Ensimmäinen kohtaus.
Prosperon majan edusta.
(Ferdinand tulee kantaen pölkkyä.)
FERDINAND.
On raskait' urheilujakin, mut niissä
On vaiva hauskuutta; mont' inhaa tointa
Jalosti hoitaa voi, ja halvin työkin
Voi onneen viedä. Tämä orjan askar
Yht' inhottavaa ois kuin vaivaloista;
Mut emäntäni, haltijattareni,
Kuolleenkin henkiin saa ja vaivannäön
Huviksi muuttaa. Kymmenkertaisesti
Hän hellemp' on kuin isänsä on tuima,
Ja hän on itse tuimuus. Tuhatmäärin
Mun raastaa täytyy näitä pölkkyjä
Ja pinota ne: niin on tuima käsky.
Tuo armas haltijattareni itkein
Mun näkee raatavan ja sanoo, että
Noin halpa työ ei ole moisen miehen.
Unohdan tuon; mut työtän' innostuttaa
Nuo hellät ajatukset, ja se sujuu
Kuin itsestänsä.
(Miranda tulee. Prospero etäällä.)
MIRANDA.
Minä pyydän, älkää
Noin ponnistelko! Oi, ett' oisi leimaus
Pinottavanne pölkyt polttanut!
Levätkää! Maahan taakkanne nyt pankaa:
Se palaessaan itkee vaivojanne.
On isä kiinni kirjoissaan; ma pyydän,
Levähtäkää! Hän kolmeen tiimaan teitä
Ei häiri.
FERDINAND.
Armas haltijatar, ennen
On päivä maillaan, kuin ma määrätyöni
Lopettaa ehdin.
MIRANDA.
Istukaa, niin minä
Sill' aikaa pölkyt kannan. Antakaahan,
Tuon pinoon vien.
FERDINAND.
Ei, kallis luoma! Ennen
Minulta selkä katketkoon ja jänteet,
Kuin tässä jouten istun, jättäin teille
Näin halvan orjantyön.
MIRANDA.
Mult' yhtä hyvin
Se käy kuin teiltä, paljon helpomminkin:
Vapaasta tahdosta sen minä teen,
Te vasten tahtoanne.
PROSPERO.
Mato parka!
Nyt koukuss' olet! Tämä etsikkosi
Sen todistaa.
MIRANDA.
Te näytte väsyneeltä.
FERDINAND.
Ei, jalo haltijatar; raitis mulla
On aamu, kun te illoin ilmestytte.
Sanokaa, mikä nimenne, sen että
Rukouksiini sulkisin.
MIRANDA.
Miranda. --
Nyt, isä, käskys rikoin, tuon kun sanoin.
FERDINAND.
Ihailtava Miranda! Ylin kaikist'
Ihailtavista! Luomakunnan kallein,
Ihanin helmi! Monta olen naista
Ma tyynni tarkannut, ja monet kerrat
Heleä naisen ään' on valloittanut
Vireän korvanikin; eri naisiss'
Ol' eri sulot, mut ei yhdessäkään
Niin hurmaavaa, ett' ei ois joku virhe
Soaissut jalointakin suloutta
Ja halvaks tehnyt sitä. Mutta te,
Niin verraton, niin täydellinen! Teissä
Kaikk' yhtyy, mitä luonnoss' ihaninta.
MIRANDA.
En sukupuoltani ma ketään tunne;
Naismuotoa en muuta minä muista
Kuin peilist' omat kasvoni; en miehiks
Sanottavia muita ole nähnyt
Kuin sinut, ystävä, ja isän' armaan;
Millainen muill' on muoto, sit' en tiedä.
Mut kautta siveyteni, kallihimman
Mun myötäjäiseni! en toista tahtois
Kuin teitä elämäni kumppaniksi.
Toist' olentoa teidän kaltaistanne
Ei kuvitus voi luoda. Haastelenpa
Nyt liian hurjia ja isän kiellon
Näin unhotan.
FERDINAND.
