maahan taikka kätkivät metsiin, jotta "tänne se nyt ensin tulee,
kun tämä on ihan jaloisa". Vahteja asetettiin kirkon kellotorniin,
Hyypälle ja Marjaniemeen, "sitä kattottiin joka niemen nokasta".
Vuorottain oltiin kellotapulissa vahdissa. Oli annettu tapulivahdille
määrä, että soittaa kellolla heti, kun Marjaniemestä annetaan merkki
"luusipallilla", jotta englantilaiset rupeavat nousemaan maihin.
Oli sitten siellä tapulissa vahdissa Sipon kirkonmies. Sattuivat
silloin Englannin laivat juuri tulemaan näkyviin, rantaa eivät vielä
lähestyneetkään. Sipo kun näki, hätäytyi ja huusi: "nyt on enkesmanni
mais!" ja rupesi lyömään kellonkieltä laitaan. Silloin alkoi ihmistä
juosta tapuliin kovalla kiireellä. Mutta eihän se vielä ollutkaan
maissa, neljä isoa laivaa kellui kaukana selällä. Kävi se "enkesmanni"
kyllä sitten maissakin Marjamemessä, mutta ei mitään kovin erikoista
tehnyt, joitakin veneitä poltti. Piilin Kustu-vainaalta poltti ison
matkaveneen, jolla kulettiin Malurissa, niin poltti, jotta pohja vain
jäi. "Niillä oli semmoset aineet, jotta ne vain suilla veti ympäri
venettä, ja se sitä myöten siinä heti paloi." Muutamilta kalamiehiltä,
jotka olivat menossa Ruotsin puolelle, ryöstettiin "seelit ja viinat".
Sitten höyrysivät laivat Oulua kohti. Marjaniemestä oli kaikki luotsit
viety pois Oulun taakse Sanginjoelle, ettei niitä vain "enkesmanni"
saisi avukseen. Mutta olivat englantilaiset onnistuneet kaappaamaan
muutamasta iiläisestä Ruotsiin purjehtivasta jähistä -- polttivat sen
Luodon rannalle sekä erään toisenkin, Halosen Jussin jähin -- erään
Pohjanlahden väyliin perehtyneen miehen, Ananias Mikkelssonin, joka
juopottelun takia ei ollut luotsiksi kelvannut. Ananias opasti sitten
englantilaisia Pohjan vesillä, missä vain liikkuivat, ja niiden mukana
hän meni, minnehän meni, ettei sen koommin ole nähty, ei kuultu.
Laivat kun tulla porhalsivat merelle, niin Oulun rannassa laivamiehet
ja jähtien omistajat kiireesti kokoilivat tavaroitaan talteen ja
jähtejään laskivat rantaan -- kekseliäs Jähti-Sipo väänsi jähtinsä
pohjaan reijän, jotta alus joutui vesilastiin ja laski sitten sen
pohjan alta ankkuriin. Rantaan tuli tykkivene, ja 3-4 miestä sousi
maalle ja polttelivat useita jähtejä, mutta vesilastissa kelluva Sipon
jähti pääsi sillä, että vain mastot kaadettiin. Virpiniemen luona
polttivat englantilaiset oululaisen kuunarin ja Varjakan lähellä
ison 3-mastoisen frekattilaivan sekä toisen keskeneräisen aluksen
telakkaan. Vielä polttivat Oulun tervahovin ja useita makasiinejä.
Kävivät englantilaiset kaupunkiakin katselemassa, ja laivat asettuivat
meren selälle poikkikatujen kohdalle, valmiina ampumaan. Sitten
helluntaimaanantai-iltana lähtivät he matkaansa pohjoista kohden.
Kuivajoen suussa olivat taas yrittäneet maalle, mutta siellä muuan
isäntä hylkipyssyllä ampunut perämiehen veneestä, ja veneessä olijat
häätyneet kääntymään takaisin. Kädet vain olivat vilkkuneet yli laidan,
kun olivat makuultaan yrittäneet soutaa. Tekosestaan ampuja sitten sai
"kunniametaalin rintaansa". Kemissä käynnistä kertoo luotolaisen runo:
"Kävi konnat Kemisäkin
lankut lauvat polttamasa,
tervan hinnan nostamasa."
Raahessa olivat englantilaiset aikoneet polttaa kruununmakasiinin,
mutta kun sanottiin: "olla niin hyvä, ei saa koskia, tämä on köyhäin
hyväksi", niin olivat "niin armeliaita", etteivät polttaneet, vaan
"antoivat anteeksi".
