arvostelu, jonka hän sai kirjoituksestaan Viktor Rydbergiltä. "Olen
lukenut kirjoituksesi ilolla sekä mietteittesi selvyyden että niiden
perusteellisuuden tähden", -- kirjoittaa Rydberg syyskuussa 1878. --
"Mahdollista on, ett'et saa vastausta itse ydinkohtaan nähden; mutta
jos niin käy, niin voit olla vakuutettu siitä, että se on seuraus
todistelusi kumoamattomuudesta. Erittäinkin olet vakuuttavalla tavalla
osoittanut ei ainoastaan, mitä laatua Herbartin determinismi on -- jota
tähän suureen filosofiin perehtymättömät ovat usein väärin selittäneet,
vaan myöskin, miten välttämätön tälläinen determinismi on todellisen
vapauskäsitteen pelastamiselle. -- -- Et saa missään tapauksessa antaa
alakuloisuutesi luulotella itseäsi, että se, mitä olet sanonut ja
ajatellut, on ajateltu ja sanottu turhaan. Joskaan et ole välittömästi
kääntänyt vastustajaasi, on kuitenkin luultavaa, että hänellä on ollut
jotakin hyötyä siitä, mitä olet asian valaisemiseksi esiintuonut ja
että hän vastedes ottaa tarkempaa selkoa Herbartista, ennenkun häntä
arvostelee; ja mahdollista myös, että itse perusajatuksesi, niinkuin ne
ovat esitetyt, tekevät häneen jotain vaikutusta. Mutta paitse häntä
onhan aikakauskirjalla monta muuta lukijaa, ja kuka tietää, eikö voi
niin tapahtua, että joku tuleva professori Helsingissä, Upsalassa tai
Lundissa on sanova, että hän nuoruudessaan sai sinulta ensimmäiset
huomautuksensa mestaristaan Herbartista? Niin tavallisesti tapahtuu.
Terveet siemenet, joita järkevä tarkoitus kylvää, putoavat tuulen
kulettamina itämiselleen sopivaan maahan, vaikkakin osa lankeisi
kalliolle ja osa ohdakkeiden sekaan. -- -- Ajatellessasi niitä
näköaloja, joita sinulle on avaunut aatteiden maailmaan, ja sitä
kaunista vaikutusalaa, joka sinulla on maasi palveluksessa, et voi
sanoa, että elämäsi raha ei olisi kauniisti leimattu, vaikkakin
ruumiilliset kärsimykset hiukan sen reunoja nakertavat. Toivon, että
nämä kärsimyksesi vähenevät ja että sinä paljoa enemmän kuin tähän
saakka saat tilaisuutta työskennellä mielivainiollasi filosofian
alalla! Mitä sillä alalla voit saada aikaan ja kuinka harvinaisesti
sinussa yhtyvät ajatuksen syvyys ja sen selvyys, sen osoittaa juuri
esityksesi 'Herbart och Rein'."
Soldanin ruumiilliset kärsimykset lisääntyivät kuitenkin vuosi vuodelta
niin, ett'ei hän kyennyt enää aina virkaansakaan hoitamaan ja sitä
mukaa vähenivät toiveet tuon suuren teoksen tai jonkun sen osankaan
valmistumisesta. Tuon tuostakin virkoo hänen ajatusvoimansa ja hän
kirjoittaa päästyään selville jostain tärkeästä ydinkohdasta vihkonsa
reunaan iloisen huudahduksen: "heureka!" tai: "nyt sain sen!" Mutta yhä
useammin uskoo hän muistikirjainsa lehtisille, joiden kanssa hän
puhelee kuin ystävänsä kanssa, huolensa ja epätoivonsa. Maaliskuun 1
p:nä 1880 hän m.m. kirjoittaa: "Kas niin, nyt keksin oikean käänteen!