Miranda, säädylt' olen
Ma prinssi, luulisinpa kuningaskin; --
Oi, jos en oisi! -- tätä puista orjuutt'
En enempää vois kärsiä, kuin sietää
Voin huulillani likakärpästä. --
Mut kuulkaa, -- sieluni nyt puhuu! Heti
Kun teidät näin, niin palvelijaksenne
Sydämmen' antautui; tääll' asuu nyt se
Ja orjaks minut sitoo; teidän tähden
Tät' inhaa työtä teen.
MIRANDA.
Mua lemmittenkö?
FERDINAND.
Oi, maa ja taivas todistajiks tulkoot!
Valani vahvistakoon kirkas onni,
Jos totta vannon; vaan jos vilpistelen,
Tuhoksi parhaat toiveet kääntykööt!
Ylitse kaiken luodun teitä lemmin,
Ylistän, kunnioitan!
MIRANDA.
Itken, houkka,
Vaikk' ilo minut valtaa.
PROSPERO.
Ihanaa,
Kun kaksi uskollista sydänt' yhtyy!
Oi, taivaast' armon sade kastelkoon
Oraita näitä!
FERDINAND.
Mitä itkette?
MIRANDA.
Halpuuttani, kun tarjota en tohdi
Mit' antaa soisin, vielä vähemmin
Sit' ottaa, jonka puutteessa ma kuolen.
Mut turhuutta on tuo; jot' enemmän
Se piillä koitttaa, sitä suuremmalta
Se näyttää vaan. Pois siis, sa arka kainous!
Mua ohjaa, pyhä, puhdas viattomuus!
Ma vaimos olen, jos mun naida tahdot;
Jos et, niin palkkapiikanasi kuolen.
Voit olla vaimokses mua ottamatta,
Mut tahtomattasikin orjas olen.
FERDINAND.
Ei, valtiaani olet sä, ja minä
Ikuinen alamaises.
MIRANDA.
Mieheni siis?
FERDINAND.
Niin, sydämmestän' aivan, niinkuin halaa
Vapauttaan orja. Tuossa käteni!
MIRANDA.
Ja tuossa mun, ja sydän mukana.
Ja hyvästi nyt hetken ajaksi!
FERDINAND.
Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi!
(Ferdinand ja Miranda poistuvat.)
PROSPERO.
Min' en voi riemuella niinkuin nuo,
Jotk' aivan hurmos valtaa; mut en mistään
Niin toki iloitse. Nyt kirjan ääreen;
Mull' ennen illallista vielä paljon
On tärkeätä toimitettavaa.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Toinen saaren seutu.
(Stephano ja Trinculo tulevat; heidän
jäljissään Caliban, pullo kädessä.)
STEPHANO.
Joutavia! -- Kun tynnyri on tyhjä, silloin juomme vettä, mutta sitä
ennen ei pisaraakaan! Luovi siis ja iske kiinni! -- Palvelija-hirviö,
juo muistokseni!
TRINCULO.
Palvelija-hirviö! Tämäkös hullumainen saari! Kuuluu olevan vaan viisi
henkeä tällä saarella; tässä meitä on kolme; jos ne kaksi muuta ovat
yhtä nokkavoitossa kuin me, niin horjuu koko valtakunta.
STEPHANO.
Juo, palvelija-hirviö, juo, kun käsken! Aivanhan silmät ovat tiirollaan
päässäsi.
TRINCULO.
Missä sitten, jos ei päässä? Olisipa se todellakin oivallinen hirviö,
jos sillä olisi silmät perässä.
STEPHANO.
Renki-hirviöni on upottanut kielensä makeaan viinaan; mitä minuun
tulee, niin ei merikään voi minua upottaa. Ennenkuin rantaan pääsin,
uin minä viisineljättä peninkulmaa edestakaisin, kautta tuon valkeuden!
-- Sinä, hirviö, saat olla luutnanttini, tai väntrikkini.
TRINCULO.
Luutnanttinne mieluummin; väntrikiksi hän on liian vänttyrä.
STEPHANO.
Me emme juokse, me, herra hirviö.
TRINCULO.
Ettekä liioin kävele; makaatte kuin koirat tuppisuina.
STEPHANO.
Epäsikiö sinä, puhu nyt kerran sinäkin, jos olet kunnon epäsikiö.
CALIBAN.
Kuink' armo voi? Mun antia kenkääs nuolla.