Kolttosistaan sitten jälkeen päin "enkeska-valtio" suoritti korvauksen.
Jahti-Sipokin sai sata markkaa.
Sitten seuraavana kesänä tulivat englantilaiset taas Pohjanperän
vesille, mutta eivät tulleet maihin, ulompana pysyttelivät. Kävivät
aina Haaparannan "retillä" asti, josta hailuotolaiset suolajähdit
kiireen vilkkaa pujahtivat toisen reijän kautta omille vesilleen.
Luodon Marjaniemessä käydessään olivat "enkesmannit" ottaneet kiinni
pari luotolaista, Hentun talon rengin "Talakvistin Aatin", joka
juovuksissa ollen meni heille viinaa tarjoomaan, sekä saman talon
12-vuotiaan poikasen, vielä elävän Jussi-vaarin, ja vieneet heidät
veneeseensä, jopa aina sotalaivalle asti. Laivalla käynnistään
osaa vanha Jussi jutella aika eloisan, vilkkaan mielikuvituksen
vahvasti värittämän kertomuksen. Siellä oli kultakaluunaherroja,
kuparilakkimiehiä, kyömynokka "naprieli-amiraali", jolla oli 2 leveää
etuhammasta, siellä messinkikanuunoita ja malmitykkejä, teetä, läskiä,
kahvia ja "Sant-Fransiskon piskettejä", siellä "vankeja" syötettiin,
siellä juotettiin ja varsinkin juopuneen Aatin kera ilvehdittiin.
Lopuksi miehet evästettyinä saatettiin taas kotirannalle.
"Sen olis pitänyt mennä sen laivan Turkkiin, kun oli sota siellä,
sovan eteen, kun se oli amiraalilaiva ja siinä oli kuninkaanpoikakin
eli mikähän oli everstinpoika. Mutta se kääntyikin ja tuli tänne omin
päinsä ja oli täällä kaaparilaivana. Jotta olihan pois kotoa."
Entisistä rangaistustavoista.
Entisajan julmista rangaistustavoista muistavat Luodon vanhat ihmiset
vielä kertoella yhtä ja toista.
Kirkon luona oli ennen toimitettu _mestaus_ noin satakunta vuotta
takaperin. Silloin oli päiviltä otettu Huhta-Antti, "Paskolliseksi"
sanottu. Vanhat ihmiset ovat tapauksesta kuulleet "vanhalta äitiltään"
tai "vanhalta isältään", jotka itse olivat olleet näkemässä. Mestattava
oli murhannut miehen, Vanhala-nimisen. Olivat olleet Heikkisen talossa
kortilla "juuston päältä", jotta kumpi sen joutuu maksamaan. Siinä
tullut riita, ja Antti hotaissut toveriaan talon porstuassa kuokalla
päähän niin, jotta oli siihen kuollut. Tapausta oli ennustanut jo se,
että talon lapset -- kertoja-mummon isänäiti oli ollut yksi lapsista
-- olivat päivällä nähneet, kun pitkä nainen, jolla oli toinen jalka
kuin hevosella, tullut pihalle ja "kuin maitokänsällä" pyyhkiellyt
ja nuolassutkin nurkalla kuivamassa olevaa juustoa [ennen tavattiin
juustoja nurkalla päiväpaisteessa kuivata], samaa, josta sitten tuli
tora. Outo olento oli sanonut lapsille, jotka olivat kysyneet, kuka hän
on: "minä olen neittyt Maaria". Mutta se oli vihollinen, joka näytti,
jotta sen kautta tulee syntiä.
Kirkkomaalla oli mestaus toimitettu. Pohjoispuolelle lähelle kirkkoa
oli laitettu mestauspölkky, ja sen luo kaivettu hauta. Suuri joukko
uteliaita ihmisiä oli ollut katsomassa, kun Antti-rukkaa oli tuotu
pappilasta Juolan kujaa myöten. Kahden papin välissä oli hän kulkenut,
ja ympärillä kävi vartiasto kantaen korentoja käsissään siten, että
niistä muodostui "rengas", jonka sisässä Antti ja papit astuivat.
