Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä kannatamme
hartaasti tunnuslausetta »taidetta koteihin».
Maailmassa yleensä vallitseva ahdinkotila on kuitenkin ulottanut
taloudellisesti epäedulliset vaikutuksensa meihinkin siinä määrin,
että uloslämpiävässä ja sisäänsavuavassa 1 huoneen ja 1 nykyajan
mukavuuden sisältävässä huoneistossamme emme tähän mennessä ole voineet
sitä toteuttaa. Seinillämme ei ole ollut muuta kuin seinäpaperit ja
olemme olleet iloisia siitä, että edes nekin ovat vielä pääpiirteissään
pysyneet.
Eräänä sumuisena syyspäivänä vihdoinkin ostimme velaksi taideteoksen.
Se oli taulu. Leveys 75 senttimetriä, korkeus 40 senttimetriä.
Taiteilija, joka sen oli maalannut, oli verrattain tunnettu — me
tunsimme hänet jo kouluajoilta —, hinta oli verrattain kohtuullinen ja
saisimme suorittaa sen vähitellen.
Taideteoksena taulu oli harvinaisen onnistunut, värejä oli käytetty
mestarillisesti ja sommittelu ensiluokkainen. Niin vakuutti ainakin
taiteilija itse, ja olihan hän toki asiantuntija jos kukaan. Ainakin
parempi kuin me.
Niemeläinen ja minä olisimme mielellämme kysyneet, mitä taulu
oikeastaan esitti, mutta emme rohjenneet näyttää tietämättömyyttämme,
joten emme vielä tällä hetkellä tiedä, mitä taulu esitti. Niemeläinen
tietenkin tiesi, että minä en tiennyt, mutta ei kuitenkaan rohjennut
kysyä tiesinkö minä, sillä silloin minä olisin tietänyt, että hän
ei tietänyt. Ja minä tietenkin tiesin, että Niemeläinen ei tiennyt,
mutta en rohjennut kysyä liesikö hän, sillä silloin hän olisi varmasti
tiennyt, että minä en tiennyt. Sen vuoksi emme ollenkaan puhuneet siitä
asiasta.
Niemeläisen mentyä taiteilijan kanssa kahville aloin minä lyödä
kolmituumaista naulaa oikeanpuoleiseen pitkään seinään taulua varten.
Naulan lyöminen kiviseinään vaatii paljon taitoa ja nauloja. Saadessani
naulan lopultakin pysymään seinässä olin tehnyt litraa nauloja 8
numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi ja renkaiksi, sekä seinään n. 1
neliömetrin verran isompia ja pienempiä reikiä. Lisäksi suuren joukon
syntiä, puhumalla raakuuksia itselleni, nauloille, seinälle, vasaralle,
taululle, taiteelle ylipäänsä ja likaisenharmaalle villakoirallemme
Jussille, joka jännityksellä odotti, milloin putoaisin tuolilta, jotta
se pääsisi puremaan.
Kun Niemeläinen tuli kotiin, riippui taulu seinällä ja oli kovasti
taiteellisen näköinen.
— Vai niin, sanoi Niemeläinen, minkätähden sinä olet ripustanut taulun
tuohon seinälle?
— Sentähden, että sen tarkoitus on seinällä riippuminen. Emme kai me
ostaneet sitä kahvitarjottimeksi tai sängynpohjaksi!
— Se riippuu väärällä seinällä ja väärällä paikalla. Valo lankeaa
siihen aivan nurinkurisesti. Eikä tauluja koskaan ripusteta noin
korkealle. Me joudumme naurunalaisiksi, jos se saa riippua tuossa.
— Se riippuu siinä, missä se riippuu, mikäli se minusta riippuu!
— Ja mikäli se minusta riippuu, niin se ei ikinä riipu siinä, missä se
nyt riippuu!
— Riippuupa!
— Ei riipu!
— Riippuu! — Jussi, sen pahuksen ilkiö, yritäppäs purra!
Siinä samassa taulu nauloineen putosi alas, säälimättömästi paljastaen
sen peitossa olleen naulanreikäparven seinässä.
— Näetkös nyt, sanoi Niemeläinen, kohtalon sormikin osoittaa, että
taulun paikka ei ole tuolla seinällä! Minäpä näytän, mihin taiteellinen
maku ja aisti sen määrää!