Tuot' en ma palvele, hän pelkur' on.
TRINCULO.
Valehtelet, senkin taidoton hirviö! Minä voin tapella vaikka poliisin
kanssa. Vai niin, sinä ruokoton kala, voiko semmoinen mies milloinkaan
olla pelkuri, joka on juonut niin paljon makeata viinaa kuin minä
tänään? Niinkö hirveästi sinä valehtelet, vaikka vaan olet puoleksi
kala ja puoleksi hirviö?
CALIBAN.
Haa! Kuules, kuinka minua hän pilkkaa!
Sallitko tuota, prinssi?
TRINCULO.
Hän sanoo: prinssi! -- Ettäkö hirviö voi olla niin pöllö!
CALIBAN.
Kas, kas taas! Pure hänet kuoliaaksi!
STEPHANO.
Trinculo, luki kielesi hampaittesi taa! Jos rupeat kapinalliseksi, niin
lähin puu tuossa -- Tämä hirviö-raukka on minun alamaiseni, ja häntä
tulee pitää arvossa.
CALIBAN.
Kiitos, jalo herra! Tahtoisitko vielä kerran kuulla pyyntöä, jonka
äsken sulle tein?
STEPHANO.
Tahdon tietysti. Polvistu ja kerro se! Minä seison, minä, ja samaten
myöskin Trinculo.
(Ariel tulee näkymättömänä.)
CALIBAN.
Ma, niinkuin äsken sulle kerroin, olen
Tyrannin alamainen, poppamiehen,
Mi taioillaan tään saaren multa peijas.
ARIEL.
Sen valehtelet.
CALIBAN.
Itse valehtelet,
Sa senkin narri, marakatti! Voi,
Jos uljas herrani sun tekis rammaks!
En valehtele minä.
STEPHANO.
Trinculo, jos vielä kerran häiritset hänen kertomustaan, niin, kautta
tämän nyrkin, lyön sinua, niin että hampaat suussasi helisevät.
TRINCULO.
Mut enhän minä sanonut mitään.
STEPHANO.
Suusi kiinni siis, äläkä jupise! -- (Calibanille.) Jatka!
CALIBAN.
Ma sanon, taioillaan hän vei tään saaren
Ja multa vei sen. Jos nyt, prinssi, tahdot
Tuon hälle kostaa, -- tiedän, ettäs tohdit;
Mut tuopa tuoss' ei tohtis.
STEPHANO.
Aivan totta.
CALIBAN.
Tään saaren saat ja mieheksesi minut.
STEPHANO.
Mutta kuinka tuo pannaan toimeen? Voitko saattaa minut sen miehen
pariin?
CALIBAN.
Voin, herra! Petän hänet kesken untaan.
ARIEL.
Sen valehtelit; sitä sin' et voi.
CALIBAN.
Tuo kailo pöllö! Kurja ryysymekko!
Rukoilen, prinssi, anna hälle selkään
Ja pullo hältä vie. Kun se on poissa,
Hän juokoon suolavettä; minä hälle
En näytä, missä tääll' on raikkaat lähteet.
STEPHANO.
Trinculo, varo, ettet syökse turmioosi! Älä enää sanallakaan hirviötä
keskeytä, muuten, kautta tämän nyrkin, ajan saalini pellolle ja
naputtelen sinua niinkuin kapaturskaa.
TRINCULO.
Mitä? Mitä olen tehnyt? En niin mitään. Menen tästä etäämmäksi.
STEPHANO.
Etkö sanonut häntä valehtelijaksi?
ARIEL.
Sinä valehtelet.
STEPHANO.
Minäkö? Tuossa saat! (Lyö häntä.) Jos tämä maistuu, niin sano vielä
toiste minua valehtelijaksi.
TRINCULO.
Enhän minä sinua valehtelijaksi sanonut. -- Onko järkesi poissa ja
korvasi lummessa? -- Hiiteen koko pullosi! Sitä se viina ja juominen
matkaan saattaa! -- Rutto syököön hirviösi ja piru periköön sormesi!
CALIBAN.
Ha, ha, ha!
STEPHANO.
No, jatka kertomustasi! -- Tee hyvin, mene vähän loitommaksi.
CALIBAN.
