SAMOAN IHMESAARILTA
Kertomuksia ja kuvauksia
Suomennos
Kansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 13
Helsingissä,
Kansanvalistusseura,
1911.
SISÄLLYS:
Alkusanat
Samoalainen koti
Matka Lanutoo järvelle
Palolon pyydystys
Samoalaisia tapoja
Samoalaisten teollisuudesta
Samoalaisten ajanlasku
Tatueeraus- y.m. tapoja
Samoan löytö ja nimi
Samoalainen luomistaru
Käynti suurilla palmuistutuksilla
Tarina uskollisesta ankeriaasta
Mataafa, samoalaisten kuningas
Faamun pidot
Alkusanat
Vuonna 1722 löysivät hollantilaiset meriseikkailijat Samoan saariston,
jolle antoivat "Laivurisaarten" nimen. Nämä saaret ovat Etelämeren
ihanista saarista ihanimpia. "Kauniiksi Samoaksi" niitä siellä
sanotaankin. Näiden saarten keskustana on yleensä tuliperäisiä
vuoria, joiden huiput pilviä piirtävät ja joiden rinteitä pitkin
kristallikirkkaat purot pauhaten rientävät alas. Ilmasto ja kasvisto
ovat troopilliset, kuten päiväntasaajan seuduilla luonnollistakin.
Siellä on vuorten välillä ijäti viheriöiviä, tuoreita laaksokasvistoja,
joissa palmut ovat pääpuina. Ilmasto on kostea ja kuuma, eikä kesällä
ja talvella ole suurta eroa; saarten pääpaikassa Apiassa on lämpimimmän
kuukauden (joulukuun) keskimääräinen lämmin lähes 27 astetta C°
ja kylmimmän kuukauden (heinäkuun) lämpimyys päälle 24 astetta.
Vuodenajat ovat toiset kuin meillä, kesä näet on Samoassa marraskuusta—
huhtikuuhun. Joskus täällä raivoaa hirmumyrskyjä, jotka heittelevät
suuria sota-aluksiakin kuin pikku lastuja.
Saaristoon kuuluu kolme pääsaarta, Savai, Apia eli Upolo, ja Tutuila
eli Pago-Pago. Ne eivät yhteensä ole Sotkamon tai Ylitornion pitäjiä
suuremmat. Useimmat saaret kuuluvat nykyään Saksalle, joka ne valtasi
v. 1900 pitkien rettelöiden jälkeen. Saksan Samoan pääpaikka on Apia
saman-nimisellä saarella. Asukkaita on Saksan Samoassa noin 35,000
henkeä. Tutuilan saari kuuluu Yhdysvalloille, joilla siellä on
mainio satama, paljon parempi kuin Saksalla Apiassa. Mutta väkeä ei
Yhdysvaltain saarella ole kuin 4,000 henkeä.
Saarten alkuasukkaat ovat vaaleahkoa, hauskaa ja lahjakasta
polynesilaista rotua. Sillä on pitkä heimohistoria. Mutta nykyään
ovat kaikki samoalaiset jo kristittyjä, jotka nopeasti omistavat
europpalaisia tapoja. Vain saduissa ja kertomuksissa elävät vanhat
muistot. Mutta ihmeellinen luonto ja ihmeellinen elämä ovat vielä
entiset ja avaavat europpalaiselle matkustajalle satumaailmoitaan.
Samoalainen koti.
Samoalainen maja on laaja, mutta kuitenkin ylen yksinkertainen
rakennus. Sitä ympäröi ruohokenttä, ja pienistä mustista laavakivistä
rakennettu joko pyöreä tahi soikea kivijalka kohottaa sitä jonkin
verran, josta on se hyöty, että matelijat ja rikkaruoho eivät pääse
sisälle ja että se nopeasti imee kaiken katolta juoksevan sadeveden.
Tämän pikkukivijalan sisäpuolella on toinen kivikehys, joka on itse
majan perustana. Ja tästä perustasta kohoaa neljän jalan päässä
toisistaan noin neljäkymmentä leipähedelmäpuusta valmistettua pylvästä,
joihin katto, majan tärkein osa, nojautuu.
Samoin kuin pikkukivijalan, on itse majankin muoto joko ympyriäinen
tai soikea. Harmaankeltainen katto, joka on syvän, ylösalaisin
käännetyn veneen kaltainen, vaikuttaa sen, että maja kokonaisuudessaan
muistuttaa äärettömän suurta mehiläispesää. Ja tämä katto on mitä
huolellisimmin valmistettu pienistä matoista, jotka ovat palmikoidut
rimpiruohoista tahi sokeriruo’on lehdistä, ja suuret kokospalmun lehdet
kattavat sen niin tarkoin, että ankarimmatkaan rankkasateet eivät
pääse sen läpitse. Se on ihmeellinen laite, muodostettu kattopäreistä
ja rimoista, jotka liittyessään päätyyn ovat siihen yhdistetyt
melkein lukemattomilla pikkukappaleilla. Koko laite nojaa kahteen
tahi kolmeen kahdenkymmenen jalan pituiseen vankkaan keskiparruun,
jotka ovat vajotetut kolme jalkaa maan sisälle ja joista lähtee joukko
poikkiorsia, jotka nekin tukevat majaa ja jotka ovat _tapajuurien_ ja
kallisarvoisten palmikoitujen olkimattojen säilytyspaikkana.
Mutta ihmeellisin koko majassa on se aines, joka pitää jokaisen parrun,
jokaisen pylvään ja jokaisen tuen paikoillaan. Kaikki on sidottu ja
kiedottu kokospähkinänniinillä. Koko rakennuksessa ei ole ainoatakaan
ruuvia, ei naulaa eikä nupia. Ja tästä huolimatta on maja niin vankka,
ettei rajuinkaan myrsky kykene sitä vahingoittamaan.
Niistä leveistä aukoista, jotka ovat edellämainittujen seiniksi
muodostuneiden leipähedelmäpuupilarien välissä, pääsee raitis ilma
sisälle melkein lakkaamatta. Siten kiertää terveellinen veto päivät
ja yöt majan kaikkiin suuntiin. Ja ainoastaan silloin kun sataa tahi
myrskyää kovin tahi milloin aurinko liian lähenteleväisenä kurkistaa
sisään, lasketaan viidestä tahi kuudesta palmunlehtimatosta punotut
verhot pylväiden väliin.
Mutta astumatta samoalaismajan sisälle, jossa kaikki on vilpoisaa ja
moitteettoman puhdasta, emme voi täysin arvostella sen kauneutta ja
tarkoituksenmukaisuutta.
Koko sisäpuoli on yksi ainoa suuri, erinomainen huone. Siinä ei ole
mitään ikkunan verhoja eikä mitään aistitonta rojua kaunistuksena.
Kaikki on niin yksinkertaista ja käytännöllistä kuin mahdollista.
Lattialle, jossa on syvä kerros hienoja kiviä ja soraa tahi
korallihietaa, on sinne tänne levitetty muutamia karheita tahi
hienoja lepomattoja. Keskipylvään nojassa näkyy monijalkainen
_kavamalja_, niinimattoineen ja pähkinänkuoripikareineen. Kamferipuinen
merimiesarkku on kenties lyhyen seinän vieressä. Sen raskaalla
kannella on muutamia kokospähkinänkuorisia vesisäiliöitä ja raskas
niskanoja, sellainen, jota alkuasukkaat käyttävät päänaluisenaan
levätessään tahi nukkuessaan. Se on tehty pitemmästä tahi lyhemmästä
bamburuokopalasta, sillä on neljä matalaa jalkaa ja on se kova ja
epämukava tottumattomalle valkoiselle miehelle. Mutta samoalaiset
nukkuvat sillä suloisesti. Patjoja ja untuvatyynyjä he eivät tunne. Ja
ainoa hemmotteleva ylellisyys, minkä samoalainen tuntee, on moskito
verkko, jonka hän käärii ympärilleen, milloin siivekkäät kiusanhenget
tulevat kovin tunkeileviksi.