Se on jonain toisena aamuna vereksin voimin ja yhdellä silmäyksellä
läpitungettava. Oli kysymys perustavasta alkuesityksestä käytölliseen
filosofiaan mahdollisimman selvästi ja lyhyesti, voidakseni sitten
osoittaa sitä sekaannusta, joka vallitsee näissä käsitteissä. Oli taas
kysymys tuosta eetillisestä epäselvyydestä, ja sen lisäksi vielä
tiestä, joka saattaa pois tästä epäselvyydestä siveellisen tajunnan
kirkkaaseen päivänvaloon."
"Voi, kun olisi vielä voimia työskentelemään! Nyt näyttää minusta kuin
olisi asia päivän selvä minulle itselleni, mutta myöskin vaan minulle
itselleni! Vaan jos koetan pitää kiinni noista yhä harvemmin
ilmaantuvista ajatuslangoista, niin uupuvat siipeni pian ja päässäni
pimenee ja kamaloita mietteitä välkkyy mielessäni. Ja silloin jätän
minä -- niinkuin nytkin -- koko asian siinä toivossa että kohtalooni
tyytyminen on käyvä helpommaksi kuin se nyt on."
Ja kun hän näin huomaa ei enää itse voivansa luoda kokonaisuutta
kirjoituksistaan, alkaa hän etsiä toista, joka mahdollisesti haluaisi
ottaa sitä tehdäkseen. Hän ajattelee parasta ystäväänsä Hedlundia,
tekee jo v. 1870 erään kovemman sairauden aikana kirjallisen
testamenttinsa hänen hyväkseen. Ja v. 1873 käy hän palatessaan
kylpymatkalta Saksasta Gööteporissa tapaamassa Hedlundia ja Rydbergiä
sillä tarkoituksella, että saisi heille esittää suunnitelmansa ja lukea
joitain osia käsikirjoituksistaan. Hän viipyy useita päiviä Hedlundin
maatilalla Bjurslätissä, jossa myöskin Rydberg oleskeli lomahetkinään,
mutta ei saavuta tarkoitustaan. Tästä pettymyksestään on hän elokuun 4
p:nä kirjoittanut muistikirjaansa seuraavat alakuloiset sanat:
"Pelkään, ett'eivät Hedlund ja Rydberg enää voi pelastaa karille
ajautuvaa, vanhaa alusta."
"He eivät voi sitä, sillä vanhuus, sairaus ja -- vastahakoinen kohtalo
ovat tehneet tehtävänsä."
"Ei Bjurslätin 'ilmakaan' enää voi puhaltaa minuun uutta henkeä, sillä
ei itse Herrakaan, kaikkien aikain ja avaruuksien Herra, enää voi minua
auttaa!"
"Se on raskas hetki tämä, kun täytyy selvin ja varmoin sanoin tunnustaa
joutuneensa -- hylyksi!"
"Niin paljon filosofiaa olen minä kuitenkin viimeisten vuoksien
kuluessa onnistunut lastata laivaani, että tämä huudahdukseni ei ole
vaan pelkkä hätähuuto, tai epätoivon ilmaus."
"Olenhan jo tottunut siihen ajatukseen, että se hetki tulisi piankin
lyömään. No niin, mitäpä siis minun kohdallani merkitsee, tulkoonpa tuo
hetki hiukan ennemmin tai myöhemmin."
"Ikävältä kuitenkin tuntuu, että erityinen ja satunnainen
vastoinkäyminen piti kohdata minua juuri tällä hetkellä --
pahoinvoinnin ja mielenmasennuksen muodossa."
"Toivoin näet saavani ystävilleni täällä selittää kantani kysymyksissä,
jotka ovat sydämmelläni. Nyt se tuskin enää on onnistuva."
"Tarkoitukseni oli saada selville: onko Soldanissa todellakin mitään,
joka ansaitsee tulla talteen pannuksi, vai onko se vaan pelkkää
luulottelua?"
"On nyt kuusi tai seitsemän vuotta siitä kun sattuma sai aikaan
merkillisen murroksen sisällisessä elämässäni. Minulla oli jotain
harrastusta milt'ei kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta tämä
harrastus oli haihtuvaa ja pintapuolista. Oli minulla kumminkin aina
jonkunlaista filosoofista vakaumusta, mutta se oli sekin häilyvää ja
pintapuolista, sillä minä olin, vaikkakin dilettantin tavoin, pinttynyt
hegeliaani."
