kuitenkin päätodistajaksi."
"En pyydä Häneltä mitään armoa, sillä se maailmanjärjestys, jonka synty
Jumala on minun silmissäni, tuo ihmeellisen täydellinen maailma, on
_täynnä_ sitä armoa, jota tarvitsen. Jumalan olento on minulle
arvoitus. Mutta kun minä välistä aivan vaistomaisesti koetan tehdä
itselleni selkoa hänen suuruudestaan, niin en voi löytää mitään sijaa
sille käsitteelle, että Jumala voisi _vihastua_ tai muuten esiintyä
niinkuin ihmiset epätäydellisyydessään tekevät. Ei Häntä siis myöskään
ole tarvis lepyttää tai Häneltä armoa rukoilla. Jos voisin käsittää
Jumalan _ihmisenlaisena_, en voisi ajatella häntä muuna kuin _iäti
lempeänä ja iäti puolueettomana_. Sillä Jumala on minulle kaiken
totuuden, kauneuden ja hyvyyden perikuva. Mutta nyt katson minä Jumalaa
totuuden Jumalana, totuuden alkuperänä."
"Siis _todistajaksi_, ei tuomariksi. Hänen tuomionsa on näet aina
tietty ja varma, kun omantunnon ääni puhuu. Ja me saamme aina itse
lukea sen tuomion, sillä se on selvän selvästi kirjoitettu meidän
sydämmeemme."
"Ei ollut velvollisuuteni sisältö minulle epäselvä, ainoastaan tapa
sovittaa, mitä olin huonoudessani rikkonut. Se se on, joka on maksanut
minulle kovan sisällisen taistelun, joka ei tätä kirjoittaessani ole
vielä päättynyt. Mutta jos minun onnistuu tätä tietä päästä sovitukseen
ja rauhaan, niin on se epäilemättä totuuden Jumalan työtä."
"_Syyskuun 23 p:nä klo 6_. -- Mieltäni yhä kirvelee ajatellessani, että
hetki lähenee. Uusia epäilyksiä herää vielä. Kuinka _luonnoton_ onkaan
askel, jota nyt olen ottamassa? Onko _säädyllistä_ mennä melkein
tuntemattoman henkilön luo ja esittää hänelle omantunnon vaivojaan,
joiden kuuntelemista tuskin voisi pyytää läheiseltä ystävältä? Onko se
hyväntapaista? Eikö se ole haaveilua, eikö se ole naurettavaa?"
"On se, se on naurettavaa, ainakin jokapäiväisen mittakaavan mukaan.
Jokapäiväisen elämän ei ole tapana sovittaa uskontoa täydellä todella.
Me kyllä ihailemme ja pidämme kaiken korskean hengenjalouden huippuna
Kristuksen oppia: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mutta
yhteiskuntamme jokapäiväisissä oloissa on se vaan korulause. Koetahan
vaan kerrankin tehdä siitä täyttä totta, johon tietysti kuuluu, että
lähimmäisesi olkoon kuka tahansa, ei vaan hyvä ystävä ja tuttava; kyllä
vaan joutuisit pilkattavaksi haaveilijana ja hulluttelijana."
"_Syyskuun 24 p:nä klo 6_. -- Eilen illalla kokous Seurahuoneella.
_Sanat takertuivat taas kurkkuuni_. Mitä merkitsee se? Ajattelenko
ulkona kaupungissa toisin kuin kotonani? Siltä todellakin näyttää.
Ainakin oli se eilen, niinkuin minusta tuntui, seuraus siitä
vaikutuksesta, minkä nuo 12 tyyntä, rauhallista ja ymmärtäväistä miestä
tekivät minuun. Ei kukaan heistä tekisi tai edes tarvitseisi tehdä
niinkuin minun oli aikomus tehdä. Ja niin sitä mentiin -- kukin
kotiansa."
"Vai oliko se siksi, että uusia epäilyksiä oli tulossa? Eikö se ole
ilveilyä, itseni pettämistä, että minä kutsun Jumalan todistajaksi?