Katonreunaan on pistetty nuija, muutamia viuhkoja, vanha puumiekka ja
bambuveitsi. Sen vieressä on kalastuskompeita ja muutamia lääkeyrttejä
tapapalaseen käärittyinä. Ja toisessa majassa on kenties ilmapyssy tahi
joku muu viaton ampuma-ase, jonka pitämistä Saksan hallitus ei kiellä.
Keskellä majaa sijaitsee tulikuoppa. Se on kahden, kolmen jalan
levyinen, muutamia tuumia syvä ja kovalla savella sisustettu. Täällä
loistaa pieni tuli vuorokauden umpeensa. Päivin se elää ainoastaan
tuhkaan peitetyistä kuivista hybiscuskappaleista. Mutta iltaisin se
rupeaa leimuamaan kuin jumalten uhri. Ja silloin se saa palaa kirkkaana
koko yön. Sillä samoalaiset eivät rakasta pimeää.
Muinoin, ennenkuin lähetyssaarnaajat käänsivät heidät kristinuskoon,
rukoilivat vanhat miehet ääneensä rukouksen iltaliedelle. Perimistapa
on sen säilyttänyt, ja siellä täällä luetaan se kenties salaa vieläkin.
Sillä kristinusko on monelle samoalaiselle, kenties useimmillekin,
ainoastaan pintapuolinen kiilloitus.
Tämä muinaisaikainen rukous kuului näin:
"Tämä tuli on sinulle, oi korkein! Ja teille, korkeammat ja alimmat
jumalat. Älkää suuttuko, jos joku teidän joukostanne unohtuisi. Sillä
tämä tuli on teille kaikille. Varjelkaa tätä perhettä. Suojelkaa
kaikkien elämää. Ja tuottakoon teidän läsnäolonne hyvinvointia.
Siunatkaa meidän lapsiamme ja lisätkää heidän lukuaan. Varjelkaa
meitä vitsauksilta ja taudeilta. Säälikää meidän köyhyyttämme ja
antakaa meille ruokaa syödä ja vaatteita pysyäksemme lämpiminä. Ajakaa
purjehtivat jumalat (tongalaiset tai valkoihoiset) meidän rannoiltamme,
jotta sairaudet ja taudit eivät meitä kohtaisi. Suojelkaa tätä perhettä
läsnäolollanne. Ja antakaa meille terveyttä ja pitkää ikää!"
Tämän lieden yllä ei asunnossa keitetä mitään. Se on jonkinlainen
seuraelämällinen keskus. Sen loistossa jutellaan iltaisin ja
kuunnellaan vanhoja, jotka vaihtelevat muistoja menneistä ajoista.
Sen liekeillä sytytetään sikari, joka on valmistettu samoatupakasta —
utuf-fanga — ja kääritty villin vuoribanaanin kuivuneisiin, kapeisiin
lehtiliuskoihin.
Vanha samoalainen pyhäintaru kertoo, että kauvan, kauvan sitten oli
aika, jolloin samoalaisten täytyi syödä kaikki ruokansa keittämätönnä,
sen vuoksi, ettei heillä ollut mitään tulta.
Mutta siihen aikaan eli saarilla eräs Talanga niminen mies. Ja
tämä Talanga oli Mafuie jumalan hyvä ystävä, joka jumala vallitsi
maanjäristystä ja asui maan alla, jossa ikuinen tuli paloi ja jossa
Talangalla oli kaikellaisia istutuksia.
Kun Talanga tahtoi päästä maan alle, meni hän erään kallion luo ja
käski sen aueta. Ja kallio aukeni ja päästi hänet sisälle...
Talangalla oli kuitenkin Ti'iti'i niminen poika, joka oli
mielenlaadultaan erittäin utelias. Hän urkki isänsä salaisuuden. Hänkin
päätti käydä maan alla nähdäkseen, millaista oli siellä alhaalla.
Eräänä päivänä hän meni kallion luo, josta Talangalla oli tapana
hävitä. Matkien isänsä ääntä hän huusi: "Minä olen Talanga. Avaannu
kallio ja päästä minut sisälle. Sillä minä tahdon työskennellä
istutusmaallani."
Tästä käskystä aukeni kallio, kuten se teki oikeallekin Talangalle, ja
päästi nuorukaisen sisälle.
Kun Ti’iti’i tapasi isänsä maanalaisessa aitauksessa, kauhistui tämä ja
pyysi poikaa noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta Mafuie ei
keksisi kutsumatonta vierasta eikä suuttuisi.
Hetkisen meni kaikki hyvin. Mutta äkkiä huomasi Ti’iti’i savun
kiemurtelevan Mafuien tulista. Silloin ei hän voinut enää pidättää
itseään. Uhmaten isänsä rukouksia ja kehoituksia hän päätti noutaa
muutamia liekkejä tulesta. Ja ennenkuin vanhus voi estää häntä
panemasta tyhmänrohkeaa päätöstään täytäntöön, oli hän jo matkalla.
Kun Mafuie huomasi nuoren miehen, kysyi hän, kuka hän oli.
— Minä olen Ti’iti’i, Talangan poika, vastasi rohkea nuorukainen. — Ja
minä olen tullut noutamaan tulta.
— Ota mitä tahdot! sanoi Mafuie lyhyesti ja kääntyi pois.
Kun Ti’iti’i palasi Talangan luokse mukanaan muutamia loistavia
kekäleitä Mafuien tulesta, rakensivat molemmat miehet itselleen uunin
ja alkoivat paahtaa turoa.
Mutta kesken kaikkea ja kauvan ennen kuin taro oli valmista, meni uuni
kappaleiksi ja liekki sammui.
— Se on Mafuien työtä, sanoi Talanga vapisten. Enkö sanonut sinulle,
että ystäväni suuttuisi sinun yrityksestäsi?
Ti'iti’i ei vastannut. Hän oli niin raivostunut, ettei hän voinut
hillitä itseään. Ja vetääkseen jumalan tilille hyökkäsi hän takaisin
sille paikalle, jossa hän oli hänet äsken kohdannut ja jossa hän
nyt myöskin, aivan oikein, hänet jälleen tapasi. Syttyi ensin
riita. Lopuksi tappelu. Ti’iti’i, joka oli nuori ja notkea, oli
voittopuolella. Hän tarttui jumalan oikeaan käsivarteen molempine
vankkoine käsineen ja käänsi ja väänsi, kunnes se lopuksi katkesi
keskeltä. Mutta kun hän sen jälkeen koetti tehdä samoin myöskin
vasemmalle kädelle, tunnusti Mafuie itsensä voitetuksi ja alkoi pyytää
armoa.
— Anna minun pitää ainakin tämä käsivarsi, kerjäsi hän. Minä tarvitsen
sen voidakseni tukea Samoaa. Säästä se ja ota sen sijaan minun sata
vaimoani.
Ti'iti’i pyysi jotakin muuta.
Mafuie mietti hetkisen.
— Tahdotko tulta? kysyi hän vihdoin. — Tuli on paras lahja, minkä voin
sinulle antaa. Päästä irti käteni! Päästä se, niin annan tulen.
Ti’iti’i päästi irti jumalan käden.
— Pidä se! — huusi hän. — Minä otan kernaammin tulen.