"Silloin sattui käteeni Lazaruksen kirjanen tapojen synnystä. Se oli
lähtökohtana uuteen ja vähitellen yhä yksinomaisempaan ja
keskittyvämpään harrastukseen: Herbartin filosofiaan."
"Jo oli kyllä nuoruuteni voima tiessään -- eikä sekään ollut koskaan
suuri. Mutta nuoruuden lämpö oli vielä tallella, ja tuosta mainitusta
tapauksesta kasvoi vähitellen uusi harrastus, niin, aukeni ainakin
omasta mielestäni aivan uusi sisäinen maailma."
"Kaiken tämän ohella olin minä selvillä siitä, että olin vaan
dilettantti. Roomassani ympäröi minua koneiden räminä ja kotini ei
ollut mikään -- Tusculum. Harvoin oli terveytenikään hyvä."
"Mutta totuuden aurinko paistoi kuitenkin sieluuni ja aika-ajoin
tapahtui, että ensimmäinen aamuhetki soi minulle ajatuksia. Ne olivat
tietysti yleensä kaikua opinnoistani, mutta tuntuivat minusta joskus
uusiltakin. Kaikissa tapauksissa olivat ne minun ajatuksiani, olkoonpa
sitten, että olivat alkuisin mistä tahansa, ja minä kirjoitin niitä
muistiin, usein pitkälläni, koska eivät voimani sallineet nousta ylös."
"Sellainen on nyt asema. En ilmaissut haluani saada vetää paperejani
esille saarnatakseni filosofiaa, vaan keskustellakseni perusajatuksista
siinä opissa, jonka olen hyväksynyt."
"Jos ette, ystäväni, hyväksy mielipiteitäni eräissä pääkohdissa, niin
on selvää, ett'en näiden kirjoituksieni kanssa sen enempää tahdo teitä
ikävystyttää."
Perinpohjaisempaa selkoa ei Soldan näy saaneen tehdä mielipiteistään.
Mutta arvattavasti ei kuitenkaan kehoituksia ystäväin puolelta
puuttunut, koska hän eräässä kirjeessä kohta tältä matkalta palattuaan
kirjoittaa Hedlundille: "Herää kummallisia kuvia mielessäni, kun
ajattelen viimeistä yhdessä oloamme -- tuota niin merkillistä
epäsivuista kolmiota (Rydberg, Hedlund, Meijerberg), jossa minä olin
tylsänä kulmana siihen kuuluvine kapeine jalkoineen. Ja kuitenkin kävin
minä vähemmän alakuloiseksi kuin tavallista. Päinvastoin -- minusta
näyttää kuin olisin minä Ruotsissa saanut uusia herätyksiä ja uutta
luottamusta itseeni."
Kun Hedlund myöhemmin tarjoutuu poikansa Torstenin uudessa
kirjapainossa painattamaan Soldanin psykologian tai propedeutikan,
vastaa tämä siihen: "En tahdo kieltää, että olen ajatellut
mahdollisuutta saada jonkun osan teoksestani painetuksi Torstenin luona
-- jos vaan olisi käsikirjoitusta, jopa olen kuvitellut sitäkin, että
uusi laitos soisi minulle, mitä ei mikään muu laitos maailmassa voi,
nimittäin tuulahduksen myötätuntoisuutta. -- Mutta mitäpä sanoisin
filosoofisista harrastuksistani? Pää ja sydän ovat halkeamaisillaan
kuin liika täydet kapsäkit -- jotka ovat tehdyt huonosta nahkasta.
Vielä kerran sanon sinulle: jos sinä olisit täällä tai minä
läheisyydessäsi, ei toden totta olisi käynyt niinkuin nyt on käynyt.