Kuinka hän voi todistaa? Eihän Jumala voi ihmiskielin puhua. Hän on
äänetön ja mykkä. Hän jättää ihmisen itsensä ratkaistavaksi sen, mikä
on oikein -- tai väärin. Tuomioistuimemme valantehneine todistajineen
voivat tästä kertoa."
"Valantehneine! Kas, siinä on ehkä avain koko arvoitukseen! Miksi
vaaditaan todistajalta valaa? Siksi, että hänen puheensa olisi
yhtäpitävä hänen _omantuntonsa_, hänen salaisimpien ajatustensa kanssa.
Vaan ett'ei tälläkään tiellä _täydellistä varmuutta_ saavuteta, on
tunnettu asia. Nyt on selvää, ett'ei minunkaan haluni korvarippiin
asiassa, jossa ei ole saatavana muita todistajia kuin Jumala ja minä
itse, ole pohjaltaan muuta kuin _vapaaehtoinen puhdistusvala_. On siis
vaan merkittävä, että sanottu on yhtäpitävä syytetyn omantunnon kanssa,
joka samalla on todistajan omatunto tässä asiassa."
"Ja kun Jumala ei itse voi puhua eikä tuomari tunne todistajan
omantunnon laatua, niin ei ole jälellä muuta kuin _antaa tuomarin omin
silmin katsahtaa todistajan ajatuksen juoksuun ja tekojen vaikuttimiin
s.o. hänen omaantuntoonsa_."
"_Joulukuun 21 p:nä klo 4_. -- Taas on viikkoja kulunut, viikkoja
omituisessa, laimeassa ja kuitenkin sietämättömässä sisällisessä
taistelussa."
"Näin eilen valtioneuvos S:n etehisessä konsertista tullessa. Ratkaisun
viipymiseen oli monet syyt. Suurin niistä se, että yhä pelkäsin
tulevani naurunalaiseksi, esiintyä narrina 55 vuoden ijällä."
"Velan maksaminen ilman selitystä asian laadusta ei olisi vienyt
päämaaliin."
"Kuinka kernaasti olisinkaan ostanut omantuntoni rauhan kahden- tai
kolmenkertaisella rahasummalla, jos se vaan olisi rahalla saatavissa."
"Pelko tulla naurunalaiseksi ratkaisi tällä kertaa asian."
"Ja mitä minä lopulta pelkään? Mahdollista väärinkäsitystä?"
"Siis vielä tänään! -- -- -- mutta seis! Onko omatuntoni siis
epäpuhdas? Eihän minulla ollut mitään epäpuhdasta tarkoitusta. Eikö
taistelua siis voi ratkaista omassa rinnassani, omassa kammiossani?"
"Ei!"
"Syystä siitä, että velka vielä on maksamatta. Ja siitä, että minulle
nyt on selvinnyt kuin kirkkaaksi päiväksi: että se, mitä kirkko ja
teoloogit sanovat _heikkouden synniksi_ on puhtaalla suomenkielellä
kutsuttava _epäsiveellisyydeksi_. Jesuksen sanoilla: 'olkaat
täydelliset niinkuin taivaallinen isänne täydellinen on', ei ole muuta
järkevää merkitystä kuin se, että meidän, kun siveellisiä vaihtopuolia
ilmaantuu elämässämme -- aina täytyy antaa etusija _täydellisemmälle_
teolle s.o. voimakkaammalle, suuremmalle, täyteläisemmälle mitalle
siitä, mitä omatunto hyväksyy. Olkoon se mitta suuri tai pieni, --
meidän tulee täyttää se -- ilman tinkimättä! Mene siis -- ja mene
viipymättä."
"Valitse siveellinen voima ennen siveellistä heikkoutta. Jumala kyllä
pitää huolen muusta. Siis --"
"Tässä seison enkä taida muuta."
* * * * *
"_Samana 21 p:nä Jouluk. j.p.p_. pyysin päästä hänen puheilleen.
Iltapäivällä 4.30--5.30 tapahtui tuo vaikea tunnustus, jäykän vaitiolon
kestäessä. Ei mitään vastakaikua niinkuin olin pelännytkin, ei
jälkeäkään tuosta lämmöstä, joka oli ollut aiheena minun menettelyyni.
