uhkaatte murskata sen, joka uskaltaa asettua 'yleistä henkeä'
vastaan, jota te kutsutte absoluutiseksi. Minä vastaan: oikeutta ei voi
sillä tavalla ilmaista. Oikeus musertaa on tosin valtaa, mutta ei se
kuulu hyviin valtoihin. -- -- Kokeenne yllyttää rauhallista suomalaista
heimoa ruotsalaista vähemmistöä vastaan on moitittavaa -- eikä
ainoastaan sitä, vaan epäviisastakin. Tuo ulkomaalaiseksi kutsumanne
vähemmistö on sivistyksensä ja kielensä kautta välittänyt ja välittää
yhä vieläkin sivistystyötä enemmistönkin hyväksi. Yksipuolisessa
käsityksessänne kansan yhteydestä etnograafisena yhteytenä ja vallasta
oikeutena vahingoitatte te maatanne ja omaa enemmistöännekin
vieroittamalla sivistynyttä luokkaa ottamasta osaa työhön kansan
hyväksi. Ehkä siihen ivaten vastaatte, että suomenkansan enemmistö nyt
jo on ottanut asiat omiin käsiinsä ja että siis tämä puhe
kieliharrastusten yksipuolisuudesta on joutavaa. Mutta täten ei
kuitenkaan kumota mitään väitteistämme, että on olemassa suuremmoinen
eksymys, joka on seuraus muutamista houkuttelevista ja loistavista,
mutta yhtä hyvin tieteellisesti perin vääristä ja siveellisesti
ehdottomasti moitittavista opeista."
"Voidaan kyllä luulotella, että mitä suomenkansan valistukseksi on
tehty, se on tulos etnograafisesta kansallisuusharrastuksesta, jonka
alotti J.W. Snellman ja jota fennomaanit ovat jatkaneet. Mutta se ei
ole totta, täällä tehtiin työtä ennenkin, ei erityisesti kielen
hyväksi, vaan koko isänmaan, eikä nurjuus suomenkieltä kohtaan ole
muuta kuin reaktsionia liiallisuuksia kohtaan." -- -- -- -- --
"Hegelianismi ja snellmannismi ovat ristiriidassa itsensä kanssa.
Etnograafisen kansanhengen toiminnan perustus natisee sisäisen
ristiriitansa painon alla. Se julistaa näet toisaalta erinomaiseksi
uskonkappaleeksi sen, että yleisen eli absoluutisen hengen kehitys
vaatii, että sen tulee tapahtua etnograafisen yhteishengen muodossa,
ainakin silloin kun kahdesta yhteen joustaneesta heimosta toinen on
jollain tavalla mahtavampi kuin toinen. Mutta toiselta puolen on ikävä
tosiasia, että maamme kehitystyö on tapahtunut siinä järjestyksessä,
että suomalainen henki siinä on näytellyt verrattain toimetonta osaa.
Yrjö Koskinen sanoo historiassaan, että se on ollut seurauksena
ruotsalaisten harjoittamasta sorrosta. Siihen vastaamme: nuo ilkeät
ruotsalaiset, ne ovat pakoittaneet maamme viljelyksen tielle ja
kulkeneet etunenässä, joka absoluutisen idealismin selväin lakien ja
asetusten mukaan kuuluu etnograafisen hengen itsensä tehtäviin. Tämäkin
tosiasia siis osoittaa, ett'ei kehitys asian sisäisen luonnon mukaan
välttämättä ole kytketty etnograafiseen kansanyhteyteen. Se on: tämä
yhteys, jota aitosuomalaiselta taholta nyt niin ylpeästi vaaditaan, ei
ole mikään asian luontoon peruskuva järjestys, vaan hegeliläinen
epäselvästä kokemuksesta johdettu ja alhaiseen historialliseen kantaan
perustuva vaatimus: 'yksi kieli, yksi mieli!'"
"Sanalla sanoen, ei ole olemassa mitään järkevää perustusta siihen,
että kansa asettuisi sallimuksen määräyksiä vastaan, kun ne niin
selvästi ovat luettavina kansamme väärentämättömässä historiassa."