Mafuie oli mies, joka piti sanansa.
— Hyvä, sanoi hän nuorelle miehelle. — Sinä saat, mitä olen sinulle
luvannut. Mutta mene nyt. Tästä lähtien sekä sinä että sinun
jälkeläisesi saatte tulen jokaiseen puuhun, jonka sinä leikkaat tahi
kaadat...
Sillä tavalla saivat samoalaiset ensimäisen tulensa. Ja aina siitä
alkaen ja aina siihen päivään asti, joka on tänään, tarvitsee heidän
ainoastaan hieroa kahta kuivaa puupalasta vastakkain, saadakseen sen
heti syttymään.
* * * * *
Jokaisen samoalaisen majan lähellä on pieni kevyesti rakennettu
keittohuone eli vaja, jossa ruuanlaittaminen tapahtuu. Tätä varten
on vajassa erityinen höllästi viidestä- tahi kuudestakymmenestä
biljardipallon suuruisesta kivestä kokoonpantu laitos, jonka ylä- ja
alapuolella tuli kuivien tikkujen ja lehtien vireillä pitämänä saa
palaa. Kun helposti lämmitettävät kivet ovat oikein kuumat, asetetaan
keittoastia, johon ensin on kääritty tuoreita lehtiä, niiden väliin.
Tarolehtiä ja hienonnettua kokospähkinän sydäntä käytetään useimmiten
mausteeksi. Ja muutamiin lajeihin, kuitenkin ainoastaan harvoihin,
tiputetaan muutamia pisaroita merivettä, joka on ainoa muoto, niissä
alkuasujamet käyttävät suolaa.
Eräs alkuasujanten ruokalajeista — lempiruoka kaupanpäälliseksi! —
johon muukalaisen on vaikea mieltyä, on säilytetty leipä hedelmä.
Pienten palasten muodossa tarjoeltuna on se muukalaiselle kauhea
ruokalaji. Jo sen haju — kertoo eräs matkustaja — oli omiansa tekemään
meidät pahoinvoiviksi. Mutta alkuasukkaista olivat nämä hedelmät yhtä
herkullisia kuin meistä paras juusto.
Leipähedehnät pannaan säilöön banaaneilla ja palmunlehdillä
verhottuihin maakuoppiin. Täytetyt kuopat katetaan hyvin. Ja sitten saa
sisällys käydä vuosikausia.
Samoalaiset nauttivat pääateriansa illalla. Koko perhe istuu
silloin matoille kokoontuneena majan ympyriäisellä tahi soikealla
kivireunustalla. Jokaisen edessä on palmikoiduista palmunlehdistä
valmistettu ruokamatto. Tälle asetetaan ruoka. Se syödään sormin. Ja
ruokaliinan sijaisena käytetään majan tukipilaria, johon sekä nuori
että vanha hieroo kätensä kuiviksi, niitä ensin hieman huuhdottuaan.
Keittohuoneen lähellä näkee tavallisesti myöskin perheen pienen
tupakkimaan, jonka lähellä täysikasvuiset lehdet riippuvat
päivänpaisteessa kuivamassa, milloin ei ole sadeilma, jossa tapauksessa
ne viedään sisälle ja nostetaan katon alle. Kun lehdet ovat kyllin
kuivia, liotetaan niitä hiukan ja kääritään sitten kokoon, kunnes ne
tulevat sormenpaksuisiksi, noin puolen kyynärän pituisiksi kääryiksi.
Nämä kierretään pandanuslehtiin, — kuusi tahi kahdeksan kuhunkin
kimppuun — jätetään sitten käymään ja vasta sitten leikataan uudelleen,
jolloin tupakka on valmis poltettavaksi.
Muutamin paikoin asuu useita perheitä samassa majassa. Mutta rikkailla
ja huomattavammilla perheillä on tavallisesti useita majoja, joissa
miehet ja naiset nukkuvat kukin erikseen. Kylissä ovat isot,
ympyränmuotoiset kokoushuoneet, — fale tele, — joissa malangaväki
— matkustajat — saavat asunnon ja ravinnon ja joissa muutoin
vieraanvaraisuuden hyvettä harjoitetaan niin suuressa määrässä, että se
panee äärettömän suuret vaatimukset koko kyläkunnan varoille ja hyvälle
tahdolle.
* * * * *
Seurusteleminen samoalaisten kanssa tuottaa vieraalle aina todellista
mielihyvää. He tuovat aina mukanaan juhlallisen ja kauniin tunnelman,
kunne kulkenevatkin. Europpalainen ei silmänräpäystäkään — jollei
hän ole narri — katso olevansa heitä "parempi", siksi että hänen
ihonvärinsä sattuu olemaan valkea ja sen vuoksi, että hän tuntee
niin paljon erilaisia asioita, joista heillä ei ole vähintäkään
aavistusta. Eikä heillä itsellään ole mitään alemmuuden tunnetta. He
ovat levollisia ja varmoja itsestään. He käyttäytyvät vapaasti ja
pakottomasti. He ovat aina muuttumattoman kohteliaita ja ystävällisiä.
He puhuvat mielellään ja ilmaisevat ajatuksensa hyvin, etenkin jos
puheenaine koskee heidän omaa maailmaansa. Mutta he ovat myöskin
hyviä kuuntelijoita. Kerrotaan, että kun eräs samoalainen joukkue
kävi Saksassa ja esitettiin keisarille, niin tämä kerran toisensa
jälkeen oli lausunut ihmetyksensä heidän kaikesta matelevaisuudesta ja
teeskentelystä vapaan käytöstapansa johdosta.
Samoassa on ystävyyslahjojen vaihtamistapa suuresti kehittynyt.
Ei ainoakaan juhlallisuus, olkoon se mitä laatua tahansa, ilosta
surujuhliin saakka, voi käydä päinsä ilman lahjojen jakoa. Niiksi
käytetään pandanusmattoja, vaatteita, kuvamaljoja, porsaita, kanoja,
hedelmiä tahi muuta, mille annetaan arvoa. Ja tapana on, että
yksi lahja vastataan toisella, jonka, jos mahdollista, tulee olla
arvokkaampi, suurempi, kauniimpi ja raskaampi kuin edellinen. Sen
vuoksi pääsee myöskin se, joka lahjoittaa ensiksi, halvimmalla asiasta.
Mutta siitä huolimatta ei lahjanantajan nähdä koskaan kiiruhtavan
tahi tunkeutuvan. Samoalaiset ymmärtävät säilyttää tahdikkuutensa ja
arvokkuutensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. He ovat hämmästyttävän
hieno luonnonkansa.
* * * * *
Samoalaisilla on erityinen _kava_-niminen kansallisjuomansa. Sen
valmistaminen ja sitä välittömästi seuraava juominen muodostavat
yhdessä erään samoalaisten kaikkein juhlallisimmista menoista. Sen
alkuperä katoaa aikojen hämärään. Sen menot ovat nyt samallaiset
kuin ennenkin. Ei ainoatakaan juhlaa, ei minkäänlaisia pitoja, ei
yksinkertaisintakaan vierailua tapahdu Samoassa ilman kavaa. Se on
kansallinen, vieraanvaraisuus-, ystävyys- ja tervehdysjuoma. Sitä
valmistetaan pippurikasvin — Piper Methystieum — juurimukuloista. Se on
virkistävää ja vilvoittavaa kohtuullisesti nautittuna.
Mutta liiaksi nautittuna vaikuttaa se päihdyttävästi ja synnyttää
päänkivistystä ja hetkellistä jäsenten lamaantumista.
Kava maistaa melkein suopavedeltä ja ensikerran maistelija tuskin
haluaa sitä uudelleen. Mutta vähitellen totutaan tähän juomaan.