Sinä tunnet laulun erämaan kuoritusta puusta. -- Enkä voi minä muuta
kuin kirota sitä kohtaloa, joka piti minua kiedottuna idealismin
savupilveen elämäni syysmyöhään saakka. -- Nyt katson minä kaikki jo
kadotetuksi."
Muutamia vuosia myöhemmin, v. 1879, kirjoittaa hän Rydbergille
vastaukseksi hänen ystävälliseen kirjeeseensä kirjoituksen "Herbart och
Rein" johdosta: "Kirjeesi oli rakkaimpia mitä koskaan elämässäni olen
saanut. Se oli myöskin, jos en ota lukuun paria lahjakkaan nuorukaisen
ujoa hyväksymistä, ainoa arvoa ansaitseva osanoton ilmaus, joka tässä
sydämmeni asiassa on tullut osakseni. Ja kuitenkin vaikenin kuin muuri.
Sinä ymmärrät ilman sen pitempiä selityksiä, että se merkitsee pitkälle
kehittynyttä alakuloisuutta eikä mitään muuta. -- -- Tuo pitkällinen,
kiusallinen asema, kun sydän täynnä aatteellisia harrastuksia päivä
päivältä ja vuosi vuodelta täytyy kulkea aineellisen toimeentulon tietä
ja kun täytyy olla erillään kaikesta elähyttävästä seurasta ja
osanotosta siinä, millä on minulle jotain korkeampaa merkitystä; kaikki
tämä vaikuttaa kovin herpaisevasti koko henkiseen olentooni ja
toimintaani."
"Niin, sinä olit onnen lemmikki, joka sait elää kauniin osan tästä
elämästä hyvän ystävämme Hedlundin perhepiirissä. Olen kerran hänelle
maininnut, että koko elämäni olisi saanut toisen ja varmaankin paremman
suunnan, jos minulla olisi ollut tekemistä yhdenkään hänenlaisensa
ystävällisen ja uskollisen ihmisen kanssa. Ja minä olen yhäkin vielä
sitä mieltä."
V. 1882 erään ankaran taudin jälkeen ottaa Soldan vielä kerran puheeksi
teoksensa ja kirjoittaa konseptin kirjeeseen, joka oli osoitettu
ystävälleni runoilijalle idealistille:
"Kauvan olen toivonut -- mutta turhaan! Nyt alkavat voimat väsähtyä,
elämä paeta, ja raskasta, kovin raskasta on poistua täysin, mutta
kohtalon kädellä lukituin sydämin."
"Sinun käsiisi, ystävän käsiin, joka minut ymmärtää, tahdon minä laskea
nämä eloni syksymyöhällä poimimani hajalehdet. Sinä ehkä voit tavalla
tai toisella suojella niitä siltä kylmältä viimalta, joka uhkaa ne
uudelleen hajoittaa."
"Ne ovat muodon kahleet, jotka nyt minua painavat. Tahdon sen vuoksi
kääntyä sellaisen runouden suurmestarin puoleen kuin sinä olet."
Kirjettä ja niitä seuraamaan aiottuja käsikirjoituksia ei lähetetty
perille. Ja filosoofisella tyyneydellä tyytyi filosoofi vähitellen
kohtaloonsa. Eräässä muistiinpanossa puolitoista kuukautta ennen
kuolemaansa heittää hän tyynet jäähyvästit elämänsä ihanalle unelmalle.
Antaen vielä viimeisen kerran haaveittensa ja toiveittensa kulkea
ohitsensa, sanoo hän:
"Vaan kuinka kävikään, niin kasaantuivat vaan paperini eikä aijotusta
järjestämisestä ja kokonaisuudesta mitään tullut. Henkiset voimani
olivat liian heikot voidakseen yhteen henkilöön yhdistää virkamiestä ja
kirjailijaa. -- -- Pahin viholliseni oli hajaannus ja epäsäännöllisyys.
Minulla oli aina jotain toimitettavaa viran puolesta, ei ainoastaan
rahapajassa, vaan myös Suomen Pankille, Teollisuusjohtokunnalle y.m.s.
Summa se: siitä ei mitään lähtenyt! ja se, joka on minua voimiltaan
etevämpi, lisätköön kernaasti: _ex nihilo nihil fit_."
"Mutta sen saanen kuitenkin lisätä: puhtaampaa ja lämpimämpää
harrastusta totuuden asiaan niissä kysymyksissä, joita muistiinpanoni
ja tutkimukseni koskivat kuin mikä minua näinä 20 vuotena elähytti, en
tarvitse toivottaa kenellekään niistä, jotka vast'edes ehkä tulevat
vaeltamaan siihen suuntaan, mihin nämä hyvän tahtoni työt viittaavat."
"Yksi hyöty näistä papereistani voisi ehkä vielä olla sille, joka
tahtoisi tutustua niihin totisesta hartaudesta filosofiaa kohtaan s.o.
_tulevaisuuden filosofiaa_, johon Herbartin realismi on avannut
suuremmoisia näköaloja, nimittäin seuraava:"
"Nämä hajalehteni ja vihkoni sisältävät melkoisen määrän käännöksiä
saksalaisten kirjailijain teoksista, mutta on niissä koko joukko hyviä
otteita Thilelta, Volkmannilta, Zimmermannilta, Lazarukselta, Waitzilta
y.m."
"Vahinko -- kuinka helposti olisin voinut ruotsintaa ainakin näytteitä
Herbartin omista teoksista!"
"Mutta sinne se meni!"
18.
Mietteitä uskonnosta ja siveys-opista.
_Uskonnon synty. -- Uskonto ja siveellisyys. -- Onnellisuuden oppi. --
Sielun kuolemattomuus. -- Siveys-oppi ja sen sovittaminen omaan
elämään_.
Sinne se meni! -- elämän työ.
Ett'ei se nyt kuitenkaan olisi kokonaan hukkaan mennyt, sallittakoon
tämän kirjoittajan vielä lopuksi koettaa luoda edes jonkunlainen
käsitys Soldanin filosoofisesta kannasta ja maailmankatsannosta.
Tarpeellisia tietoja puuttuen en voi -- eikä sitä minulta
vaadittanekaan -- ajatellakaan täyttää sitä programmia, jonka Soldan
oli ajatellut teoksensa pohjaksi. En voi antaa edes mitään yhtenäistä
selontekoa hänen systeemistään. Olen vaan vaeltaessani hänen
ajatustensa puutarhassa poiminut oksan sieltä toisen täältä näytteeksi
siitä, mitä siellä löytyy. Tuon esille nämä näytteet, jotka
pääasiallisesti ovat valikoima hänen muodollisesti valmistuneimmista
esityksistään, osaksi siinäkin toivossa, että joku tällä alalla
taitavampi tarhuri on kerran kassaroiva pois kuivat oksat, kitkevä
rikkaruohot ja aukaseva käytävät, joita myöten hän ajatteli voivansa
päästä sen tieteen puun luo, minkä juurien lomitse hänen löytämänsä
ikuisen oikeuden ja muuttumattoman totuuden lähde pulppusi...
Niinkuin Soldanin kirjeet Ruotsista ja muistiinpanot Atlantilta ja
Ameriikasta osoittavat, oli uskontokysymys niitä kysymyksiä, jotka
eniten hänen mieltään kiinnittivät. Se oli ensimmäisiä, joista hän
ryhtyi kirjoittamaan Suomeen palattuaankin ja jonka ympärillä hänen
mietteensä alinomaa kiertelivät.
Lienee sentähden paikallaan alkaa tämä esitys hänen mietteistään
uskontokysymyksessä. Tässä niinkuin muissakin esityksissä tulen niin
paljon kuin mahdollista seuraamaan Soldanin alkuperäistä esitys- ja
kirjoitustapaa ja referaateissakin säilyttämään hänen omia sanojaan.
* * * * *
_Uskonnon synty_.