"Kun Snellman nuoruudessaan nousi ja neronsa koko voimalla kehoitti
työhön tähän asti niin laiminlyödyn aitosuomalaisen heimon kehityksen
hyväksi, niin oli sekin ihana asia ja kaikki isänmaan ystävät sen
hyväksyivät. Snellman vuodatti kieltämättä uutta voimaa suomenkansan
suoniin. Se oli suuri ja kaunis aate, jonka hän oli omaksunut
seuratessaan sitä uraa, jonka Porthan, Lönnrot ja Castrén olivat
löytäneet. Se oli kaikki hyvää ja kiitettävää, sillä se oli
historiallisesti ja samalla eetillisesti oikeutettua, eikä sitä alussa
pilattu riidalla ja vihalla. Tämä aate on sittemmin vienyt harhaan.
Valitettavasti tapahtui se silloin, kun Snellman itse opillisessa
yksipuolisuudessaan johti sen tähän väärään suuntaan. Sillä tavoin
työskentelevät historiassa rinnakkain parhain tahto ja tyhmimmät
teoriat. Sillä ei todellakaan tarvita mitään hegeliläisiä tuumailuja
käsittääkseen kansallisen kehityksen tarpeellisuutta, vaikk'ei _tässä
tapauksessa kansallisella enää voikaan käsittää etnograafisesti
yhteistä kansaa_."
"Yrjö Koskinen omaksui Snellmannin aatteen. Mutta voiko kukaan käsi
sydämmellään väittää, että jos Snellman esim. silloin kun Koskinen
ensiksi alkoi esiintyä hänen rinnallaan, olisi huomannut sen, mikä jo
ennen oli näyttäynyt mahdolliseksi, nimittäin että työ suomalaisen
kansanaineksen korottamiseksi voi tapahtua ilman vähintäkään yritystä
ruotsalaisen aineksen syrjäyttämiseksi, -- jos, lyhyesti sanoen,
Snellman olisi korottanut mahtavan äänensä ja huutanut suomenkansalle:
eteenpäin, mutta ilman kateutta ja veljesvihaa! -- eikö isänmaallinen
työ Suomen hyväksi olisi muodostunut työksi ilman kiihkoa, ilman
intohimoa ja ilman sitä surullista hajaannusta, joka nyt yhä kasvavalla
voimalla on vallannut meidän vanhan, rehellisen ja rauhallisen Suomen
kansan?"
"Onko sellainen työ enää mahdollinen, sitä en tahdo käydä ennustamaan.
Minulla on kyllä luja luottamus siihen oikeudentuntoon, joka
vuosisatain kuluessa on imenyt ravintoaan siitä jalosta oikeuden
hengestä, mikä on vanhassa Ruotsin laissa. Tätä henkeä ei yhden tai
kahden vuosikymmenen kiihoitus toki liene siihen määrin hämmentänyt,
ett'ei järkevämpiä ääniä vielä voisi päästä kuuluville. Mutta missä
ovat nämä äänet? Huutavan ääniä korvessa, hegeliläisten sofismien
sankassa korvessa!"
Ei ole tarvis tehdä useampia otteita osoittaakseen, mikä Soldanin kanta
oli kansallisuuskysymyksessä ja mikä hänelle siinä tuotti tuskaa ja
mielipahaa. Epäilemättä katseli hän kansallista liikettä liiaksi
yksipuolisesti ja tuomitsi sitä sen hairahdusten mukaan. Hänen
luonnollinen herkkätuntoisuutensa sai hänet samalla suurentamaan ja
synkentämään niiden usein kyllä kiivaiden ja vihaakin uhkuvien sanain
ja syytösten merkitystä, joita taistelun tuoksinassa sateli. Se sorto,
jota suomenmieliset muka ovat ruotsalaisia kohtaan harjoittaneet, on
ollut enemmän uhkausta kuin toimintaa. Snellmannin-Hegelin
kansallisuusteoria ansaitsi kyllä sen oikaisevan arvostelun, minkä hän
-- samoin kuin Rein myöhemmin Snellmanin elämäkerrassa -- siitä antaa.
