Viljamaat ja runsaat sadot,
Aitat ahdetut ja ladot,
Viinitarhat täyteläät,
Nuokkuvaiset tähkäpäät,
Syksyn mennen kevätt' uutta,
Ijän kaiken ihanuutta,
Yltäkyllin tavaraa
Ceres teille toivottaa.
FERDINAND.
Oi, näky majesteetillinen! Mikä
Lumoova sopusointu! Rohkenenko
Hengiksi noita luulla?
PROSPERO.
Hengiks aivan,
Jotk' ilmi taitoni on loihtinut
Mun mielijohteitani täyttämään.
FERDINAND.
Oi, ijäti ma täällä elää soisin!
Isä ja puoliso noin ihmetöiset
Tään saaren luovat ilotarhaks.
(Juno ja Ceres kuiskuttelevat ja lähettävät Iriksen toimille.)
PROSPERO.
Hiljaa!
Juno ja Ceres kuiskuttelevat;
Lopussa viel' ei kaikki. Hiljaa! Vaiti!
Lumous muuten haihtuu.
IRIS.
Te vedenneidot virran viereiset,
Te ruokorinnat, sulosilmäiset,
Lainetten läikky jättäkää ja tulkaa
Kedolle tänne; Junon käsky kuulkaa!
Impyiset kainot, rientäkää, nyt täällä
On uskollisen lemmen juhla päällä.
(Vedenneitoja tulee.)
Päivettynehet elomiehet tänne
Iloitsemahan tulkaa kynteiltänne!
Työt syrjään! Elkää ujostelko, elkää!
Pääss' olkihattu vaan, ja pyöritelkää
Näit' immikoita tanssiss' iloisessa.
(Somasti puettuja elomiehiä tulee, jotka yhtyvät tyttöjen
kanssa viehättävään tanssiin. Sen lopulla Prospero äkkiä
hypähtää ylös ja puhuu, jolloin ne kaikki kummallisella,
sekavalla ja kumealla kuminalla katoavat.)
PROSPERO (syrjään).
Olinpa unhottaa nuo konnan juonet,
Joill' apurineen Caliban, tuo hylky,
Mun henkeäni väijyy. Toimeenpanon
Lähestyy hetki. --
(Hengille.)
Hyvin. -- Pois! -- Jo riittää.
FERDINAND.
On kummaa tää. Tulisen kiihkon vallass'
On isäsi.
MIRANDA.
En ole tähän päivään
Noin vihan valtaamana nähnyt häntä.
PROSPERO.
Niin huumatulta, poikani, sa näytät,
Kuin säikäyksiss' oisit. Älä pelkää;
Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät
Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,
Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.
Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
Ylevät templit, tämä maankin pallo
Eloineen kaikkinensa kerran raukee
Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin
Oleeton harhahurmos. Sama kude
On meissä kuin mik' unelmissa on,
Ja unta vaan on lyhyt elämämme. --
Min' olen ärtynyt; mut kärsiväinen
Mua kohtaan ole; ukon päätä huimaa;
Mun heikkouttan' älä säikähdä.
Lepäämään mene majaani, jos tahdot.
Ma hetken aikaa täällä käyskelen
Ja koitan mieltän' tyyntää.
FERDINAND ja MIRANDA.
Rauha teille!
(Poistuvat.)
PROSPERO.
Kuin aatos joudu! -- Kiitos! -- Tule, Ariel!
(Ariel tulee.)
ARIEL.
Kun viittaat, olen valmis. Mik' on tahtos?
PROSPERO.
Torjuttavat on Calibanin juonet.
ARIEL.
Niin, herrani, siit' aioin huomauttaa
Cerestä näytellessäni, mut varoin
Pahastuvasi.
PROSPERO.
Vielä kerran sano,
Mihinkä jätit konnat?
ARIEL.
Kuten kerroin,
Punakat aivan viinist' olivat he
Ja uljaat, niin ett' ilmaa pieksivät,
Kun tuulla tohti heitä vasten naamaa,
Ja maata löivät, suudella kun tohti
Se heidän jalkojaan; mut juoni mieless'
Ain' oli heillä. Nyt löin rummutinta;
Kuin villivarsat, korvat katollansa,
He tuijottivat, nokka ilmassa,
Kuin olis soitantoa haistaneet.
Lumosin heiltä korvat, niin ett' aivan
Kuin hiehot mylvintääni seurasivat
Kautt' orjantappurain ja ohdakkeiden,
Jotk' ihan repi sääret. Vihdoin heidät
Majasi taakse limakuljuun jätin
Rypemään kaulaa myöten, jotta lieju
Pahemmin löyhkää heistä nyt kuin jalat.
PROSPERO.
Oivasti, lintuseni! Pidä vielä
Tuo näkymätön muotos; mene, nouda
Mun majastani tänne koristeeni
Syötiksi noille varkaille.
ARIEL.
Kyll' oiti.
(Menee.)
PROSPERO.
Piru on hän, ilmi piru; hänen luontoons'
Ei kuri pysty; hänest' ihmistä
Ma koitin, mutta kaikki turhaa, turhaa!
Ja niinkuin ruumis hältä rumentuupi,
Niin mielikin se ikää myöten paatuu.
Mut kiusaanpa ja ulvotanpa heitä. --
(Ariel palajaa, tuoden mukanaan loistavia vaatteita y.m.)