Kun siihen lisätään jonkin verran karvasta pippuria, kuten usein
tapahtuu, ja nautitaan pitkin, syvin siemauksin, synnyttää se kielessä,
kitalaessa ja kaulassa mitä miellyttävimmän, hivelevän tunteen. Jos
sitä juo vain samalla kohtuudella kuin samoalaiset itse tekevät, oppii
sille pian antamaan arvon viattomana ja vilvoittavana virvokejuomana
ja se itse on aina sopiva aihe kohteliaisuuksien vaihtamiseen ja
rakastettavan vieraanvaraisuuden osoittamiseen.
Kavaa juodessa noudatetaan tarkkaa arvojärjestystä. Tapahtuipa muinoin,
että pitkällisiä sotiakin syttyi sen johdosta, että esi-isistä,
matoista ja arvonimistä köyhempi päällikkö kutsuttiin juomaan kavaa
ennen hänen parempiosaista, mahtavampaa virkaveljeänsä.
Matka Lanutoo järvelle.
Palanen erään Samoassa oleksineen europpalaisen matkakertomuksesta.
Näin jatkoimme vähitellen vaellustamme. Matkamme päämäärä oli Lanutoo
Toon järvi, — itse asiassa vedentäyttämä syvä tulivuoren suppilo, mutta
samoalaisen tarinan mukaan Too päällikön kaivama maakuoppa, jonka hän
suruissaan veljensä Atan kuolemasta täytti kyynelillään.
Lyhyen kiipeämisen jälkeen olimme jälleen polulla. Se kohosi alinomaa.
Se oli silloin tällöin niljakka ja syvä. Joskus sangen jyrkkä. Ja
paikkapaikoin täynnä irtonaisia kiviä, jotka silloin tällöin lähtivät
vierimään samoalaisten jalkojen niitä polkiessa. Rehevä kasvillisuus
sulki melkein kokonaan näköalan. Mutta sen sijaan vaelsimme me koko
matkan mitä suloisimmassa varjossa, ja me tunsimme sydämemme sykkivän
uteliaasta odotuksesta saada nähdä se ihmeellinen taulu, joka meille
aukenisi, kun näköala vihdoinkin tulisi väljemmäksi, taulu, joka —
jolleivät kaikki kertojat olleet valehdelleet — voittaisi kauneudessa
kaikki muut maisemat, joita ennen olimme nähneet ja joista olimme
nauttineet.
Sillä aikaa olimme kuitenkin tilaisuudessa tutkimaan metsän
lintuelämää. Milloin kajahteli kaunishöyhenisten _jaolintujen_
riemuitseva soitto halki hiljaisuuden. Milloin kuului _fuaianin_ —
(Sturnoides atrifusca) — huuto tahi taisteluhaluisen _manutanginin_ —
vihreän ja punasinervälle metallinvärille välkkyvän Ptilotus kyyhkysen—
sotahuuto. Joskus näimme vilahtavan jonkun nopeasiipisen paarmalinnun
tahi jonkun ihastuttavan _senga-sengan_ — pienen hunajalinnun, jolla
oli pitkä, kaareva nokka ja loistava, punainen rinta. Väliin näkyi
lentäviä koiria — Pteropus samoensis —, jotka jaloistaan riippuen ja
pää alaspäin nukkuivat päivänsä ylhäällä puitten latvoissa. Ja kerran
juoksi iso, kananmuotoinen lintu, jolla oli nokka kuin papukaijalla,
aivan poikki polun ja katosi pensaihin, ennenkuin miehet ehtivät
laskea alas kantoseipäänsä ja lähteä puolen tunnin hedelmättömälle
jahdille. Ja kun minä kysyin Marquardtilta, miksi juuri tämä lintu
oli kiihoittanut niin suuresti heidän intoansa, vastasi hän, että se
lintu, minkä nyt olimme nähneet, oli ollut harvinainen hammaskyyhkynen
— Didunculus strigirostris — eläintieteellinen ihme, joka elävänä
maksaa Europassa nelisentuhattakin markkaa ja jonka nahkasta voi saada
helposti vähintäin 150 markkaa.
Mitä ylemmäksi tulimme, sitä taajemmaksi tuli metsä. Maassa oli syvä
kerros kaatuneita, lahonneita puunrunkoja, pudonneita lehtiä, kukkia ja
lukemattomia tuulen taittamia yrttejä, joiden kuolevasta runsaudesta
lakkaamatta kohosi uutta elämää, uutta vihreyttä, uutta suloutta.
Ylt’ympäri tuoksuivat näkymättömät ihmeelliset mausteet ja harvinaiset
sammalet. Siellä säteilivät mitä kauneimmat kämmekät ja Eugeniakukat.
Ja yli sananjalkapensaikon levittivät akasiat, valkopähkinäpuut ja
uskomattoman vahaavat banjanit — (Ficus aoa) — suojaavan kattonsa,
jonka alla asui salaperäinen, lakkaamaton hämärä ja johon tulisen
auringonjumalan kuumat nuolisateet eivät koskaan voineet tunkeutua.
Banjanit olivat kuitenkin metsän suurin kaunistus, ne olivat sen
kummituksen kaltaiset, valtaavimmat, voimakkaimmat kuninkaat.
Ja ajatelkaapa vain, minkä satumaisen kehityskauden kukin näistä
jättiläisistä oli elänyt siitä, kun se kerran, kauvan, kauvan sitten
oli ollut pieni vähäpätöinen siemen, joka sattumalta oli tunkeutunut ja
pureutunut jonkun onnettoman lähellä olevan puun kuoreen, ja ennenkuin
se tuli siksi miksi se myöhemmin tuli, valtaavista valtaavimmaksi.
Kuten oikea loiseläjä eli pieni siemen vastahakoisen isäntänsä
elämänytimestä. Se kukoisti ja kasvoi, juurtui, levitti oksansa ja
haaransa, kantoi lehtiä ja kukkia. Näin kiemurtelivat ensimäiset
juuret vähitellen yhä laajemmalle ja laajemmalle. Niiden ote lujeni
lujenemistaan. Ja vihdoin ne olivat kietoneet kuristukseen ja
hitaiseen, tuskalliseen kuolemaantuomitun puun pelottomaan armottomaan
syleilyynsä, syleilyyn juuresta latvaan asti, josta ei ollut olemassa
mitään vapautusta, mitään pelastusta.
Nyt muodosti banjanipuu uusia juuria, paksuja, nälkäisiä, janoisia
ja itsenäisiä juuria, jotka imivät ravintonsa ja voimansa suoraan
voimaakuohuvasta maasta. Rikas, taaja, hienolehtinen latva alkoi
levittää upeuttansa yhä laajemmalle ja laajemmalle. Yhä uusia juuria,
ilmajuuria, alkoi levitä oksista ja pyrkiä maahan. Käsivarret heiluivat
ilmassa ja tuuli ajoi niitä toisia puita kohti. Ne tarttuivat
niihin kiinni. Ne hiipivät kuin käärmeet ja kiertyivät yhä kovemmin
ja kovemmin niiden ympärille. Ne tekivät toiset hiljaa, mutta
vastustamattomasti osaksi itsestään. Ja näin oli pienestä siemenestä
tullut vihdoin vakaava, tuuliatorjuva, satarunkoinen jättiläinen,
jonka ahnaan voiman ja kaikkea muuta tuhoavan menestyksen edessä pieni
ihminen pysähtyi, katsellakseen sitä miettivässä sanattomassa ihailussa
— tätä kaunista hirviötä, joka mielettömässä kehityshäkissaan ja
häikäilemättömässä taistelussaan olemassaolosta antoi todellisen kuvan
ihmiselämästä, jossa määränsätietoinen, voimakas, niin huomaamaton kuin
aluksi onkin, kuitenkin aina kasvaa rikkaaksi ja vakaavaksi heikomman,
epävarmasti hapuilevan, asianhaarojen vähemmän suosiman yksilön
kustannuksella.