Ja Antti oli itse "pannut" virren, jota oli hänelle veisattu. [Erään
kertojan mukaan vanhan virsikirjan 22:s virsi: "Sull', Jesus, mielest'
nöyrästä, mä kiitoksen nyt kannan".] Näin oli käyty mestauspölkylle,
jonka luona pyöveli oli jo odottamassa punaisine kaapuineen,
leveäteräisine kirveineen. [Sama pyövelin kaapu ja kirves lienee
ollut aina viime aikoihin asti tallella kirkon lakassa.] Siinä oli
Antti vielä, kun mustaa silkkihuivia alettiin sitoa silmille, pyytänyt
armonaikaa, mutta pappi oli sanonut: "ei tarvita, kyllä sinä jo oot
hyvä", ja työntänyt häntä pölkkyä kohden. Miesparka oli ollut niin
kauhuissaan, että oli ollut "enempi kuollut kuin elävä", kun oli
lysähtänyt polvilleen. Pyöveli, vanha hailuotolainen ukko, oli myös
ollut kovin peloissaan. Puolen päivää oli jo kirvestään "hivonut" ja
sitten, kun piti sillä lyödä, oli kaksi kertaa iskenyt eikä sittenkään
saanut kaulaa poikki. Kolmatta kertaa ei enää annettu lyödä, vain
kirveen terällä sahaten sai lopun leikata. "Lain mukaan" olisi kyllä,
kun ei kahdella kerrallakaan saanut kaulaa poikki, ollut häneltä
itseltä "pää poikki pantava", mutta kun oli vanha mies, niin annettiin
armo. [Miehet ne vain ennen mestaamalla päiviltä otettiin, tiesi muuan
luotolainen, mutta naiset surmattiin polttoroviolla. Sentähden vielä:
"miesten tukka tuuleen, vaimon tukka valakiaan".] -- Tämän tapauksen
jälkeen ei Hailuodossa ole miestappoa tapahtunut.
Raipparangaistusta, _piiskaamista_ eli _roiskimista_, on toimitettu
vielä nykyistenkin vanhojen muiston aikana. Varkaudesta tavallisesti
"roiskimalla" rangaistiin ja väärän rahan teosta. Piiskauspuuna,
_kaakina_, oli viimeksi ollut nimismiehen talon luona seisova mänty,
johon oli lyöty "aspi", mihin rangaistavan käsiin kiinnitetyn
"hanskluvan kettinki" sidottiin. Sen jälkeen, kun vitsomisrangaistus
lopetettiin, hakkautti nimismies männyn maahan, ei halunnut sitä
katsella. Ennen mäntyä oli kaakina ollut "fankfyöräri" Yrjänän liiterin
pyöreä paksu nurkkapatsas. Piiskurina oli viimeksi ollut Kestin Jaako,
jonka ei kyllä ollut tarvinnut ketään roiskia, eikä ollut juuri
kantanut palkkaansakkaan, jona oli ollut leipä talosta. Häntä ennen
oli ollut "viran toimituksessa" Ilves-Heikki, joka oli lyönyt niin,
että "vittan lalavat soi ja liha säpäleiksi meni ja kuolleelle verelle
paikat". Häntä ennen taas oli roiskinut Rantasuon Jussi, kova piiskaaja
sekin ja uskollinen palkkansa kantaja.
Piiskausvitsat olivat 5-6 korttelisia mustakuorisia koivunvesoja.
Piiskarin ne piti paikalle valmiiksi laittaa, nimismies sitten
"räknäsi" ne ja mittasi ja leikkautti liiat pois. Kovin rangaistus
oli 40 paria, kun annettiin "täyven hengen eestä". Kolme vitsaa oli
kerralla kourassa ja kahdesti aina kourallisella lyötiin. Selän
takana piiskattavan kohdalla seisoi piiskari ja hutki pitkin selkään.
Olan kohdalta löi, olan taakse ei saanut vitsoja viedä. Nimismies
seisoi vieressä kello kädessä, oli määrä, jotta kellon mukaan lyödä.
Mutta eihän ne "iljenneet", koettivat kiiruimman kautta, jotta pian
saataisiin loppuun ja hoputtivat: "lyö pois, lyö pois!" Toimitusta
katsomassa oli aina "hirviän kovasti" ihmisiä.
Mutta piiskattavat ne olivat toisinaan niin äkäisiä, etteivät ääntä
päästäneet. "Ne piti sen komeuven ittelleen, jott'ei lukkaria heistä
tuu, jotta saivat kerskua: eipä saatu lukkaria!" Vaan kuului olleen
ainakin muutamilla heistä keinonsa. Olivat illalla, kun seuraavana
päivänä vietiin roiskittavaksi, saunassa voidelleet selkänsä "traakin
verellä" ja maistaneetkin sitä vähän, jotta tulisivat sen äkäisemmiksi.