Tuo tänne köydelle ne riippumaan!
(Prospero ja Ariel jäävät näkymättöminä näyttämölle.
Caliban, Stephano ja Trinculo tulevat esiin läpimärkinä.)
CALIBAN.
St! Hiljaa, ettei astumaamme kuule
Tuo sokko myyrä! Pesän lähell' ollaan.
STEPHANO.
Hirviö, tuo keijosi, jota sanoit hyväksi keijoksi, ei ole meitä
pidellyt narria paremmin.
TRINCULO.
Hirviö, minä haisen ihan hevosen virtsalle, ja se minun nenääni
suuresti vaivaa.
STEPHANO.
Ja minun myös. Kuuletko, hirviö? Jos alkaisin suuttua sinuun,
näetkös --
TRINCULO.
Niin olisit sinä mennyttä hirviötä.
CALIBAN.
Suo, ruhtinaani, suosiosi mulle;
Rauhoitu; palkka, minkä sulle hankin,
Sun vauriosi korvaa. Hiljaa vaan!
Kaikk' äänetöntä on kuin keskiyöllä.
TRINCULO.
Niin, mutta kun pullomme hukkasit tuonne liejuun, --
STEPHANO.
Se ei ole ainoastaan synti ja häpeä, sinä hirviö, vaan ijankaikkinen
vahinko.
TRINCULO.
Se on vieläkin pahempaa kuin tämä kastuminen. Ja sekö se on sinun hyvä
keijosi, hirviö?
STEPHANO.
Pulloni minä noudan, vaikka menisin sinne korviani myöten.
CALIBAN.
Rauhoitu, kuninkaani. Katsos, tässä
On majan ovi; hiljaa vaan, ja sisään,
Ja kelpo iskus lyö, niin iki-omaks
Tään saaren saat, ja minä, Caliban,
Sinulle tulen jalkain nuolijaksi.
STEPHANO.
Tuohon käteen! Minussa alkaa syntyä verisiä ajatuksia.
TRINCULO.
Oi, kuningas Stephano! Oi, herra! Oi, arvokas Stephano! Katsos, mikä
vaatteus tässä on sinua varten!
CALIBAN.
Pois kätes, hölmö! Se on pelkkää roskaa.
TRINCULO.
Ho, hoo, hirviö! Kylläpä me tiedämme, mikä on romukalua.
STEPHANO.
Trinculo, ota alas tuo levätti; kautta tämän nyrkin, minä tahdon sen
levätin!
TRINCULO.
Sinun armosi saapi sen.
CALIBAN.
Tuon hölmön syököön vesitauti! Mitä?
Romua moista ihailette? Pois se,
Ja tehkää ensin murha! Jos hän herää,
Nipistää nahkamme hän päästä jalkaan
Ja tekee meistä vatkulia.
STEPHANO.
Rauhoitu, hirviö! -- Neiti Nuoranen, eikö tuo ole minun nuttuni, joka
tuossa kupeellanne kuppelehtii? Oi, kuinka oletkin kuppaan mennyt, ja
nyt sinä, nuttuseni, varmaankin menetät karvasi ja sinusta tulee kalju
nuttu.
TRINCULO.
Jatka, jatka! Me varastamme nuoran ja mittapuun jälkeen, teidän
ylhäisyytenne luvalla.
STEPHANO.
Kiitoksia kompasanasta! Tuossa sulle nuttu siitä hyvästä. Äly ei jää
palkattomaksi, niin kauan kuin minä olen kuningas tässä maassa.
"Varastaa nuoran ja mittapuun jälkeen!" verraton kokkalause! Tuossa
sulle vielä toinenkin nuttu.
TRINCULO.
Hirviö sinä, voitele näppisi ja vedä maahan loputkin.
CALIBAN.
En huoli niistä. Aika meiltä kuluu;
Pian hanhiks muutumme tai iljettäviks,
Matala-otsaisiksi apinoiksi.
STEPHANO.
Hirviö, näppisi tänne! Auta minua, että saan nämä tuonne viinitynnyrini
tykö; muuten ajan sinut kuningaskunnastani. Kas niin, kanna tuota!
TRINCULO.
Ja tuota.
STEPHANO.
Niin, ja tuota.
(Metsästysmelua kuuluu. Henkiä tulee koirien hahmossa heitä
ajamaan. Prospero ja Ariel usuttavat niitä.)
PROSPERO.
Hei, Jalo, hei!
ARIEL.
Ota kiinni, Musti!
PROSPERO.
Tuossa, Vahti, tuossa! Käy kiinni! Käy kiinni!
(Caliban, Stephano ja Trinculo ajetaan käpälämäkeen.)
Nyt käske peikkojeni raajat noilta
Rujota säryll' aivan, joka jänne
Jumovan jäykäks pingoittaa ja ruumis
Nipistää kirjavammaks tiikeriä
Tai villikissaa.
ARIEL.
Kuules ulvontaa!
PROSPERO.
Hätyytä hyvin heitä! Tällä hetkell'
On vallassani kaikki vihamiehet.
Lopussa koht' on vaivani, ja sinä
Saat vapaast' ilmaa hengittää. Mut seuraa
Ja palvele mua vielä hetkinen.
(Poistuvat.)