Uskonto oli hänen ymmärtääkseen syntynyt vainajain palvelemisesta. Oli
kuollut esimerkiksi joku mahtava mies, joku johtaja, patriarkka vielä
luonnon kannalla elävässä heimossa. Kun henkeä yleensä ajateltiin
aistilliseksi, vaikkakin näkymättömäksi olennoksi -- joka jo unessa oli
ikäänkuin matkoilla -- niin heräsi helposti kysymys, minne tuo henki
oli joutunut, kun se kuoltua oli kokonaan kadonnut?
Mielikuvituksen ja järjen tekemien vertailujen avulla johduttiin
silloin päättelemään, ett'ei tuo mahtava, apua ja neuvoja aina antava
henkilö voinut olla kovinkaan kaukana. Hän on siinä missä hänen luunsa
lepäävät, jossain läheisyydessä. Hän voisi siis ehkä yhä edelleen
auttaa tai rangaista ja kun häntä palveltiin eläessä ja hänen tahtoaan
täytettiin ja tarpeitaan tyydytettiin, täytyi hänen yhä edelleen saada
osansa saaliista. Hän eli siinä, mihin hänet haudattiin tai missä
kuoli. Paikkaa ei tosin aina varmuudella tiedetty, mutta silloin
alettiin palvella jotain paikkaa tai esinettä, kiveä tai puuta, missä
hänen otaksuttiin olevan.
Mutta kun niin oli, niin oli selvää, että henget myöskin voitiin
ajatella ja ajateltiinkin kätkeytyneiksi niihin esineihin, joilla on
henki s.o. eläimiin. Siitä syntyi käsitys sielujen vaelluksesta, joka
niin runsaasti esiintyy alkukansain saduissa. Kaikissa vanhoissa
jumalaistaruissa vilisee muunnoksia s.o. sielu muutetaan ja muuttaa
itse itsensä olennosta toiseen.
Tämä kaikki ei vielä ole uskonnon ilmiö, vaan on kuitenkin sen
valmistusta, sen ensimmäistä sarastusta. Se on vaan _taikauskoa ja
tarua_.
Taikausko on syyperäisen yhteyden näkemistä siinä, missä sitä todella
ei ole olemassa: vainajat, esineissä asuvat henget ovat nyt syynä
kaikkeen, mikä tapahtuu.
Mutta vähitellen vaalenee kansan muistossa, sen tarustossa, kuolleiden
yksilöiden muisto. Mutta niistä syntyneet henget metsissä ja maissa,
vuorissa, puroissa ja järvissä elävät kansan uskossa. Toiset niistä
tulevat suuriksi ja mahtaviksi, toiset jäävät vähäpätöisiksi; toiset
ovat hyviä ja ystävällisiä ihmisille, toiset pahoja ja vihamielisiä.
Merkitsevimmät niistä saavat nimensäkin ja jäävät muistossa elämään.
Kun ne ovat jo alkujaan persoonallisia olennoita, niin sepittää
mielikuvitus niistä taruja. Ja kun ei ole olemassa mitään todellisuuden
pohjaa, koska nuo henget ovat vaan mielikuvituksen tuotteita -- niin
kehrää taru rihmansa analogiian ja symboolien rullille. Ja niin ovat
meillä valmiina tarut kuolleista ja kuitenkin yhä elävistä sankareista
ja hengistä. Ja ne ovat ne tarut, joita kutsutaan _jumalaistarustoksi_.
Se muodostaa kansain jaloimman ytimen, sillä siinä aatteet ja
aavistukset puhtaasti henkisestä ja jumalallisesta orastavat.
Mutta vielä ei meillä ole muuta kuin taikauskoa ja tarua -- vielä ei
meillä ole _uskontoa_.
Tulee sitten uusi vaikutin, uusi momentti lisää kehityksen kulkuun,
nimittäin _tunne_, tuo vaihteleva, ihmeellinen ja vaikeasti selitettävä
sieluntila, joka niinkuin tausta ja väritys sisältörikkaassa taulussa
seuraa melkein jokaista ajatuksen ja tahdon ilmausta. Ja tämä
mielentila ilmaisee usein niinkuin sumuisessa kokonaiskuvassa
kokonaisen ajatusjakson, jopa kokonaisen sarjan aatteita.