Apteekistako, vai mistä lienevät sitä saaneet. "Sanovat, jotta traakin
veri on kuolleitten veren kautta keitetty apoteekkarein tavan jälkeen,
ja se oli ennen vanhaan ryssän sotaväelle ehtoollisantona, jotta miehet
tulisi pelekäämättömälle luonnolle ja äkäisiksi."
Vielä elää Hailuodossa pari kolme ukkoa, joita on nuoruuden päivinä
piiskattu. Noin 10-15 vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi on
"roiskittu".
Roiskimisen jälkeen täytyi rangaistavan istua mustalla toolilla
kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Aittarin edessä kirkon perällä
kaikkein nähden piti istua, päin seurakuntaan keskellä kirkko
käytävää. Mustatuoli oli "kuin soututooli", korkeampi vain, jotta
istuja oli seurakuntaa ylempänä. Siinä oli kolme istuinta, toinen
toistaan korkeammalla. Alimmalla istutettiin ensimäisestä pahanteosta,
"kunniastaan pois istutettiin", toisella kerralla nostettiin toiselle
ja kolmannella kerralla täytyi kohota korkeimmalle sijalle. [Muuan
ensi kertaa istutettava oli heti omin ehtoinsa kiipaissut ylimmälle
sijalle.] Siitä heti seurakuntakin näki, kuinka suuri pahantekijä
siinä istui. Kun "kirkonajan" oli siinä ollut katseltavana, tuli pappi
saarnan jälkeen, piti hänelle nuhdesaarnan ja ripitti "kuin pienen
lapsen", ja sanoi: "mene vappauteen! Herra olkoon sinun kansasi" Niin
oli hän synneistään päästetty. "Viljapultit jaloisa kun siinä istui, ja
sitten hypätä rommautti alas niin, jotta min' oikeen säikähin, kun olin
isän kansa kirkosa", kertoi tapauksesta muuan ukko.
_Jalkapuuta_ säilytettiin kellotapulin alakerrassa. Siinä oli kaksi
paksua tukkia päällekkäin ja niiden välissä viisi pyöreää reikää,
toiset isompia, toiset pienempiä. Siinä istutettiin juopottelemisesta
sekä häiriön tuottamisesta kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Kirkon
edessä piti istua, jotta kirkossa kävijät mennen tullen saivat nähdä.
Hyvin vanhaan aikaan oli Kantolan Jaakoa istutettu ihmisten kummana
kolme kertaa jalkapuussa. Oli Jaako-rukka kerta toisensa perään
erehtynyt ja langennut juoppouden paheeseen.
Kirkon portailla, kirkon ovipielessä oli ennen seisotettu muuatta akkaa
-- "isän vanha äiti tapasi kertoa" -- lypsinkiulu käteen sidottuna ja
"lehemän panta" kaulassa. Akka oli varkain kulkenut lypsämässä muiden
lehmiä.
Puumerkit.
Edellä olemme usean luvun alku- ja loppukuvina nähneet kummia
koukerolta: luotolaisia puumerkkejä. Hyvin monessa luotolaistalossa
onkin vielä käytännössä nuo ikivanhat, kautta aikojen polvesta polveen
säilyneet talon merkit. Niitä näkee leikattuina astioiden pohjiin,
haraviin, viikatteiden varsiin, sirppien päihin, verkkopuikkareihin,
auskareihin ja moniin muihin talon puutavaroihin. Ja kirjotusta
taitamattomat isännät piirtävät sen asiakirjoihin nimensä alle.
Niistä tuntee talo tavaransa, jos sattuu sen tarvitsevalle naapurille
kinaamaan, taikka se muuten joutuu ajelulle. Ne ovat kuin talon
vaakunoita, joita ei saa käydä väärentämään, "taikka kunnia pois".
Onkin siinä kymmenisessä parvessa, jopa lähes sataisessa ryhmässä
koukeroa kaikenlaista, ja paljon siinä on pitänytkin koukerota keksiä,
kun joka talolla on ollut erilaiset merkkinsä. Muutamat ovat tyytyneet
vain yksinkertaiseen ristiin tai haarukkaan, nelosen ja seitikon
malliin, hyvin useat ovat käyneet vinoristiä kehittämään yksi yhteen,
toinen toiseen suuntaan. