Syyshimmeä kaislojen helinä
ja yllä valkea kuu,
edessä aaluva kuoleman
ja takana elämänpuu.
Oi kuinka on kasvot kirkkahat
tuon vastasyttyvän kuun
ja kuinka on keveät oksat veen
ja raskaat elämänpuun!
Yön lamppu, loistos verhoa,
oot niinkuin muudan muu:
ei huulten kaari kavalla,
jos suudeltu on suu.
Mut mitä laulaa laine veen,
min kiedoit armasteluun?
Oi, _luna mendax!_ kaislat soi
ja oksat elämänpuun.