Mutta ei myöskään mitään suoranaisesti tympäsevää tai hylkäävää. Voisin
kadehtia tuon miehen rauhaa."
"No hyvä -- olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. Kovin masentuneena
kulin kotiini, ostin muutamia joululahjoja, jätän huomenna rahat ja
sitten olen minä tässä ikävässä asiassa tunteva olevani selvillä."
19.
Mietteitä kansallisuuskysymyksestä.
_Patriotismi ei ole ehdoton siveellinen aate. -- Kansallisuusaate
vielä vähemmin. -- Kirjeenvaihtoa Viktor Rydbergin kanssa. --
Kansallisuusaate voi johtaa heikomman sortoon. -- Katkoff oli
hegeliläinen. -- Mietteitä kieliriidasta. -- Valta ei ole oikeutta. --
Z. Topeliusta vastaan. -- "Sijaa aatteille!" -- Hengen jalous. --
Loppu_.
Soldanin ankara oikeudentunto ja hänen siveelliset periaatteensa
määräsivät hänen kantansa myöskin sen ajan suuressa kysymyksessä,
kansallisuuskysymyksessä. On luonnollista, että hän vilkkaalla
luonteellaan ei voinut pysyä kylmänä ja välinpitämätönnä riidassa, joka
kiehui kuumimmillaan maassamme 1870-80 -luvulla. Hän ottikin siihen
osaa koko sielunsa innolla ja sen kysymyksen ratkaiseminen muuttui
hänelle hänen viimeisten vuosiensa sisällöksi.
Käytöllinen politiikka oli ja pysyi hänelle kuitenkin vieraana. Siihen
hän ei ottanut osaa, siltä kannalta ei asia häntä liikuttanut. Ell'ei
ota lukuun sitä, että hän -- senkin vastenmielisesti ja vain toisten
kehoituksesta -- allekirjoitti liberaalisen puolueen ohjelman, ei hänen
nimensä tullut näkyviin julkisuudessa päivän kysymyksiin kytkettynä.
Luultavaa kuitenkin on, että hän ollen likeisissä suhteissa Anders
Chydeniukseen jossain määrin vaikutti tämän kirjoituksiin Helsingfors
Dagbladissa.
Hän oli asettanut itselleen toisen tehtävän, paljoa suuremman ja
syvemmän: sen, oliko kansallisuusaate niinkuin sen Hegel ja
Snellman käsittivät, siveellisesti oikea, ja oliko se sopusoinnussa
ikuisten siveellisten periaatteiden kanssa.
Hänellä oli aikomus julaista filosoofinen tutkimus
kansallisuusaatteesta, koettaa kumota meillä yksin vallitseva
hegelianismi ja asettaa sijaan Herbartin siveellisiin vaatimuksiin
perustuva oppi ihmisyydestä.
Näyttääkseen, ett'ei kansallisuusaate ole se suuri absoluutinen aate,
joksi Hegel oli sen julistanut, koettaa Soldan ensiksi osoittaa, ett'ei
patriotismikaan semmoisenaan ole mikään ehdoton siveellinen aate, jonka
ennen muita muka pitäisi päästä tekojamme määräämään. Patriotismi, niin
jalo ja suuri kuin se onkin, ei ole siksi ehdoton siveellinen aate,
että on olemassa korkeampia ja suurempia aatteita, jotka ovat ikuiset
ja ehdottomasti oikeat ilman poikkeuksia ja jotka voivat kumota sen
antamia määräyksiä.
Se on kyllä hyvää ja kiitettävää ja usein sitä syystä ylistetään
kaikkein korkeimmaksikin. Mutta se ei ole rajattomasti, ei
absoluutisesti hyvää. Kant oli oikeassa sanoessaan, ett'ei ole muuta
rajattomasti hyvää kuin hyvä tahto.