Noin kahden ja puolen tunnin pituisen marssin jälkeen tuli polku
melkein äkkijyrkäksi, niin että sitä oli kuulumattoman vaikea kulkea.
Mutta samoalaiset kulkivat vikkelästi. Ja muutamien minuuttien
kiipeämisen jälkeen seisoimme me kaikki ehein nahoin ja tyytyväisinä
melkein renkaanmuotoisella, kapealla reunalla, joka muodostaa
Lanutoo-suppilon seinät. Noin kaksisataa jalkaa jalkojemme alla oli
järvi. Kuin jättiläissilmä, Upolon lakkaamatta taivasta katseleva
silmä, loisti se suppilon reunoilla kasvavan rehevän lehdistön
keskeltä. Se oli ihastuttava näky. Me emme olleet pettyneet. Vaellus,
pitkä, vaivaloinen vaellus ylöspäin oli hyvin palkittu...
Lepäsimme hetkisen, ennenkuin aloimme kävelyn suppilon ympäri. Istuimme
hiljaa. Ihailimme lumivalkoisia tropiikkilintuja, jotka liitelivät
ympäriinsä levitetyin, liikkumattomin siivin. Ja katselimme järven
sammalenvihreää kalvoa, joka lepäsi alhaalla niin liikkumattomana
ja elottomana. Huolimatta suppilon jyrkillä reunoilla riippuvista
palmuista ja taajasta viidakosta ei siellä ollut alas pudonnutta
oksaakaan, ei tuulen puhaltamaa lehteäkään. — Henget, sanoivat meidän
samoalaisemme, asuivat järven syvyydessä. Ja kaiken, mikä putosi
ympärillä olevista puista ja pensaista, nielivät ne silmänräpäyksessä.
Myöhemmin kiipesimme alas kylpeäksemme. Miten vilpoista ja suloista!
Mikä unohtumaton nautinto olikaan saada uida kauvas ja kelluen
seljällään tuijottaa kohti korkeaa, sinistä taivaanlakea. Yhtä pilvetön
kuin se oli, yhtä murheeton oli sydämeni. Jos vedenpyörre olisi juuri
nyt tarttunut minuun ja vetänyt minut syvyyteen, olisin kernaasti
kuollut. Mutta kohtalo ei sellaista tahtonut. Onni saada kuolla
silloin, kun enin nauttii, silloin kun on onnellisin, ei ole suotu
monelle.
Kylvyn jälkeen me katselimme pieniä puuhuviloita, joita hallitus
oli antanut pystyttää suppilon suulle ja jotka olivat jonkinmoisia
parantoloita ilmastosairaille. Niissä oli makuu- ja ruokahuone. Ne
olivat tarkoituksenmukaisen yksinkertaiset. Ja täten ne täyttivät
parhaiten tarkoituksensa, joka oli ainoastaan suojapaikkana oleminen
sairaille auringonpaistetta vastaan päivin ja kattona öisin.
Mutta Marquardt ei ollut suunnitellut retkeilyämme sellaiseksi, että me
viettäisimme lähestyvän yön seinien välissä. Ulkona vapaassa ilmassa
tuli meidän nukkua suloisella, tuoksuvalla ruohojen ja valtaavain
bananinlehtien peittämällä korsimattovuoteella, jonka meidän näppärät
samoalaisemme olivat laittaneet läheisen, neljään kulmapylvääseen
nojautuvan, oksista ja kuivista lehdistä muodostetun katon alle.
Siellä piti meidän nukkua yötuulen ympärillämme humistessa. Tähdet
katselisivat alas, valvoen lepoamme. Ja aamurusko herättäisi meidät,
kun jälleen olisi aika nousta ylös ja alkaa kotimatka.
Kun myöhäinen päivällisateria oli nautittu, teimme kävelyretken
läheiselle katselupaikalle. Annoimme katseemme liitää yli Lepuan
jyrkän suppilon ja pitkin hiljaisesti kaltevaa vihreätä vuorta. Me
näimme palmunpeittämät rannat ja smaragdinvihreän ja vaaleansinisen
laguunin ja riuttojen hopeanvalkean vyön. Ja kaiken ulkopuolella meren,
keinuvan, syvänsinisen, salaperäisesti viehättävän, rajattoman avaran
meren...
Ohi pienten Manono ja Apolima saarien näimme vihdoin auringon vaipuvan
savuavan Saxvain valtaavan hahmon taakse. Sanomattoman haltioituneina
ja liikutettuina joimme me väririkkaan iltaruskon kauneutta, seurasimme
silmillämme, miten päivä sammui ja yön suloinen siniharso laskeutui yli
troopillisen maiseman. Verrattomassa viehätyksessä kohosi povestamme
sydämellinen, sanaton kiitosrukous kohtalolle, joka oli antanut meidän
elää tässä jumalallisessa paratiisissa. Ja kauvan, kauvan istuimme
sitten hiljaa ja vakavina, huomaamatta että ilta tuli myöhäiseksi ja
että läpitunkematon pimeä luikerteli puitten lävitse ja peitti polun,
jota meidän piti palata leiriin.
Pian välähti kuitenkin tulisoihdunvalo puitten runkojen välitse.
Vilkkaita ääniä kuului yhä lähempää ja lähempää. Ja lopuksi riensivät
tytöt meitä noutamaan. Mutta juuri meidän noustessamme seurataksemme
heitä syöksyi valtaava tulisuihku ilmoille kaukaa Sawain tulivuoresta.
Punaisten kipinäin ja hehkuvoin kivien sade synnytti ilotulituksensa
hetkeksi taivaan laelle. Sen jälkeen tuli jälleen pimeä paitsi sitä
ainoata paikkaa, jossa raskas pilvi riippui suppilon aukon yllä ja
kuvasti mittaamattomassa syvyydessä palavan maan sisimmästä povesta
leimuavan liekin. Ja halki yön ja hiljaisuuden saapui sen jälkeen
aavistus kaukaisesta, kumeasta jyminästä, vihaisen tulivuoren
kauhuaherättävästä pitkäveteisestä mylvinnästä rasittavan tarkasti
kuunteleviin korviimme...
Lähellä yösijaa paloi pieni vastasytytetty liekki, jonka savun tuli
pidättää tunkeilevat moskiitot jonkun matkan päässä. Me järjestyimme
niin hyvin kuin voimme. Ja muutamien minuuttien kuluttua olimme valmiit
nukkumaan.
Kappaleen matkan päässä samoalaisten makuusijalta kajahti alakuloinen
laulu. Tyttöjen muutoin niin soinnukkaat äänet olivat karheat ja kovat.
Mutta miesten matalat äänet kuuluivat kuin täyteläisääniset, syvät
kellot...
Heräsin hyvän aikaa keskiyön jälkeen. Rotta oli tepastellut yli
jalkojeni...
Kääntäessäni selkäni tulta vasten ja silmäillessäni pimeään näin
ihmeellisen näyn, Metsä oli saanut silmät, sadat leimuavat tuijottavat
vihreät silmät, joita oli aina pari, kolme tahi neljä yhdessä ryhmässä.
Huusin hiljaa vaimoni nimeä. Hän hapuili kättäni, nousi ylös täysin
heränneenä, kauhistuneena. Mitä se on? kuiskasi hän. — Kuka kutsuu?
