Riihaton monologi.
Uudenaikainen runo,
ma tunnen sinut,
koko sun aapeluksesi osaan
kannesta kanteen
ja kaikki sun ylirealistiset,
konstruktiivis-koneelliset
La Morgue-näkysi:
naisruumiin pantterilevon
ja pienten porttojen
nälkäisten jäsenten
geometria-rytmin
ja Lontoon Hallit ja Piccadillyn
ja esikaupunki-nokeen johtavat
selkäydin-antennit,
polttavilla katukivillä katuvan
Pesupunkka-Magdalenan
ja kuppatautisen Ryysy-Ristuksen,
Rotonden ja Dômen
mulattimallit
ja maalari-epigonit
takaraivottomat
ja kabaretti-laulajain
banaani-metaforat keskiyön aikaan,
jolloin tuo vanha _petite différence_
leijaa areoplaanilla
ylitse kuilujen,
välillä säätyjen säädyttömäin,
heitellen alas
palopuheita _laisser-aller_-teorian.
Tunnen myös berliniläisen
Blume-Annan
ja Anna-Blumen,
suurella kirjaimella kirjoitetut
jymysanat
ja ykstavuiset säkeet,
laittomien lait,
ja kolmannen internatsionalen
kiroja sylkevät evankeliumit.
_Mein Liebchen,
was willst du noch mehr?_
Niin uudenaikainen olen.
Mut milloinkaan
et lohduttanut mua,
sa puhkuva Pacific,
sa uudenaikainen runo,
et ylentänyt, nostanut,
et antanut voimaa
pyrkimään irti
pakkotyöstä henkeä salpaavasta,
jota elämä teettää,
kestämään enemmän
kuin ihminen kestää,
ei, sit' et voinut sa tehdä,
sa lauluton telme;
yhtä vähän kuin mun
laulavan hiljaisuuteni ihmisyystahto
on riittänyt heille,
joilla on kipeä tarve
kieppua kirmassa kinon
ja sylkäistä elämä esiin
karuselli-kiireessä,
vihlovin huudoin,
laatusanoissa pillastuneissa.
Niin vanhanaikainen olen.
Ja sittenkin!
Aika on ilmaa.
Uusi ja vanha sanoja vain,
reklaamikylttejä tyhjiä,
pintojen kuohaa!
Ihminen eilen ja tänään,
työssään ja rakkaudessaan
ja sairaudessaan
on alati sama.
Hän pyytää viileää kättä
polttavalle potilasotsalleen,
hän rukoilee ikuisuutta
katoavaisille kauneushaaveilleen,
ja tahrattunakin tahtoo
ojentaa veljille käden
elämän valheen liejun
suuresta suosta.
Hän vaatii perspektiivejä
ylös ja alas ja sivulle,
kolmeen ulottuvaisuuteen,
— mieluummin neljään —
ja retkeilyalaa
vieteille viiden aistin,
— mieluummin kuuden —
Ken täyttävi nää
hulluinhuoneesta tuodut
tai sinne johtavat halut?
Vain runoilija.
Siks siedetään häntä
itsemurhantekijää,
hullua kroonillista,
surmani entäjä, ukkosenjohdatinta
taivahantulten,
koesimpanssia, seeruminvalmistajaa
elämän ruttoon.
Ilman häntä ei oisi
puhdasta ilmaa,
ei lepoa viisaan,
ei oisi myöskään
maapallon päällä
kuun kanavain karttaa:
pienten porvariskotien
juoksuhautoja parkuvan autuaita...
Mut sit' eivät tiedä he itse,
nuo elämälle pelastuneet
runoseerumin myrkyttämät
sokeat onnelliset.
He voivat hyvin
ja heillä on voimaa elää
ja varsinkin varaa
halveksia
runoja ja runoilijoita.