Patriotismi, isänmaanrakkaus on ihana asia niin kauvan kun se perustuu
hyvään tahtoon ja onneksi tekee se sen varsin usein, jolloin se on
jaloa ja puhdasta, siveellistä ja kiitettävää. Semmoisessa muodossa on
patriotismi esiintynyt miehissä semmoisissa kuin Porthan, Lönnrot,
Runeberg, Castrén, Calonius, Fredrik Cygnæus, Uno Cygnæus, ja niin
monessa muussa isänmaanystävässä, joiden siveellinen hyvyys tässä
kohden oli ehdotonta hyvää tahtoa.
Mutta kaikki tuo ei kuitenkaan mitään auta, sillä on olemassa
patriotismia, vaikutusta yhteiseksi hyväksi, joka ei ole hyvää ja jota
ei ole johtamassa puhdas ja epäilemättömästi siveellinen tahto, vaan
tahto, joka kyllä voi _tarkoittaa_ hyvää, mutta joka _erehtyy_
keinoista juuri siveellisen epäselvyyden ja sekaannuksen vuoksi.
Sellaista _epäiltävää patriotismia_ on m.m. natsionalistinen
patriotismi joka sallii väkevämpien sortaa heikompia kansallisuuksia.
Eräässä kirjeessä Viktor Rydbergille (Helsinki, 2.3.79) kirjoittaa hän
tästä asiasta: "Minun on nyt koskettaminen erästä asiaa, joka
aika-ajoin on tuottanut minulle omantunnon vaivoja. Tarkoitan muutamia
satunnaisesti lausumiani sanoja isänmaanrakkaudesta luuloteltuna
siveellisenä aatteena. Mitä ihmettä ajattelee Björnstjerne, joka
(Norjan lippukysymyksessä) asettuu kansain yhä edistyvää veljeytymistä
vastaan. Hänen epäonnistunut esiintymisensä Kristianiassa muistutti
minua eräästä satunnaisesta kohtauksestani professori Daa vainajan
[historian professori Kristianian yliopistossa Ludvig Daa, kuoli 1877]
kanssa rautatiejunassa. Hän väitti, että Skandinaaviassa oli
samallainen sisäisen hajaantumisen 'liike' kuin Suomessakin (jota olin
valittanut) ja joka intoillessaan 'itsenäisestä edistymisestä'
ainoastaan vaikeutti ja hidastutti hyvää asiata. Me molemmat
pahottelimme tätä ilmiötä ylipäänsä, mutta olimme eri mieltä sen
välttämättömyydestä. Hän piti kiinni historiasta, siitä, mikä tapahtuu,
minä taas siitä, minkä pitäisi tapahtua ja mitä siis jokaisen
rehellisen kansanjohtajan tulee vaatia. Ei edes Hegelin hävittävä nero
(härjande snille) uskalla kieltää, että jonkunlainen 'epävastaavaisuus'
on olemassa todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen' välillä.
Mutta hän hyväksyy absoluutisen, syihin perustaumattoman olemisen.
Historia tekee itse itsensä. Filosofia on vaan myöhästynyt käsitys
'ajanhengestä.' Kun se istuu ja maalaa 'grau in's grau', on ajanhenki
jo edistynyt ja 'luonut' (s.o. loihtinut) uusia muotoja, ja todellisuus
hymähtelee filosoofin hyväntahtoisille spekulatsioneille. -- Minusta
näyttää kuitenkin siltä kuin ei nerokkaan runoilijan pitäisi edes
runollisissa haaveissaan hyljätä yksinkertaista ja päivän selvää
periaatetta, että _kaikki, joka edistää kansain välien rikkoumista_, on
pahasta. Björnson tietää aivan varmaan, että ainakaan hänen
filosofiansa ei ole väritön taulu ja että ajan henki itse asiassa on
_tulos_ kansain villinä kasvavasta älystä ja filosofien (tai paremmin:
tietäjäin ja runoilijain) _onnistuneesta_ tai myöskin epäonnistuneesta
ajatustyöstä. Minä puolestani surkuttelen suuresti sitä idealismia,
joka ei tiedä muusta vakavammasta ihmiskunnan harrastusten johdossa
kuin mitä on ihmisten historiallisesti faktillinen tahto ja ajan
tuulenpuuskat. Totta kyllä on, että tätänykyä kollektiivinen
itsekkäisyys kansallisten harrastusten, patriotismin y.m. nimessä on
intoilijain tunnussanana. Mutta yhtä paljon kuin yksilön tärkein
harrastus, itsensä jalostaminen, on sodassa kaikkea yksilöllistä
itsekkäisyyttä vastaan, niin on ja tuleekin olla _kansan korkeimpana
määränä_ itsensä jalostaminen ilman kansallista itsekkäisyyttä. Kaiken
ihmisyyden johtavana tähtenä olkoon aatteiden aate, pyhä tahto. Mutta
kiihoitus veljeytymistä _vastaan_, olkoon se kuinka isänmaallista
tahansa -- ei ole pyhä."