Mutta teorian käytäntöön pano Suomessa ei ainakaan vielä ole ollut se,
miksi Soldan pelkäsi sen tulevan. Se on ollut oman pellon takaisin
perimistä eikä vieraan anastamista.
Hänen mielensä kuohunta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Se on
selitettävissä sekä hänen yllä esitetyn eetillisen maailmankatsantonsa
nojalla että myöskin psykoloogisista syistä. Tulee näet muistaa, että
sisältönä hänen elämässään oli ollut ensin varman maailmankatsannon
hakeminen ja sitten isänmaan ikävöiminen. Hänen siveelliset
periaatteensa vakaantuivat vähitellen jo ennen kotimaahan palausta,
sittenkun hän suuresta haaksirikostaan pelastuttuaan oli saanut vankkaa
maata jalkainsa alle jo Ameriikassa. Mutta isänmaan kaipaus ei tullut
tyydytetyksi ennen kuin Suomeen palattua. Kuinka suuri tämä kaipaus
oli, kuinka palava hänen isänmaanrakkautensa oli, kuinka tyhjäksi,
mitättömäksi ja ontoksi hän tunsi elämänsä vierailla mailla, siitä
olemme ennen nähneet liikuttavia todistuksia. Eräässä muistoon panossa
v:lta 1867 sanoo hän vielä samasta asiasta: "Tunnen kuuluvani siihen
ryhmään, jota sanotaan suomenkansaksi. Olen siihen sieluni ja sydämmeni
pohjasta kiintynyt. -- -- Elin yhdeksän vuotta Ameriikassa, niinkuin
ennen yhdeksän vuotta Venäjällä, eikä minussa herännyt tunteen
vivahdustakaan siihen suuntaan, että olisin kuulunut Ameriikan kansaan.
-- Kun olin Venäjällä, pysyi minussa suomalainen tunne alinomaa
vireillä kirjain ja henkilöjen avulla, kirjain semmoisten kuin 'Saima'
ja 'Kallavesi', ja miesten sellaisten kuin Castrén, Lönnrot, Bergstadi,
H. Kellgrén, Pipping, joita kaikkia heidän Pietarissa käydessään
tapasin. Ameriikassa sitä vastoin tunsin alinomaista kaipausta ja tämä
kaipaus oli nyt minun kansallisuustunteeni."
Isänmaa, johon hän ikävöi, oli se yhtenäinen ja kokonainen,
yksimielisten ja kaikkien kannattamain ihanteellisten pyrintöjen Suomi,
jommoisena hän oli sen jättänyt 1840 ja jonka kuvaa varsinkin
Runebergin teokset hänessä säilyttivät. Se oli tuollainen suuri
jakamaton tila, jossa veljekset sovussa ja rauhassa elivät.
Mutta se Suomi, jonka hän vihdoin viimeinkin maanpaosta päästyään
täällä tapasi, ei ollut enää se, miksi hän sitä oli kuvitellut
Ameriikan aarniometsissä. Veljekset olivat riitaantuneet eikä
sovinnosta näyttänyt olevan toivoakaan. Se oli sitä katkerampi
pettymys, sitä suurempi suru, kun riidan aihetta hänen mielestään ei
ollut olemassa, kun sen asiallinen puoli, suomalaisen kansanaineksen
oikeutetut vaatimukset, olisi ollut rauhallistakin tietä
ratkaistavissa. Se perustui hänen mielestään vaan alhaisiin
vaikuttimiin, vallanhimoon ja epäselvään etiikkaan.
Näin ollen on ymmärrettävää, että Soldan näki vaan riidan eikä sen
tarkoitusta ja ett'ei hän yhä enemmän kamarifilosofiksi käyden nähnyt
niitä pakottavia syitä, joilla käytöllinen politiikka ajaa miehet
hyökkäyksiin ja puolustukseen. Ja jos näkikin, jos myönsikin, että
maailmassa niin aina on, niin ei hän sitä hyväksynyt.