Minä näytin hänelle ylt'ympäriinsä tuijottavia silmiä. Selitin, mitä ne
olivat. Fosforiloistoisia sieniä vanhoissa mädänneissä puunrungoissa.
Ei mitään muuta. Mutta tenhoavan ihmeellisiä katsella. Melkein
hypnotisoivia.
Me istuimme kauvan hiljaa. Käsikädessä, hiljaa, autuaissa ajatuksissa
katselimme taivaan lukemattomia tuikkivia tähtiä. Ne vilkahtelivat
ja leimahtelivat. Vilkahtelivat ja leimahtelivat. Meidän sydämemme
puhuivat sanattomina toisilleen. Tunti tunnilta katosi...
Vihdoin alkoivat tähdet sammua. Tuulen hilpeä suhina heräsi ja
pudisteli leikkien puitten latvoja. Päivänkoiton ensimäinen heikko
rusohohde levitti loistoaan yli meren idässä. Aurinko nousi nopeasti.
Vaikeni vaikenemistaan. Ja sitten oli äkkiä jälleen aamu...
Palolon pyydystys.
Samoan ihmeellisyyksiin kuuluu palolo, hyvin omituinen matolaji, joka
asuu korallien onteloissa. Sen latinalainen nimi on Palolo viridis ja
se kuuluu Nereidae heimoon. Se näyttäytyy ainoastaan kahdesti vuodessa
— päivää ennen ja päivää jälkeen kuun viimeisen neljänneksen loka-
ja marraskuussa. Jo varhain on oltava liikkeellä, jos mieli sitä
nähdä. Sillä kohottuaan ylös päivänkoitossa ja uituaan ylt’ympäri
veden pinnalla noin tunnin ajan, vaipuu se jälleen syvyyteen heti
auringon noustessa. Ilmiö — jos sitä sellaiseksi voi kutsua — huomataan
ainoastaan niissä paikoissa, joissa riutat muodostuvat kapeiksi soliksi
ja joissa koralliseinä vaipuu äkkijyrkkään syvyyteen. Ja samalla kun
eläimen pää jää jäljelle koralleihin ja siellä uudistuu, nousevat
säikeen muotoiset ruumiit veden pinnalle, jolloin niitä aljetaan
pyydystää.
Eräs europpalainen matkustaja antaa käynnistään palolon pyyntiä
katsomassa seuraavan viehättävän kuvauksen.
* * * * *
Tuli ihana soutumatka.
Koittava päivä oli juuri luonut ensimäisen hienon ja ohuen valojuomun
taivaanrannalle. Tähdet loistivat vielä päämme yläpuolella ja
valaisivat riutan sisäpuolella olevaa poukamaa, niin että pohjalla
olevia koralliriuttoja saattoi himmeästi erottaa. Rannalla, takanamme,
missä Apia sijaitsi, vilahteli muutamia heikkoja valopilkkuja. Sisälle
purjehtineiden laivojen punaiset vahtisilmät tuijottivat vakavasti
merelle. Kauvimpana riutalla välkkyi vihreä merkkituli. Ja korkeimmalla
ilmassa paloivat kahden tahi kolmen purjehdusaluksen ankkuri tulet.
Etumaisena istui venheessämme mies tähystelemässä. Hänen äänekkäiden
huutojensa mukaan, jotka varottivat lakkaamatta esiinpistävistä
korallimöhkäleistä ja kivistä, ohjasi Laumata varovaisella
taitavuudella meitä syvemmille vesille. Solat olivat monimutkaiset. Ja
kerran täytyi soutajien nousta ylös ja nostaa meidät karilta.
Kulkiessamme erästä poukamaa oli meillä täysi työ ehtiäksemme sen
läpi, ennenkuin tulvavesi olisi ehtinyt sen kuivata. Me saavuimme
viimeisessä hetkessä. Vene raapi vankasti pohjaa, mutta silmänräpäyksen
jälkeen kuljimme jälleen syvemmällä vedellä. Ja muutamien aironvetojen
jälkeen olimme jo "kalastuspaikalla", joka oli pienehkö aukko kuohujen
ympäröimillä ulkoriutoilla, jonka suu oli ainoastaan parin sylen
syvyinen ja jossa paloloa sanottiin olevan enemmän kuin missään muussa
pyydystyspaikassa Apian lähistöllä.
Mutta vaikkakin päivän ensimäinen heikko koitto oli jo näkynyt meren
takaa, oli aika vielä liian varhainen. Me olimme pakotetut odottamaan,
kunnes tulisi valoisampaa. Ja silloin oli noudatettava vanhaa sääntöä,
että täydellisen hiljaisuuden tuli vallita.
Se oli ihmeellinen odotuksen hetki.
Meidän venheemme keinui ja kiikkui aivan lähellä pauhaavien kuohujen
mainingeissa. Silloin tällöin näkyi muiden alusten ääriviivoja. Varjon
kaltaisina ne sukelsivat esiin pimeästä ja katosivat jälleen. Ja
tavantakaa heilahti aluksemme, kun joku suuri laine vyöryi yli riutan
ja löi meidän puolellemme.
Vihdoinkin valkeni. Nopeasti rupesi taivas punertamaan, Tähdet
kalpenivat. Riutta tuli näkyviin. Sen ulkopuolella lasinvihreä ja
lumivalkoinen kuohu. Upolon kukkulat ja vuoret tulivat esille. Alkoi
näkyä ankkuripaikalla olevien purjeveneiden ja Apian pienten talojen
muodot. Ikkunanruudut kimaltelivat. Valkea rannikonkaistale loisti. Ja
niin huudahti äkkiä ääni jostakin lähistöstä: palolo!
Nyt alkoi iloinen elämä.
Unohtumaton sävelsekamelska, jonka synnyttivät hoilaavat miesäänet,
hilpeä tytönnauru, torvien toitotus, kitaran kilkuttaminen ja
airojen loiske, kaikki tämä ulapan jymyyn ja pauhuun sekoittuneena,
täytti aamun. Vene toisensa perästä liiti nuolennopeudella sitä
paikkaa kohti, josta ensimäiset palolohuudot olivat kuuluneet.
Pitkät, sirot veneet menivät sihisten ensiksi aukon suusta sisälle.
Ruskeanpunaiset ulkohankaveneet meloskelivat mukana. Laivaveneet
pyrkivät kömpelöinä perästä. Vedenpinta vilisi elämää. Ilmassa oli
melua ja hälinää. Valkopukuiset, hymyilevät, kukilla kaunistetut
nuoret naiset riemuitsivat. Ruskealleloistavat, vankat nuoret miehet
hauskat banaaninlehtihatut mustassa tukassa heittivät kalastusvehkeitä
korkealle ilmaan ja ottivat ne jälleen kiini.
Palolohuuto kuului jälleen. Vedenpinta oli täynnä lukemattomia
kiemurtelevia ja koukertelevia matoja, joiden pituus vaihteli yhdestä
kolmeen tuumaan ja jotka lakkaamatta jakautuivat tahi menivät
rikki. Nämä olivat paloloja! Ja nyt oli kalastettava tahi oikeammin
sanoen pyydystettävä oikein hengen edestä. Sillä kauvemmaksi kuin
auringonnousuun ei huvi kestänyt. Ja sitten oli odotettava vuosi, jotta
tätä iloa saisi jälleen nauttia...
En unohda koskaan sitä vilkasta näkyä, joka seurasi. Toistensa välitse
eteenpäin ja taaksepäin, sinne ja tänne kääntyivät ja liukuivat
lukuisat veneet. Joka laidan ylitse kumartui riemuisaa nuorisoa.