Ja tunteen tarttuessa tarujen kehitykseen alkaa _uskonnon ensimmäinen
sarastus_.
Syyperäinen ajatteleminen, refleksioni, vaikkakin se on, niinkuin on
nähty, kovin taikauskoista, ei kuitenkaan lakkaa koskettelemasta elämän
kaikkia suhteita. Luonnon kannalla olevan ihmisen ajatukset kiertelevät
alussa yksinomaan häntä itseään ja hänen omia aineellisia
harrastuksiaan, ja vaikka tunne tässä niinkuin ainakin on valmis
seuraamaan ajatusta, on kuitenkin kaikki mitä se kuvastaa ja mitä se
vaikuttaa, ainoastaan aistillista laatua.
Mutta vähitellen muuttuvat menot. Yksitoikkoinen elämä johtaa
määrättyihin _tapoihin_, ja kun on saavuttu sille asteelle, jossa
tietoisuus henkivainajain elämästä s.o. hengen itsenäisyydestä on selvä
ja vakaantunut ja kun näitä henkiä aletaan palvella, olkoonpa että tämä
palveleminen on kuinka yksinkertaista tahansa (niinkuin esim. että
nuija lasketaan ruumiin viereen, että vainaja saisi puolustautua petoja
vastaan), silloin on se tunne, joka seuraa tätä tekoa, tuo osanoton,
pelon, kiintymisen ja kiitollisuuden tunne, uskonnollinen tunne, ja
muodostaa yhdessä taikauskoisen käsityksen kanssa _uskonnon ensimmäisen
idun_.
Jo näillä elämänsä asteilla huomasi ihminen olevansa kiedottuna
moninaisiin suhteihin luonnon kanssa, joka, kun oli kysymys hänen
ainoasta harrastuksestaan, henkensä elättämisestä, milloin tuli
ystävällisesti häntä vastaan, milloin taas vihamielisesti pakoitti
hänet vaivoihin, kärsimyksiin ja myöskin ennenaikaiseen häviöön.
Niinpiankun metsät ja vedet kerran olivat näin kansoitetut, seurasi
siitä itsestään, että näitä sen asukkaita hyvää ja pahaa vaikuttavina
henkinä oli hyvitettävä. Ja kaikki, mikä tiettiin olevan eläville
mieluista, otaksuttiin olevan sitä myöskin vainajille.
Ja siitä alkaa luonnon henkien palveleminen. Heille kannetaan uhreja,
mairittelua (kiitosta ja ylistystä), lupauksia ja rukouksia. Tunne,
joka ajaa osoittamaan vainajille kiintymystä, alamaisuutta, on
uskonnollista tunnetta. Ja tätä uskonnollista tunnetta seuraava
palvelus on -- _uskonnon alku_.
Tästä alusta, näistä monista jumaliksi muuttuneista vainajista kehittyi
sitten vähitellen yksi kansallisjumala, jollainen on esim. juutalaisten
_yksi_ ainoa jumala, joka sittemmin hajosi useampiin ja jonka henki
otti asuntonsa ihmisessä.
* * * * *
_Uskonto ja siveellisyys_.
Uskontokysymyksestä siirtyy Soldan mietelmissään toiseen häntä
yhtä paljon huvittaneeseen kysymykseen, nimittäin _kysymykseen
siveellisyydestä_.
Sellaisena kuin hän käsitti uskonnon synnyn ja kehityksen, ei ihmisen
siveellisyydellä ja uskonnolla ollut alussa toistensa kanssa mitään
tekemistä. Jos tapain kehittyminen saisi kulkea omaa kulkuaan, johtaisi
se siveellisyyteen, kaikkein korkeimpaan ihanteelliseen humaniteettiin,
kaikkein korkeimpaan eetilliseen päämäärään, johon sivistynyt ihminen
voi kohota _ilman uskonto-ilmiön apua_, ilman semmoisenkin, jommoisena
se kautta vuosisatojen elää historiallisissa muodoissaan (kirkossa),
jos _vaan olisi mahdollista_ tapojen purjehtia ympäri kaikkialla esiin
pistävien uskonnollisten tunteiden.