Hän panee sitä vastaan leimuavan vastalauseensa, joka omituista
ajatella, kohdistuu -- Z. Topeliusta kohtaan. Topelius oli syyskuussa
1878 pitämässään rehtorinpuheessa kuvaillut aikaisemman kansallisen
liikkeen veljellistä luonnetta, kuinka kielestä huolimatta voitiin
jakamattomin sydämmin ryhmittyä kaikkien harrastusten yhteisen
päämaalin ympärille, kaikkien elinkysymysten yhteisen vastauksen
ympärille, noiden yleväin, jalojen, elähyttäväin Stenbäckin --
Runebergin -- Cygnæuksen sanojen: suomalainen isänmaamme ympärille,
mutta oli sitten lisännyt: "Vaan hajaannuksen aikain täytyi tulla. Ei
mitään suurta ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua ja meidän
tulee uskoa, että nykyisyyden varjosta on koittava vielä kauniimpi
tulevaisuus maallemme."
Tämän johdosta kirjoittaa Soldan: "Topelius sanoo, ett'ei mitään suurta
ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua. Se ei sanalla sanoen
ole totta. Todellisesti suuret ja nerokkaat ja hyvät työt syntyvät
täydellisesti ilman taistelua. Mitä Sokrates teki ja mitä Plato ja
Aristoteles ja mitä Keppler ja Newton, Kant, Linné, Liebig, Schiller,
Goethe ja Runeberg -- sanalla sanoen ei ole totta, ett'ei mitään suurta
olisi toimitettu ilman taistelua. Kaikki, mikä on nerokasta ja totta ja
kaunista ja hyvää, syntyy kokonaan ilman taistelua. Ei saa sanoa: ei
mitään suurta ilman taistelua -- siis: taistelkaamme; vaan: koska ei
mitään suurta ilman taistelua, niin on siis kaikki suuri tähän saakka
ollut epätäydellistä, jota meidän tulevaisuudessa täytyy koettaa
poistaa rakkauden voimalla, joka on suurempi kuin taistelun."
On liikuttavaa, milt'ei sydäntäsärkevää nähdä, kuinka Soldan kärsi
siitä kaikesta, mitä näki ympärillään. Muistoonpanokirjat ovat täynnä
katkeria huudahduksia ja valituksia sen johdosta. Saattaa melkein
sanoa, että se katkeroitti hänen loppuelämänsä. Puheet kansallisesta
yhtenäisyydestä kieliyhteyden perustalla olivat hänelle "puukon pistoja
sydämmeen." Eniten koskivat häneen väitteet semmoiset, ett'eivät
ruotsinkielen puhujat olisi patriootteja, ett'ei heillä tässä maassa
olisi mitään oikeutta olemiseensa. Kun Hedlund v. 1872 kävi Suomessa,
oli Soldan häntä odottamassa rannalla ja huusi tulijaa vastaan:
"Tiedätkö, että nyt ovat asiat Suomessa niin, ett'ei se ole
isänmaanystävä, joka puhuu ruotsia!" Hän otti sen kuin persoonalliseksi
loukkaukseksi, sitä enemmän kun hän tunsi kuuluvansa ei maamme
ruotsalaiseen kansanainekseen, vaan sen suomalaiseen. Suomen
ruotsalainen oli hänelle vierasta rotua. "Kerjäävä uusmaalainen tekee
minuun vastenmielisen vaikutuksen. Minä annan hänelle roposeni samalla
tunteella kuin neekerille, venäläiselle tai italialaiselle." Hän oli ja
pysyi suomalaisena, karjalaisena. Suomenkansa oli hänen kansansa.
Helylä ja Saimaan seudut olivat hänen Suomen maansa. Ja kuinka vähän
puoluemies hän oli, kuinka täydellisesti hän käsitti ajan vaatimukset,
osoittavat ne mietteet, joita hän tammikuun 11 p:nä 1880 kirjoitti:
"Suomenkansa on nyt saavuttanut kauvan toivotun päämaalinsa,
kielensä yhdenvertaisuuden ruotsinkielen kanssa. Paljon tarmoa ja
paljon taitoa on tämän toivotun päämaalin saavuttaminen kysynyt
suomenkielen oikeuksien puolesta taistelleilta innostuksen miehiltä.