"Mutta minä huomaan tulleeni liian syville vesille. Se uhkaa tulvia yli
äyräittensä. Kokoan purjeeni. Vaan minun teki todellakin mieleni
sinulle kerran, joskaan ei esittää, niin ainakin koskettaa noiden
harhaoppisten sanojeni tarkoitusta: että isänmaanrakkaus ei kelpaa
siveelliseksi mittapuuksi tai johdoksi."
Tähän kirjeeseen vastaa Rydberg (Göteborg, huhtik. 1879): "Norjan
lippujuttu on tyhmä juttu -- ehkä sitä tyhmempi sen vuoksi, että sen
tarkoitus ei alkujaan ollut huono. Tunnen Björnsonin hyvin ja tiedän,
kuinka kansain veljeytyminen on hänen sydämmellään ja kuinka vierasta
hänelle nyt on itsekäs patriotismi. Ei ole kauvan siitä, kun hän
esiintyi ja lisäsi vihamiestensä ja panettelijainsa suurta lukua
sanomalla tuolle norjalaiselle rievulle katkeria totuuksia vasten
naamaa. Kysyn itseltäni turhaan, mitä _hyvää_ on luultu voitavan
odottaa koskemalla tuohon mitättömään asiaan; mitä pahaa siitä on
odotettavissa, on sitä vastoin aivan selvä."
"Kun sinä ja professori Daa tapasitte toisenne rautatievaunussa ja
keskustelitte erilaisista historiallisista näkökannoista, niin törmäsi
siinä yhteen kaksi maailmankatsantotapaa, joiden juuret ulottuvat aina
Parmenideksen ja Heraklideksen aikoihin, joka viimemainittu
'absoluutisine olemisineen' uudistihe Spinozassa, Hegelissä ja nyt
viimeksi noissa uudenaikaisissa kokeissa, joiden avulla historiaa
tahdotaan käsitellä luonnontieteellisesti ja selittää kaikki sen ilmiöt
seurauksiksi fyysillis-mekaanisesta syyperäisyydestä. Pahaksi onneksi
tämä syysarja kuitenkin riippuu aivan ilmassa ja jättää oman syntynsä
-- siis filosofian pääkysymyksen -- selittämättä. Jos tämä katsantotapa
todella pääsisi vallalle ja määräämään valtiomiesten, eduskuntain ja
kansanjoukkojen kantaa, niin vaipuisi koko eurooppalainen elämä,
siveellisen joustavuuden ja tuoreen persoonallisen tahdon puutteessa,
itämaisen kvietismin tautia uhkuvaan hetteeseen. En tiedä, oletko
lukenut erästä kirjoittamaani runoelmaa _Ahasverus och Prometheus_,
joka on ollut julkaistuna Litterärt albumissa (Tukholma 1878).
Ahasverus, historiallisen _täytymyksen_ edustaja, taistelee siinä
Prometheusta vastaan, joka edustaa sitä, _jonka_ tulee olla. Siinä
olette te nyt, sinä ja Daa. Ei kuitenkaan ole mitään vaaraa olemassa.