Uskonto ja siveellisyys eivät alkujaan kuulu välttämättä yhteen, --
vaikkakin keinotekoinen kristillinen mielipide sitä tavallisesti
väittää. Mutta kun ihmissielu on yksinkertainen olento, ei se voi
samalla kertaa käsittää rajattoman mahtavaa ja vaikuttavaa henkeä ja
ajatella, että tällä voimalla ei olisi mitään vaikutusvaltaa ihmisen
siveellisiin suhteihin. Kun hänellä on hyviä ja pahoja jumalia ja
niillä on oikkunsa ja vaatimuksensa, täytyy hänenkin jo niiden vuoksi,
muodostella siveellistä elämäänsä. Sillä tavalla sekaantuu siveellisyys
uskontoon, mutta ei muodosta sen varsinaista sisältöä.
Sillä ei voi kieltää, että uskonnollisesta uskosta huolimatta ihmisten
kesken on olemassa hyvin paljon _epäsiveellisyyttä_. Sen, joka ei tahdo
ummistaa silmiään, tulee huomata, että on tekoja, jotka ovat
_suoranaisia seurauksia uskonnosta_, jopa joskus sen antamia
määräyksiäkin, ja jotka kuitenkin, ainakin kristillisen käsityskannan
mukaan, ovat puhtainta _epäsiveellisyyttä_, niinkuin esim. pakanain
ihmisuhrit, muhamettilaisten uskontonsa levittäminen miekan avulla ja
kristinuskon uskonvainot uskonnollisista syistä. Tähän väitetään, että
vainot olivat seurauksia _väärinkäsitetystä_ uskonnosta. Mutta minä
vastaan, että tämä väite itse on väärinkäsitystä ja käsitteiden
sekaannusta. Sillä minä en puhu uskonnosta teoriana, en siitä
_siveysopista_, joka aikain kuluessa on rakennettu alkuperäisten,
jalojen siveyskäskyjen pohjalle, vaan _uskonnosta kokonaisuudessaan_,
uskonnosta ihmishengen hyvin moninkertaisena ja monimutkaisena
ilmauksena. Ja silloin ei saa puhua yksinomaan opista, vaan myöskin
tunteesta ja tahdosta. Kysymys on siitä, mitä _uskonto_ merkitsee
ihmisen siveellisessä elämässä ja silloin puhumme me uskonnosta
yleensä, sekä pakanallisesta että kristillisestä. Vaan silloin ei saa
ajatella kristinuskoa kutistuneeksi joihinkuihin ihanteellisiin
opinkappaleihin, joita lausui sen perustaja ja jotka hän vahvisti
tahrattomalla elämällään ja sankarillisella kuolemallaan. Näitä
henkisen valon ihanteita vastaan ei meillä ole mitään muistuttamista.
Mutta nämä opit ja tämä yksityinen elämä eivät ole kristinusko. Ei voi
valitettavasti edes sanoa, että ne olisivat kristinuskon teoreettisen
opin _tarkoituksenakaan_. Sillä osaksi on kristinusko kehittymisensä
aikana, niin, jopa aivan alussaan, omaksunut kohtia, jotka olivat sille
vieraita: ei koskaan ole esim. Jeesus Natsarealainen sanonut tai
opettanut, että Isä, Jumala, Poika ja Pyhä Henki olisivat samalla
kertaa kolme eri persoonaa, ja osaksi taas on jo varhain ja sitten yhä
edelleen alkuperäistä oppia ainakin osaksi väärin käsitetty tai väärin
selitetty. Se selviää jo satain erilaisten oppien olemassa olosta,
jotka osittain hyvinkin suuressa määrin ovat _ristiriidassa_. --
Jossain täytyy siis olla erehdyksiä, sillä kaikki tahtovat ne olla
_kristinoppia_.