Kuolemattoman kunnian ovat tulevat sukupolvet antavat sekä sen aatteen
alkuunpanijoille että sen ajajille, ja koko sydämmestäni onnittelen
minä kansaamme tähän voittoon. Sillä kieli on ja pysyy kuitenkin ei
ainoastaan hengen lähimpänä ilmauksena, vaan sen tärkeimpänä aseena ja
elinehtona."
Molempien kielten tasa-arvo johti päämaaliin molempien kansanainesten
yhdenarvoisuudesta tässä maassa. Sinun pitää rakastaman ja
kunnioittaman koko isänmaatasi! Ja isänmaallista oli hänestä jokainen
harrastus, joka tarkoitti koko isänmaan onnea. Ja hyvää oli hänestä
jokainen harrastus, joka johti rauhaan ja yksimielisyyteen. Sellaiseen
harrastukseen oli jokaisessa yhteiskunnassa yllinkyllin ja rajattomasti
tilaisuutta. "Astukaa vaan esiin, niin on isänmaan tarkoitus, ja
ottakaa eteenne ja pitäkää hyvänänne. Kaikista on täällä täysin määrin
huolta pidetty, nuorista ja vanhoista, köyhistä ja rikkaista,
voimakkaista ja heikoista, kaikki ovat kutsutut kukin leiviskänsä
mukaan toimimaan isänmaan hyväksi. Mutta hyvä tapa vaatii, ett'ei
kukaan pistä mitään taskuunsa kantaakseen sitä pidoista ystävilleen
ja suosikeilleen. Kantakoon kukin roponsa isänmaan alttarille.
Hakekoon hän toimialansa missä avaran juhlasalin nurkassa tahansa,
työskennelköön hän kokonaisuuden tai jonkun sen osan palveluksessa, ei
ole hän missään tapauksessa siveellisesti oikeutettu vaatimaan
kokonaisuuden tai enemmistön luuloteltua parasta jonkun yksityisen tai
jonkun vähemmistön kustannuksella."
Mutta missä hän ennen kaikkia näkee kansansa pelastuksen, mikä on
hänestä se ainoa tulevaisuuden ohjelma, jonka mukaan voimme
menestyksellä toimia, mikä se näkymätön lippu, jonka hän kohottaa, sen
on hän lausunut seuraavissa sanoissa, jotka hän kirjoitti 21 p. huhtik.
1878 ja jotka hän ajatteli suuren teoksensa loppusanoiksi:
"Sijaa aatteille!"
"Me olemme pieni kansa. Harrastakaamme senvuoksi korskeata ja jaloa
moraalia. Ei niin kuin olisimme oikeutetut alhaisempaan ja
epäjalompaan, joskin olisimme suuret ja mahtavat, mutta se on
hyväksyttävää viisautta, joka koettaa yhdistää edullisen siihen, mikä
on itsessään hyvää ja oikeaa. Harrastakaamme siveellisiä aatteita ja me
voimme käydä kohti tulevaisuuttamme suuremmalla luottamuksella kuin jos
meillä olisi oma panssarilaivasto ja sadantuhannen miehen armeija."
"Meille on puolen vuosisadan kuluessa opetettu, että oikeus on sitä,
jolla on voimaa päästä valtaan. Sanokaamme suoraan, että sellainen oppi
on pohjaltaan jumalaton oppi. Sillä se, mikä varmemmin kuin mikään muu
pääsee valtaan, on väkivalta. Jos me yhä edelleenkin tunnustamme tämän
opin totuudeksi, niin tapahtuu meille oikein vielä sinäkin hetkenä --
jota Jumala varjelkoon tulemasta -- jolloin se kohdistetaan kansallista
itsenäisyyttämme vastaan, mikä nyt ja vastedes on valtiollinen
turvamme."