Hänt' aika lailla piekse! Kohta häntä
Minäkin hutkin.
STEPHANO.
Loitommaksi! -- Jatka!
CALIBAN.
Niin, kuten kerroin, iltapuolin häll' on
Tapana maata: silloin hänet surmaa!
Mut ensin kirjat pois! Voit kallon hältä
Halolla murskata tai sisälmykset
Puhkaista seipäällä tai veitsin viiltää
Häneltä kurkun poikki. Mutta muista:
Pois ensin kirjat! Ilman niitä on hän
Mua pöllömpi, hän yhdestäkään hengest'
Ei silloin valtaa saa; he kaikin häntä
Vihaavat, niinkuin minä, perinpohjin.
Tulehen kirjat! Hyvät häll' on kamssut --
Niin niitä nimittää hän -- talon koreiks,
Hän jahka talon saa. Mut kallein aarre
On kaunis tyttärensä; itse sanoo
Hän tuota valioksi. Muut' en naista
Min' olen nähnyt kuin Sycoraxin
Ja hänet; mut hän yhtä paljon voittaa
Sycoraxin kuin suurin pienimmän.
STEPHANO.
Vai on se niin kaunis luuska!
CALIBAN.
On, herra; vuoteesees hän hyvin sopii
Ja siittää kelpo pentuja, sen takaan.
STEPHANO.
Hirviö, minä tapan sen miehen. Hänen tyttärestään ja minusta tulee
kuningas ja kuningatar -- Jumala varjelkoon meidän majesteettiamme! --
ja Trinculo ja sinä tulette varakuninkaiksi. -- Onko tuuma hyvä,
Trinculo?
TRINCULO.
Erinomainen.
STEPHANO.
Tuohon käteen! Mieltäni pahoittaa, että löin sinua; mutta, jos elää
tahdot, niin luki kielesi hampaittesi taa!
CALIBAN.
Hän tunnin pääst' on nukuksissa; silloin
Tapatko hänet?
STEPHANO.
Kautta kunniani!
ARIEL.
Tuon minä heti herralleni kerron.
CALIBAN.
Iloiseks saat mun; riemust' aivan riehun!
Hei lystäilkäämme! Rallatappas mulle
Tuo laulu, jonka taannoin mulle lauloit.
STEPHANO.
Tapahtukoon tahtosi, hirviö; minä koitan, parastani koitan. -- Kas
niin, Trinculo, pannaanpa lauluksi.
(Laulaa.)
"Hutki ja sutki, ja sutki ja hutki,
Ajatus on vapaa".
CALIBAN.
Se ei ollut oikea nuotti.
(Ariel soittaa sävelen rummulla ja torvella.)
TRINCULO.
Oman laulumme nuotti, jota soittaa herra Nimetön!
STEPHANO.
Jos ihminen olet, niin näytä oikea hahmosi; jos piru olet, niin tee
miten tahdot.
TRINCULO.
Oi, anna minulle minun velkani anteeksi!
STEPHANO.
Se, joka kuolee, maksaa kaikki velkansa. Minä vaadin sinut miekkasille!
-- Jumala armahtakoon meitä!
CALIBAN.
Pelkäätkö?
STEPHANO.
En, hirviö, en pelkää.
CALIBAN.
Älä pelkää!
Helyä, virttä, sointaa täynn' on saari;
Ei haittaa niistä, ne vaan hauskuttavat.
Tuhannen helysoitint' ajoin helkkyy
Mun korvissani, ajoin kuulen ääntä,
Jok' uinuttaa mun, vaikka kyllält' oisin
Jo nukkunut; ja unissani silloin
On niinkuin aukeis taivas ja sen aarteet
Valuisi ylitseni; näin kun herään,
Ulisten kaipaan jälleen samaa unta.
STEPHANO.
Tästäpä tulee oivallinen kuningaskunta, soitantoakin saan täällä
ilmaiseksi.
CALIBAN.
Kun ensin Prospero on surmansa saanut.
STEPHANO.
Se tapahtuu heti kohta; kyllä minä sen jutun muistan.
TRINCULO.
Sointo etääntyy; seuratkaamme jäljissä, ja sitten toimeemme.
STEPHANO.
