Hephaistos synkkä sydämessä hakkaa,
lyö raunioiksi, minkä rakensin.
Jo suihkukaivot laulamasta lakkaa,
teeruusuin tuoksut haihtuu tuulihin
ja hyväilevät henkäykset ambran.
Nyt kauniit kaatuu pylvähät Alhambran,
nuo kaaret hennot Itämailta tuodut
ja kuvitelmain kudelmasta luodut.
Korallihattaroiden hiukset
jo hulmuavat päämme päällä tuolla
kuin pakenevat muuttojoutsenet.
Oi armas, ymmärrä, on aika kuolla,
on hetki murtumisen, loppu leikin,
on taru päättymässä tarun sheikin.
Oi, kätke kyyneleesi, kallehin:
näin elämäss' on käynyt ennenkin,
pois juoksee päivä jälkeen päivän toisen,
ei kiitäjää, mi kiinni saada voi sen.
Ja lempi! Soinnahdus vain, vailla valaa.
Ken eli sen, hän vaikenee ja salaa.