Kaikki tulevain vuosisatain syvimmät luonteet ja lämpimimmät sydämmet
tulevat olemaan Promethidejä, jotka tuntevat epämukaisuuden
todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen välillä' ja koettavat
sitä poistaa. On käyvä yhä selvemmäksi, että 'historia', käsitettynä
kaikista yksilöllisistä tahdoista riippumattomaksi tai kaikkia
yksilöllisiä tahtoja määrääväksi faktumiksi, on yksi noita monia suuria
mielikuvitteita, joita väärä abstraktsioni on synnyttänyt. 'Historia
tekee itse itsensä', sanotaan; mutta nyt tullaan sanomaan: 'aatteet
tekevät historian'. Kansa, jota ihanteelliset voimat eivät vielä ole
vallanneet, ei ole historiallinen kansa. Sillä ei ole mitään historiaa.
Se on lauma ja pysyy laumana, joskin se elää tuhansia vuosia. On
näyttäytyvä, että terveellinen determinismi (tahdon rajoitus) hyvin
sopii yhteen sen tiedon kanssa, että harrastuksemme itsetietoisesti
määräämiämme päämaaleja kohti tulevat yhä tehokkaammin vaikuttamaan
historialliseen syyperäisyyteen. Kansan korkeimmaksi päämaaliksi asetan
siis minäkin sinun kanssasi sen 'itsensä jalostamisen', joka
ehdottomasti kumoaa 'kansallisen itsekkäisyyden'."
Mutta vielä vähemmin kuin patriotismi kelpaa Soldanin mielestä
kansallisuusaate siveelliseksi periaatteeksi. Se on vaillinainen
siveellisenä periaatteena ja sangen epäilyttävä politillisenakin.
Kansalliset pyrinnöt ovat kyllä täysin oikeutetut siinä tapauksessa,
että ne sisällöltään ja tarkoitukseltaan ovat siveellistä ja oikeata
laatua. Mutta ilmauksina luonnollisesta itsekkäisyydestä, johon niillä
on taipumus vajota, ovat ne hyljättävät. Ei mikään ole hyvää sentähden,
että se on kansallista tai isänmaallista. Isänmaallista on vaan se,
mitä me isänmaassamme tapaamme hyvää.
Kierointa oli Soldanin mielestä kansallisissa pyrinnöissä se, että ne
näyttävät kaikkialla tähtäävän voimakkaamman valtaan ja heikomman
sortoon. Kun Hegelin mukaan historia oli korkein tuomioistuin
ratkaisemaan, mikä oli lopulta oikeaa s.o. että se, mikä tapahtui ja
pääsi voitolle, oli oikeaa, niin syntyi pian käsitys siitä, että
valtakin oli oikeutta, että voimakkaimmalla oli aina oikeus puolellaan.
Kun kansallisuusaate aina on voimakkain suuressa joukossa, niin johtui
se helposti pitämään omaa valtaansa oikeuden korkeimpana ilmauksena.
Mihin tämä oppi vie, se näkyy Soldanin mielestä siitäkin, miten esim.
Katkoff sovitti tarkoituksiinsa opin absoluutisesta eli yleisestä
hengestä. Hänen oppinsa oli, että slaavilaisen hengen piti päästä
valtaan ja sortaa ja häväistä kaikkia muita, koska ne olivat heikompia,
Se oli suoranainen seuraus Hegelin oikeusopista.
Siirtäessään nämä yleiset periaatteensa, -- joita hän paljoa tarkemmin
ja perusteellisemmin käsittelee kuin mitä tässä on voitu tehdä
-- Suomen oloihin, tulee hän siihen johtopäätökseen, että
kansallisuusaatteen yksipuolinen käsittäminen ja ainoaksi oikeaksi
kohottaminen on saattanut meidät suurimpaan onnettomuuteemme,
vallitsevaan puolueriitaamme, että fennomania semmoisena kuin hän sen
käsittää on hylättävä, koska se muka tarkoittaa sekä luvultaan
heikomman aineksen sortamista että korkeamman kulttuurimuodon
hävittämistä. "Yksikieli"-teoria on hänestä epäsiveellinen. Ja vielä
enemmän väite siitä, että ruotsinkieli olisi Suomessa vieras kieli,
jolla muka ei ole täällä samaa oikeutta olemiseensa ja kehittymiseensä
kuin suomenkielellä.