Heidän pyydyksinään oli pähkinänkuoria ja säilykerasioita, lautasia ja
maljoja. Eräällä oli lehtihaavi. Toisella vanha äyskäri. Muutamalla
pikku tytöllä oli kenkä. Eräs poika käytti ainoastaan käsiään. Mutta
olivatpa heidän kompeensa minkälaisia hyvänsä, niin yhtä innokkaita,
yhtä uutteria he olivat kaikki. Hiki juoksi heidän otsaltaan ja
vesihelmet virtailivat. Veneet keikahtelivat ja airot kierähtelivät
veteen. Tehtiin pilaa ja huudettiin. Laulettiin ja vihellettiin. Oli
iloa ja intoa, hyväntuulta ja ystävällistä kilpailua kaikkialla.
Kaiken tämän kestäessä tuli vähitellen selvä päivä. Itäinen
taivaanranta vaihtui kelmeästä harmaansinisestä keltaiseen, keltaisesta
ja kullanväristä heleään, heleästä tulipunaiseen. Ja niin nousi aurinko.
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin auringonkehän kultainen reuna
kohosi merestä ja sen ensimäiset häikäisevät valokimput säteilivät
avaruuteen, oli palolo-kalastus loppunut. Ihmeelliset pienet olennot
vaipuivat äänettöminä ja nopeasti sekä yhtä salaperäisesti, kuin olivat
kohonneetkin, jälleen syvyyteen. Ja vasta vuotta myöhemmin, tarkasti
määrättynä päivänä ja tuntina — yhtä täsmällisesti kuin ennenkin
vuosisatojen aikana — nousisivat ne kerran jälleen vedenpinnalle ja
muutamina päivänkoiton hetkinä täyttäisivät sen lyhyellä, meidän
silmillemme huomattavalla omituisella elämällään, jota tieteen ei ole
vielä onnistunut selvittää.
Kun pyydystyksen aika oli päättynyt, oli saalista verrattava. Toinen
vene oli saanut enemmän, toinen vähemmän. Kaikki olivat olleet
onnellisia. Jokaisella oli ainakin ämpärillinen tahi kauhallinen
täynnä ilkeännäköistä, limaista, keltaisenruskeaa ainetta, joka oli
muodostunut äsken niin eloisista, mutta nyt jo kuolleista Paloloista.
Palolo on suuresti pidetty ruokalaji Samoassa. Käärittynä raittiisiin
taron tahi bananin lehtiin, keitettynä tahi raakana, pidetään sitä yhtä
suuriarvoisena. Mutta vaikka sen ulkomuoto ei ole ollenkaan ruokahalua
herättävää, on sillä kuitenkin hämmästyttävän miellyttävä maku. Se
muistuttaa osteria, kaviaaria tahi erästä rapulajia keittämättömänä.
Ja monelle valkoihoiselle, joka ensiksi on nyrpistänyt nenäänsä, on
tapahtunut, että hän parin varovaisen makupalan jälkeen on ihastunut
tähän harvinaiseen herkkuun yhtä suuressa määrässä kuin mikä
samoalainen herkuttelija hyvänsä.
Toinen herkku, joka on vastenmielinen valkoiselle miehelle, mutta jota
alkuasukas pitää herkkujen herkkuna, on eräänlaatuinen sormenpituinen
kastemato, joka elää kosteassa hiedassa pitkin merenrantaa. Tämä
herkkupala syödään raakana ja siten, että se taitetaan keskeltä kahtia
ja imetään tyhjäksi, kunnes ainoastaan nahka on jäljellä.
Nyt alkoivat pyydystysveneet vähitellen lähteä paluumatkalle. Pienet
kanootit soudettiin nyt suoraan sisäriuttaa kohti, jonka vuoksi oli
kuivannut. Kun vesi loppui, nousivat soutajat ylös ja kantoivat alukset
hartioillaan. Saamatta naarmuja tahi haavoja jalkoihinsa edes terävistä
koralleistakaan kahlasivat he maihin. He laskivat taakkansa rannalle ja
peittivät sen huolellisesti palmunlehdillä ja karheilla olkimatoilla,
jotta se ei ravistuisi päivänpaisteessa. Ja sitten he menivät
aamulevolle majoihinsa.
Mutta suuremmat veneet, jotka olivat liian raskaita kannettaviksi
maihin, olivat ohjattavat ulkoriutan kautta ja ulos merelle. Notkeasti
ja kevyesti ohjasivat ne kulkunsa poukaman suusta. Ja nopeasti ja
vaaratta soudettiin kotiin. Meitä halutti soutaa syvemmälle poukamaan
ja katsella näytäntöä tuhanten erilaisten esineiden peittämällä
pohjalla. Vesi oli läpinäkyvää kuin lasi. Vähäisinkin pikku esine
näkyi yhtä selvästi kuin jos olisimme pitäneet sitä kädessämme. Tuossa
kasvoi jättiläiskiehkura valkeita koralleja. Tuossa oli liejuisten
lehtikasvien metsä täynnä sinipunertavia nuppuja ja marjoja. Heiluvat
ruohoaavikot rajoittuivat hietaerämaihin saakka. Mielivaltaisesti
muodostuneista vuorista ja pyöreistä kivistä ammotti rotkoja ja
avosuisia mustia onkalolta.
Kalamaailma oli yhtä vaihteleva ja kirjava. Siellä täällä näkyi
valtaavia rapueläimiä, joilla oli äärettömän suuret kuorten peittämät
selkäpanssarit ja kynnet. Piikkisiä meri-siilejä ja lumivalkoisia
syvälonkeroisia jättiläissimpukoita oli näkinkenkien ja merikurkkujen
joukossa. Kamalat, pienet mustekalat imeytyivät lujasti kiviin ja
ympäröivät ne lukuisilla voimakkailla käsivarsillaan. Ja näiden
kaikkien olentojen välillä liikkui lukemattomia kaloja edestakaisin.
Niissä oli mitä hirviönmuotoisimpia. Värit mitä koreimpia. Siinä oli
sekaisin vihreää, sinistä; keltaista, mustaa, valkoista ja punaista.
Toiset juomuisia kuin seeprat. Toiset sinisiä, lukemattomin pienin
kehin ja pistein. Eräällä kultakalan lajilla oli evät ja pursto, jotka
kiertelivät niiden takana ja ympärillä, ikäänkuin ne olisivat olleet
kaikkein hienointa harsoa.
Vihdoin alkoi aurinko paahtaa liian kuumasti. Me aloimme kotimatkan ja
ohjasimme läpi poukamansuun. Meri kuohui meitä vastaan ja nosti meidät
korkealle harjalleen. Ylös ja alas kuljimme aaltojen halki. Ylös ja
alas ja eteenpäin...
Niin jatkui matkaa puolen tuntia. Soutumiehen airot laskivat ja
nousivat tahdissa lakkaamatta, laskivat ja nousivat väsymättä,
levähtämättä. Lähellämme irvisti riutta kuohujen keskeltä. Sen
sisäpuolella oli tuulen helposti röyheltämä laguuni. Ja sen takana
Upolo. Kaukana, kaukana edessäpäin näkyi Sawai. Muutamia äärettömiä
höyrypatsaita kohosi pilvenkaltaisina rannalla. Siellä virtasi kuuma
laava tulivuoresta ja kohtasi meren...
Me liuvuimme eteenpäin ohi riuttojen ja yhä kauvemmaksi. Aurinko
sirotti lukemattomat säteilevät timanttinsa meitä ympäröivään avaraan
sineen, yli suolalletuoksuvan, taivaanrannattoman, raittiisti
lainehtivan meren. Me istuimme kuin lumotut. Hengitimme syvään.