"Vedotaan historiaan ja huomautetaan, että kaikkina aikoina on niin
tapahtunut, että valta on ratkaissut kansojen olemassaolon, että
voimakkaammat ovat aina nielleet heikompansa, ja että kansain oikeuden
korkeimmat tuomarit ovat kansat itse; jos kaksi heistä joutuu riitaan,
on se valta, joka sen ratkaisee; s.o. voimakkaammalla on oikein,
heikompi häviää. Raakuus ja vallanhimo ovat aina olleet vallassa ja
ovat yhä vieläkin. Mutta on toki toinenkin valta, joka on voimakkaampi
kuin raakuus ja itsekkäisyys, mahtavampi kuin se, joka perustuu
aineelliseen valtaan. Se on hengen jalouden, se on aatteen voima."
"Voiman siveysoppi viittaa menneisyyteen, aatteen siveysoppi
tulevaisuuteen."
"Harrastakaamme tulevaisuuden siveysoppia!"
* * * * *
Päättyköön esityksemme August Fredrik Soldanin elämästä tähän
toivomukseen, jonka hän ikäänkuin jätti perinnöksi kansalleen. Sillä se
oli siihen kuin tämä elämä kaikissa vaiheissaan oli tähdännyt: hengen
jalouden ja korkean ja jalon moraalin omistamiseen.
Hajanainen oli tämä hänen elämänsä ollut, vaillinainen ja keskeneräinen
sen työ, ja usein oli se hänelle itselleenkin ollut tarkoitusta vailla.
Monia oli hän koetellut: taiteita ja tieteitä, käytäntöä, keksintöjä ja
kirjailemista. Mutta kaksi johtavaa, aina esiytyvää punaista lankaa
siinä pujottelihe sen silmäkkeiden läpi: toinen palava rakkaus
isänmaahan, joka ei hetkeksikään heikentynyt, kuinka kauvas hän siitä
poistuikaan ja kuinka vähän näytti olevankaan toivoa sinne
palaamisesta; -- ja toinen vielä palavampi rakkaus totuuteen ja sen
toteuttamiseen ensin omassa elämässä ja sitten kansan.
"Usein olen mielessäni kuvitellut alabasteri-uurnaa, joka on asetettuna
ajan virtaan, missä sen reunat yhä läpikuultavammiksi hioutuvat. Uurnan
sisässä asuu aate, ihmiskunnan iäti loistava lamppu, ja kuultaa läpi --
ensin ei ollenkaan, sitten vähitellen yhä heleämmin kuta enemmän kuori
kuluu -- kunnes sen valo kerran kirkkaana ja kauniina loistaa seinien
läpi kaikkein sameimpaankin silmään."
Noin oli aatteen iäti loistava lamppu aikain kuluessa hänessä
itsessäänkin valjennut, vuosi vuodelta yhä kirkkaammaksi käyden. Muulle
maailmalle ei se vedenalaista valoaan paljonkaan levittänyt. Harvat
hänet tunsivat, harvoille hänen lamppunsa loisti. Mutta yksi oli varma
-- niinkuin Hedlund hänestä kirjoitti, -- "August Fredrik Soldanissa
omisti Suomi isänmaata rakastavan, lämminsydämmisen, läpirehellisen,
runsailla tiedoilla varustetun pojan, joka voi olla ja jonka tulee olla
nuoremmalle sukupolvelle jalona esikuvana. Tuo totuutta hakeva
mietiskelijä ei enää ole olemassa, mutta hänen muistonsakin on
yhdysside."
Niin, olkoon se yhdysside tuon vanhan ja vankan sukupolven miehistä,
jotka nykyisen Suomen katon alle saivat, niihin nuoriin, jotka nyt sen
katon alla asuvat ja tahtovat sitä repimästä estää.
Jos tämän elämäntarinan on onnistunut tuota sidettä lujittaa ja
osoittaa, että Suomitupa mahdollisesti kerran revittynä on uudelleen
rakennettava niille ikuisesti järkähtämättömien siveellisten ja
oikeudellisten periaatteiden salvaimille, jotka ovat sen seiniä
tähänkin saakka pystyssä pitäneet, silloin ei ollut tämä elämä turhaan
elettyä, ja silloin on sen kertojankin tarkoitus saavutettu.