Mutta antakaamme hänen puhua omilla sanoillaan, joissa hän esittää
teoksensa ohjelman ja sitä itselleen selvittää ikäänkuin puheluissa
itsensä kanssa:
"En tahdo minä taistella suomalaisuuden asiaa vastaan sen järkevässä
merkityksessä, vaan fennomaniaa, suomikiihkoisuutta vastaan tahdon minä
taistella: en näet tarkoita fennomanialla työtä suomenkielen
kehitykseksi kirjalliselta kannalta katsottuna. Tämä työ on nimittäin
ihmisyyttä ja ihmisyyteen perustuvaa toimintaa, juuri sellaista, miksi
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajat sitä katsoivat ja niinkuin
sen käsittivät Lönnrot, Castrén y.m. Ei kukaan heistä vihannut maan
sivistyskieltä, eivätkä he katsoneet sitä ulkomaalaiseksi, vaan
vaativat he ainoastaan molempien kielten tasa-arvoisuutta. Vasta tuo
hegeliläinen yksipuolisuus etnograafisine kansallisuuksineen muutti
tämän kannan."
"En tahdo myöskään taistella isänmaallista työtä vastaan suomenkielen
oikeuksien hyväksi, sillä ei suomenkielen käyttäminen julkisessa
elämässämme, joka kansamme historiallisen kehityksen vuoksi aina
viimeisiin aikoihin saakka on ollut varsin vaillinaista, ole sekään
vielä fennomaniaa. Niin totta kuin humaaninen elämä on kansan
todellinen päämaali, ei kansassa, josta 7/8 puhuu ainoastaan suomea,
voida muuta vaatia kuin että suomenkieli on tähänastisesta alhaisesta
asemastaan kaikilla laillisilla keinoilla autettava. Tältä kannalta
katsottuna -- tunnustakaamme se suoraan -- ovat suomenkielen oikeudet
suuri päämaali ja elinehto kansallemme tämän sanan väärentämättömässä
ja humaanisessa merkityksessä -- ei ainoastaan kansan suomalaiselle
osalle, vaan koko kansallemme. Sillä myöskin ruotsia puhuvalle osalle
on katsottava inhimilliseksi tehtäväksi kaikkien kansalaisten
sivistäminen ja kohottaminen, olkoon näiden kieli mikä hyvänsä. Sillä
me olemme vanha historiallinen yhteiskunta syvälle juurtuneine
yhteisine traditsioneineen. Oli siis verrattoman suuri urotyö se
herätys, joka lähti kansallisten harrastusten tarmokkaimmasta
edustajasta maassamme. Ei ole hän herättänyt ainoastaan suurta ja
yleistä innostusta suomenkielen harrastusten hyväksi, vaan myöskin
korkean yhteiskunnallisen asemansa kautta vaikuttanut laillisten
uudistusten aikaansaamiseksi."
"Kaikki tämä ei nyt minun mielestäni ole mitään muuta kuin inhimillistä
ja oikeaa ja sellaisenaan oikeutettua harrastusta enkä minä siis tahdo
sitä vastaan mitään muistuttaa. Se ei ole mitään fennomaniaa -- vaan
ainoastaan järkevätä kansallista toimintaa. Kielitaistelumme ei olekaan
leimahtanut tuleen näiden rajain sisällä. Totta kyllä on, että se
osaltaan oli seuraus tarpeellisistakin uudistuksista, koska ne
koskettivat useita yksityisiä etuja, niinkuin pakkoa esim. uuden kielen
oppimiseen, joista oltiin vastahakoisia luopumaan. Mutta tällä bona
fide-pohjalla ei kielitaistelu kehittynyt siihen huippuunsa, joka teki
sen onnettomuudeksi maallemme. Se kehittyi siihen vasta sitten, kun
siihen yhtyi viha ja nurjuus maan toista kieltä ja sen ystäviä
kohtaan."
Ja tätä vastaan hän tahtoo taistella. Sellainen suomikiihkoisuus ei ole
hänestä isänmaallista, vaikka usein kuulee niin väitettävän.