Nautimme sanomattomasti. Oli aamu, ah, niin hurmaava, verrattoman
kaunis, unohtumaton etelämerenaamu...
Suuren satamansuun ulkopuolella käänsi Laumata keulan maata kohti.
Aaltojen mukana veneemme kulki suhisten eteenpäin, liiti niin
että vaahto kuohui yli teljojen. Kuin tuuli kiidimme Apiaa kohti,
Nuolennopeudella ajoimme maihin. Ja kuin onnelliset lapset riemuitsimme
nopeasta matkasta.
Näin oli aamu kulunut ja palolokalastus muistona vain.
Samoalaisia tapoja.
Samoalaisten teollisuudesta.
Samoalaisten muinainen teollisuus on nykyään melkein kokonaan kuollut;
sen jäännöksetkin ovat niin hävinneet, että kokoojan on nykyisin
melkein mahdoton saada mitään arvokkaita muinaismuistoja. Saksalaiset,
englantilaiset, amerikkalaiset tutkijat, kauppiaat ja lähetyssaarnaajat
ovat vuosien kuluessa suorastaan puhdistaneet kaikki vanhojen,
hyvien tavaroiden varastot Samoasta. Useimpia muinaisen teollisuuden
haaroja ei enää harjoiteta. Taiteellinen kanootinrakentaminen on
kokonaan unohtunut. Vanhan aseitten valmistamisen ovat kauppapuodeissa
ostettavina olevat teräsveitset ja kirveet kuolettaneet. Muinoin
yleisten, vyötäisten ympärillä pidettävien tapaverhojen asemesta
käytetään nyt halpoja saksalaisia tahi englantilaisia kirjavia
karttuuneja, jotka ovat lopettaneet tapan valmistamisen. Ainoastaan
vanha hyvien, kauniiden mattojen palmikoimistaito on alkuasukkailla
vielä jäljellä ja tätä taitoaan käyttävät he vielä hyväkseen
melkoisessa määrässä.
Hienoilla matoilla on ollut ja on yhä edelleenkin suuri merkitys
Samoassa. Ja mitä useampia sellaisia alkuasukkaalla on, sitä rikkaampi
ja huomattavampi hän on. Muutamat matot ovat kallisarvoisia muisto-
ja kunniamerkkejä, toisilla on sukupuun merkitys. Muutamia kappaleita
seuraa korkeat arvonimet ja kunniapaikat. — Ja päällikkö, joka omisti
muutamia sellaisia, saattoi — siihen aikaan kun Samoa vielä oli
itsenäinen — sen nojalla päästä kuninkaaksikin.
Kaikilla huomattavilla matoilla on nimet, jotka samoalainen hyvin
tuntee ja joiden merkitys on yhtä omituinen kuin niiden alkuperäkin.
Muutamilla kaikkein huomattavimmilla matoilla, joiden omistamiseen
liittyy korkeimmat kunniapaikat, on seuraavat nimet: Lagava’a,
Gogotagi, Tamaleto’oa ja Fa’aoti i Salani. Ensimäinen tässä mainituista
matoista valmistettiin venematkalla Fidshin ja Samoan välillä ja
sai tästä nimensä, joka merkitsee: laivassapalmikoitu. Toisen nimi
"Gogotagi" tulee "tagiogogosta", joka merkitsee kalalokinhuutoa
ja johtuu siitä tapahtumasta, että kalalokkien huuto oli erittäin
vaivaloinen ja häiritsevä, kun sitä valmistettiin. Kun "Tamaleto'oa"
mattoa valmistettiin, näki sen uuttera palmikoitsijatar, miten kesy
villihanhi hyväili poikastansa. Ja tämä liikutti häntä niin syvästi,
että hän huudahti: "Le toloa e matua ia alofa i siana tama", joka
merkitsee: "Tämä villihanhi rakastaa polkastansa erittäin suuresti",
jonka jälkeen hän tämän ihmeellisen tapahtuman muistoksi antoi matolle
yllä mainitun nimen. "Fa’aoti i Salani" lopullisesti merkitsee aivan
yksinkertaisesti "valmistettu Salanissa".
Monen maton vuoksi tuli muinoin taisteluja eri perheiden, kylien ja
kokonaisten piirikuntien välillä. Ja muukalainen, joka nyt käydessään
samoalaisessa majassa näkee nämä kullalle loistavat, mutta usein
repaleiset matot, joista hän makuaan noudattaen ei tahtoisi tarjota
paljoa, vaikka ne olisivat kaupaksikin, jota ne eivät ole, ei
käsitä helposti sitä suurta merkitystä, joka niillä on ollut ja on
alkuasukkaan elämässä.
Hienot matot — letonga — kuuluvat nuorten naisten myötäjäisiin heidän
mennessään naimisiin. Kuninkaanvaaleissa jakoivat kunnianhimoiset
pyrkijät sellaisia valitsi joille ja puhujapäälliköille, mahtaville
"tulafaleille", jonka jälkeen, vaalin perästä, äsken valittu
kuningas otti vastalahjoina mattoja kansalta ja puhujilta, joiden
viimeisten arvo on myöskin määrättyjen mattojen yhteydessä. Suurissa
juhlallisuuksissa kantoivat ylempi- ja alempiarvoiset päälliköt parhaat
mattonsa _lava-lavoina_ vyötäistensä ympärillä. Ja kuolintapauksissa
olivat nämä "ie o le lagi", taivaan matot, mattoja, jotka jätettiin
vainajan leskelle ja vasalleille viimeisenä kunnianosoituksena vainajan
hengelle.
Hyviä vaihtomattoja voi nyt saada tuskin alle viiden- tahi kuudenkymmenen
markan. Niitä valmistetaan erään kiemurakasvin juurista, joka
viihtyy ainoastaan aarniometsän syvyydessä, missä se kiipeää isojen
puunrunkojen ympärille tahi muodostaa sotkuisia vyyhtejä sammuneiden
tulivuorten suppiloiden reunoille. Kun lehdet ovat huolellisesti
kootut, kannetaan ne alas kyliin. Ne kuivataan päivänpaisteessa,
jonka jälkeen ne asetetaan veteen, johon ne saavat jäädä, kunnes
pehmiävät niin paljon, että niiden kuori irtaantuu noin viidenkymmenen
sentin pituisina kaistaleina. Nämä riivitään liuskoiksi, joiden
leveys on puolestatoista kolmeen millimetriin, ja palmikoidaan,
kunnes ne muodostavat kukin pienen maton, jotka sitten yhdistetään
toisiinsa, niin että vihdoin suuruudelleen tarkasti määrätty hieno
matto on valmis. Moniin mattoihin jätetään toiselle puolelle ripsuja
samalla kun toisen pää solmitaan ja reunustetaan sirosti erään
pienen papukaijalajin punaisilla rintauntuvilla. Toiset jätetään
koristamatta. Mutta oli asianlaita kummin hyvänsä, niin ovat ne aina
kauniita ja siistejä. Niiden valmistamiseen tarvitaan äärettömän paljon
kärsivällisyyttä, ja kuluukin sellaiseen aikaa kolmesta kuukaudesta
puoleentoista vuoteen.
Eräs toinen mattolaji valmistetaan Cypholophno crocephaluksen
puhdistetusta ja valkaistusta juuresta. Valmiina se muistuttaa
takkuista koiranmattoa. Mutta se on lumivalkoinen ja silkinpehmoinen,
jonkavuoksi sillä on suuri tehtävänsä alkuasujanten perhe- ja
hääjuhlissa.