Niemeläinen tarttui vasaraan, kiipesi tuolille ja alkoi lyödä
vasemmanpuoleiseen pitkään seinään naulanreikiä ja nauloja, jotka
menivät 8 numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi j.n.e.
Minä jatkoin samanlaista toimintaa oikealla seinällä, lainattuani
vasaran naapurista.
Varsinkin peukaloihin sattuvat harhaiskut kiihoittivat ennestään
kiihtynyttä mielialaa siinä määrin, että parkkiintunut villakoiramme
Jussikin alkoi pelätä pahinta ja pyysi päästä ulos.
Emme joutaneet kuulemaan sen pyyntöjä Vedämme hetkiseksi esiripun sen
eteen, mitä siitä seurasi.
Avatessamme jälleen esiripun oli Niemeläinen saanut naulansa pysymään
ja ripusti taulun siihen.
— Alas, sanoin minä. On taiteen pyhyyden loukkaamista, jos taulu saa
riippua tuolla seinällä! Kuinka se voisi riippua vasemmanpuoleisella
seinällä, kun valo lankeaa suoraan edestäpäin! Sitäpaitsi taulu ei ole
edes keskellä seinää.
— Koeta saada naula menemään siihen paikkaan, missä on seinän
keskipiste! Mitä sinä sitäpaitsi ymmärrät taiteesta!
— Minä olen lukenut taidehistoriaa. Minäpä tiedän, mikä on goottilainen
ja romaani... romaanialainen tyyli!
— Mutta osaatko ratkaista korkeamman asteen yhtälöitä niinkuin minä!
— Eiväthän ne kuulu tähän asiaan!
— Kuuluuko sitten roomalainen tyyli tähän asiaan! Eivät sinua auta
hatarat kirjatietosi, kun kuitenkin olet synnynnäistä taideaistia
vailla!
— Sinullako sitä sitten on!
— Minulla on. On sen verran, että käsitän huoneemme muodostuvan
tyylilliseksi skandaaliksi, jos taulu ripustetaan oikeanpuoleiselle
seinälle!
— Mutta sinne se nyt ripustetaan kuin ripustetaankin, sanoin minä ja
otin taulun alas Niemeläisen naulasta ja ripustin sen omaan naulaani.
— Ohoo, sanoi Niemeläinen ja sanoi paljon muutakin, jota ei tässä voi
toistaa, ja otti taulun alas ja aikoi ripustaa sen takaisin omaan
naulaansa, mutta minä ennätin ajoissa estämään tämän mielettömän
aikeen. Taulu oli lujaa tekoa, sillä se kesti katkeamatta pitkän mutta
kiivaan kissanhännänvedon.
— Jos taulu ripustetaan vasemmalle seinälle, sanoin minä, niin minä
muutan tieheni ja saat itse maksaa koko huoneen vuokran ja taulun
hinnan ja koiraveron ja kaikkityyni!
— Ja jos taulu ripustetaan oikealle seinälle, sanoi Niemeläinen,
niin minä lähden. Etkö jaksa käsittää, että sen on oltava vasemmalla
seinällä.
— Oikealla! Suoraan sanoen minusta oikeastaan on aivan yhdentekevää
kummalla seinällä se riippuu, mutta oikea seinä on nyt kerta kaikkiaan
muodostunut minulle kunnia-asiaksi, ja minä en peräydy, vaikka taulu ja
henki menisi.
— Saman tekevää minustakin. Yhtä paljon valoa se saa kummallakin
seinällä, mutta narri minä olen, jos lakkaan vaatimasta sitä vasemmalle
seinälle!
Saadaksemme nukkua yömme rauhassa ja kerätäksemme uusia voimia riidan
jatkamista varten, sijoitimme taulun toistaiseksi sohvan alle, missä
siihen ei langennut valoa ollenkaan.
Seuraavana päivänä tuli taiteilija ja vei taulunsa pois.
— Ette te kuitenkaan koskaan kykene sen hintaa minulle suorittamaan,
sanoi hän.
Ja siinä hän taisi olla oikeassa.
Mutta nyt me hyvin ymmärrämme, miten taiteen jalostavasta vaikutuksesta
huolimatta suuressa julkisuudessa voi syntyä ankaria taideriitoja.
Kun jo pikkuisen »taidetta koteihinkin» voi moista levottomuutta
matkaansaattaa.