Näytä tietä, hirviö; me seuraamme. -- Olisipa hauska nähdä tuota
rumpalia, hän tekee asiansa hyvin.
TRINCULO.
No, tuletko? -- Minä seuraan, Stephano.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Toinen saaren seutu.
(Alonzo, Sebastian, Antonio, Gonzalo,
Adrian, Francisco ja muita tulee.)
GONZALO.
En, totta vieköön, enää käydä jaksa;
Jo vihloo vanhan luita. Tääkös vasta
On sokkelota, suoraa, väärää vuoroin!
Anteeksi suokaa, levähtää mun täytyy.
ALONZO.
En sua, vanhus, moiti; minuakin
Niin uuvuttaa, ett' aivan mieli turtuu.
Istuhan, lepää! Tähän heitän toivon,
Sen mairituksista en enää huoli.
Hän, jota etsimme, on hukkunut,
Ja meri meitä ilkkuu, kun näin turhaan
Haemme häntä maalta. Rauhaan jääköön!
ANTONIO (syrjään Sebastianille).
Iloitsen, ett' on noin hän toivoton.
Yks kommellus teit' älköön aikeestanne
Vaan vieroitelko.
SEBASTIAN (syrjään Antoniolle).
Ensi tilaisuudest'
Otamme vaarin.
ANTONIO (syrjään Sebastianille).
Tänä yönä toimeen;
He matkast' uupuneina eivät ole
Eivätkä olla voi niin varuillaan
Kuin valppahat.
SEBASTIAN (syrjään Antoniolle).
Ens' yönä siis! -- Nyt vaiti!
(Juhlallista, eriskummaista soitantoa.
Prospero korkeudessa, näkymättömänä.)
ALONZO.
Oi, mikä sointo! Kuulkaa, ystäväiset!
GONZALO.
Oi, ihmeen ihanata soitantoa!
(Kummallisia olentoja ilmestyy, kantaen valmiiksi
katettua pöytää, jonka ympärillä he tanssivat, tehden
sulavilla eleillä tervehdyksensä. Pyydettyään
kuningasta ja kaikkia muita atrioimaan, he katoavat.)
ALONZO.
Avuksi, armon vallat! Mit' on tämä?
SEBASTIAN.
Elävä nukkepeli! Nyt min' uskon,
Ett' yksisarvisia on ja että
Arabiass' on puu, joss' istuu Phoenix
Ja kuninkaana siell' on tällä haavaa.
ANTONIO.
Min' uskon kummankin; ja kaikki muutkin
Mit' uskomattomimmat todeks vannon.
Ei valehtele matkalaiset, vaikka
Kotoiset tollot siitä sättii heitä.
GONZALO.
Jos tämän kertoisin Neapelissa,
Mua uskottaisiko, jos sanoisin
Ett' olen nähnyt saarelaisia --
Varmaankin nämä ovat saaren kansaa --
Joill' epäluoman muoto on, mut, huomaa,
Niin hienon sievät tavat, että moista
Lie ihmisissä tuskin yhtäkään?
PROSPERO (syrjään).
Mies oiva, hyvin sanoit: moni näistä
On ilkeämpi itse perkelettä!
ALONZO.
Kummeksin aina vaan noit' olennoita
Ja tuota elettä, tuot' ääntä, jolla,
Vaikk' ovat kielettömät, mykkää puhett'
Oivasti pitävät.
PROSPERO (syrjään).
Lopussa kiitos!
FRANCISCO.
Kummasti katosivat.
SEBASTIAN.
Huoli siitä,
Kun vaan jäi ruoat meille, joill' on vatsa. --
Suvaitsetteko maistaa?
ALONZO.
Minä en.
GONZALO.
Ei pelkoa! Ken meidän poikuudessa
Ois luullut, ett' on vuorikansaa, jolla
On häppäät niinkuin härjillä ja kaulass'
Isohkot lihalaukut, ett' on kansaa,
Joll' aivan pää on rintaan kasvanut?
Nyt päänsä pantiks panneet matkustajat
Todeksi vannovat sen.
ALONZO.
Rohkeutta,
Ja ruokaan kiinni, vaikka menis henki.
