Ensimmäinen kohtaus.
Prosperon majan edusta.
(Prospero loitsijanpuvussa ja Ariel tulevat.)
PROSPERO.
Jo tuumani on täyttymäisillään:
Ei petä loitsu, henget tottelevat,
Pää pystyss' aika kulkee taakkoinensa.
Mik' on nyt hetki?
ARIEL.
Kuudes hetki, jolloin
Sanoitte työnne päättyvän.
PROSPERO.
Niin sanoin,
Kun myrskyn nostin. Sano, henki, kuinka
On kuninkaan ja seurueensa laita?
ARIEL.
Lumotut ovat kaikki siihen tapaan
Kuin käskitte ja niin kuin itse näitte:
Vankeina kaikki lehmustossa, joka
Majaanne suojaa; eivät liikahtaakaan
Voi teidän päästämättä. Kuningas
Ja hänen veljensä, ja teidän, kaikki
Mielt' ovat vailla; toiset heidän tähden
Peloissaan, tuskissaan; mut erittäinkin
Tuo teidän "hyvä vanhus Gonzalo";
Niin tippuu ukon partaan kyyneleitä
Kuin talvell' olkiräystähästä vettä.
Tehonnut niin on heihin taika, että
Jos näkisitte heidät nyt, niin varmaan
Mielenne heltyis.
PROSPERO.
Niinkö luulet, henki?
ARIEL.
Mun heltyisi, jos ihminen ma oisin.
PROSPERO.
Mun heltyy myös. Sin' olet pelkkää ilmaa
Ja sentään heidän tuskiansa säälit;
Min' olen heidän sukuaan ja tunnen
Ja kärsin heidän lailla; mulla siiskö
Ei yhtä hellä sydän ois kuin sulla?
Vaikk' ovat syvästi mua loukanneetkin,
Niin jalouden puolta toki pidän
Vihaani vastaan. Kauniimpaa kuin kosto
On hyvä työ. Jos katuvat, niin raukee
Hankkeeni ainoo tarkoitus ja jäljill'
Ei otsan rypistystä. Mene, Ariel,
Vapauta heidät! Loitsuni nyt päästän,
Palautan heihin järjen taas, niin että
Tulevat tuntoihinsa.
ARIEL.
Noudan heidät.
(Menee.)
PROSPERO.
Te metsäin, vuorten, vetten keijukaiset,
Te, jotka hiekall' utujäljin takaa
Ajatte pakenevaa Neptunoa
Ja, kun hän palaa, itse pakenette;
Te menninkäiset, jotka kuutamalla
Hypitte ruohoon noita pyörylöitä,
Joit' eivät lampaat syö; te, jotka huviks
Yön aikaan luotte sieniä, ja joita
Hohtaa iltakellon juhlasoitto;
Te, joiden kautta -- vaikka heikkojenkin --
Pimitin sydänpäivän auringon,
Kapinaan tuulet nostin, vihan raivoon
Vihannan meren sain ja sinitaivaan,
Isäisen julman käteen tulen hankin,
Ja omalla Zeun vaajall' itse särjin
Zeun uljaan tammen, vankat kalliotkin
Järkyttelin, ja setripuut ja hongat
Pois nytkin juurineen; mun käskystäni
Herättäin kuolleens' aukenivat haudat
Ja ruumiit ylös nousivat; ja tämän
Sai aikaan mahtini. Mut loitsut julmat
Nyt vannon pois, ja kun vaan taivaallista
Saan soitantoa aikaan, jonka hurma
Nuo saattaa järkiin, sauvani ma taitan,
Sen maahan hautaan monta syltä syvään,
Ja kirjanikin mereen upotan
Syvemmälle kuin laskinluoti pohjaa.
(Juhlallista soitantoa. Ariel palajaa; hänen jäljissään Alonzo,
mielipuolena raivoten, Gonzalon seuraamana; samaten Sebastian ja
Antonio, Adrianin ja Franciscon seuraamina; he kaikki astuvat
Prosperon tekemään tenhopiiriin ja jäävät lumottuina siihen
seisomaan. Prospero huomaa sen ja puhuu:)
Sävele juhlallinen, hourun mielen
Parahin lohtu, parantakoon aivos,
Jok' aivan tehotonna päässäs kiehuu!
Tuoss' seiskaa! Olette nyt tenhotut. --
Ylevä Gonzalo, sa kunnon mies,
Mun silmän' sopuisin sun silmäis kanssa
Veljellisiä kyyneleitä tiukkuu. --
Nopeesti laukee tenho; niinkuin aamu
Yön yllättää ja pimeyden poistaa,
Niin virkoo taju heissäkin ja alkaa
Tuot' usmaa sankkaa hajoittaa, mi kirkkaan
Pimitti järjen. -- Hyvä Gonzalo,
Mun pelastajani ja uskollinen
Isäntäs palvelija, töin ja sanoin
Tekosi hyvät palkitsen. -- Alonzo,
Julm' olit mulle ja mun lapselleni;
Sua työssä veljes auttoi; -- tuo, Sebastian,
Nyt sinun mieltäs kalvaa; -- veli, sinä,
Lihaani, vertani, pois luonnon kielsit
Ja omantunnon, himotessas valtaa,
Ja tuon Sebastianin kanssa -- jolla
Kovimmat siit' on sielun tuskat -- väijyit
Kuninkaas henkeä; työs anteeks annan,
Vaikk' onkin luonnoton se. -- Äly heissä
Jo alkaa paisua, ja kohta huuhtoo
Lähentelevä tulva järjen rannat,
Jotk' ovat tuossa likaiset ja mustat.
Mua heist' ei näe, ei huomaa yksikään. --
Tuo, Ariel, miekkani ja päähineeni.
(Ariel poistuu.)
Pukua muutan nyt ja esiynnyn
Milanon herttuana niinkuin muinoin. --
Hei, joudu, henki, kohta olet vapaa.
(Ariel palajaa, laulaen, ja auttaa Prosperoa pukeumisessa.)