Nuoret helsinkiläiset neidit Aino ja Kaino Hippara olivat saapuneet
maalaistaloon sukulaistensa luo joulua viettämään. Sukulaiset rajatonta
iloa teeskennellen lausuivat heidät sydämellisesti tervetulleiksi
ja mielessään samalla lausuivat surumieliset jäähyväiset odotetulle
joulurauhalle.
Tutkimusmatkoillaan Aino ja Kaino saapuivat pesutupaan, missä suuressa
saavissa oli 17 lipeäkalaa likoamassa.
— Ui ui, sanoi Kaino, mitä nahkoja nuo ovat?
— Nehän ovat lipeäkaloja, sanoi Aino.
— Ovatko ne eläviä?
— Minä luulen, että ne ovat kuolleita.
— Hyi sentään. Mutta minkätähden ne sitten ovat vedessä?
— Ne ovat kai olleet kuivia välillä.
— Hih hih, ovatko kalatkin kuivia? Useimmat ihmiset ovat kuivia!
— Hih hih!
— Hih hih! Kuule.
— No?
— Minkätähden niitä sanotaan lipeäkaloiksi? Onkohan niillä niin lipeä
kieli?
— Älä nyt, se on kai sentähden, että niistä saadaan lipeäkiveä.
— Ai, sitä, jolla veitsiä kuurataan!
— Niin, kai se on sitä.
— Ovatkohan ne itse onkineet nämä kalat?
— Ei suinkaan niitä ongita.
— Ai, ne otetaan haavilla.
— Ei, ne ottavat niitä semmoisella pitkällä verkolla, rysällä, silloin
kun niillä on kutuaika.
— Kenellä?
— Hih hih, livekaloilla! Vaari kertoi kerran, että ennen vanhaan
silloin ei saanut soittaa kirkonkellojakaan, etteivät ne pelästyisi ja
lähtisi pakoon.
— Mikä se on se kalojen kutuaika?
— Hih hih, etkö sinä tiedä, hih hih!
— Hih hih, en minä tiedä. Onko se jännittävää?
— Hih hih! Se on se kun ne saavat lapsia!
— Hih hih.
— Taikka nehän saavatkin mätiä...
— Mätiä lapsia!
— Ei — kun rommia — olethan sinä nyt koulussakin lukenut!
— Ai juu, mutta ei sitä muista aina. Muistatko sinä aina kaikkea?
— Kuule.
— No?
— Hih hih!
— Hih hih! Mitä?
— Katso tuota livekalaa tuossa! Hih hih.
— Hih hih, mitä sitten?
— Se on ihan... hih hih... ihan... hih hih hih... ihan luutnantti
Linttasen näköinen!
— Hih hih.
— Hih hih... mutta luutnantti ei näytä noin haaveelliselta kuin tuo
kala!
— Näyttääpä, hän on pohjaltaan hyvin haaveellinen ja tunteellinen,
vaikka hän salaa sen niin taitavasti.
— Tuo kala ei osaa salata, hih hih!
— Ehkä silläkin joskus on ollut tunteet.
— Lipeäkalan tunteet.
— Kuule... hih hih!
— No?
— Hih hih... tuo kala on ihan tuomari Kanttisen näköinen.
— Hih hih.
— Se ei ole ollenkaan haaveellisen näköinen, se on tyhmän näköinen.
— Hih hih. Se on ihan kuin se olisi tanssiaisissa eikä tietäisi; mitä
sanoisi.
— Hih hih!
— Hih hih!
— Hih hih!
— Hih hih!
— Ei, minä en jaksa enää kuunnella! parkaisi äkkiä suurin
lipeäkaloista. Minä olen kuollut ja kuivattu ja mankeloitu ja lionnut,
mutta en jaksa!!
Se roiskahti lattialle ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki 17 lipeäkalaa
syöksyivät ulos ovesta.
Aino ja Kaino joutuivat niin jähmettävän kauhun valtaan, etteivät 5
sekuntiin saaneet sanaa suustaan.
Lipeäkalat löydettiin läheisestä metsästä.