Mut olkoon! Paras mennyt on, sen tunnen. --
No, veli, herra herttua, käy seuraan!
(Ukkosen jylinää ja leimauksia. Ariel tulee,
harpyian muodossa, ja iskee siipensä pöytään,
josta sievän tempun kautta ruoat katoavat.)
ARIEL.
Te kolme syntist' olette, ja teidät
Käskystä sallimuksen -- joka tätä
Alempaa mailmaa aseenansa käyttää --
Kyllääntymätön meri oksentanut
On tähän ihmisettömähän saareen,
Kosk' ihmisiss' ei elää teidän sovi.
Vein teiltä järjen.
(Alonzo, Sebastian ja muut paljastavat miekkansa.)
Noin ne hullaantuvat
Itsensä hirttäjät ja hukuttajat.
Te houkat! Minä veljineni olen
Palvelja kohtalon; ne aineet, joiss' on
Karaistu kalpanne, vois vinhaa tuulta
Pikemmin haavoittaa tai turhaan lyödä
Het' ummistuvaan aaltoon kuolin-iskun
Kuin untuvaakaan siivestäni viedä.
Haavoittumattomat on veljenikin.
Vioittaa vaikka voisittekin meitä,
On miekat voimiin nähden liian raskaat,
Niit' ette nostaa voi nyt. Muistakaa,
Se muistakaa te kolme: Milanosta
Tuon kunnon Prosperon te karkoititte
Ja hänet syyttömine lapsineen
Surmille mereen heititte, -- jok' on sen
Nyt kostanut. -- Tuost' ilkityöst' on vallat,
Jotk' eivät unhota, vaikk' aikailevat,
Rauhaanne vastaan yllyttäneet meret
Ja rannikot, niin, jopa eläimetkin.
Sult' on he poikas riistäneet, Alonzo,
Ja minun kauttan' ilmoittavat, että
Vitkainen turma, pahemp' äkkisurmaa,
Sua askel askelelta teilläs seuraa.
Vihasta tuosta, joka muuten teitä
Täss' autiossa saarimaassa uhkaa,
Ei auta muu kuin syvä katumus
Ja puhdas vastaisuuden elämä.
(Katoaa ukkosen jyrinään; sitten palajavat vienon
soiton soidessa nuo kummalliset olennot, tanssivat
ivaillen ja irvistellen ja vievät pöydän pois.)
PROSPERO (syrjään).
Harpyian osaas hyvin näytit, Ariel;
Somasti ruoan ahmit. Määräyksist'
Et mitään laimin lyönyt, kaikki täytit.
Samalla huolell', innoll', alttiudella
Alemmat käskyläisenikin kaikki
On työnsä tehneet. Taikani jo tepsii:
Nuo vihamieheni jo hulluus valtaa;
Käsissäni nyt ovat. Hourutilaan
He jääkööt. Ja nyt nuoren Ferdinandin --
Jonk' uponneeksi nämä luulevat --
Ja mun ja hänen lemmikkinsä luokse!
(Katoaa.)
GONZALO.
Pyhyyden nimessä, miks tuijotatte
Noin kamalasti?
ALONZO.
Hirveätä, hirveätä!
On niinkuin tuuli ulvoisi sen mulle
Ja laine laulaisi ja ukkonenkin,
Tuo kauhistavan jylhä urkutorvi,
Korvaani huutais nimen Prospero,
Rikostain jyry-äänin jylistellen.
Siis mudassa nyt makaa poikani;
Ja sieltä, miss' ei laskinluoti pohjaa,
Hänt' etsin nyt ja samaan hautaan vaivun.
(Poistuu.)
SEBASTIAN.
Jos yksitellen tulis perkeleet,
Niin joukoittain ma niitä maahan löisin.
ANTONIO.
Ja minä apurina.
(Sebastian ja Antonio menevät.)
GONZALO.
Kaikki kolme
He toivottomat ovat. Suuri synti
Kuin vitkallensa vaikuttava myrkky
Heit' alkaa kalvaa nyt. -- Te, jolla jalat
On nopeammat, heitä seuratkaa
Ja estäkäätte töistä, joihin heidät
Vois mielenvimma viedä.
ADRIAN.
Tulkaa mukaan!
(Lähtevät.)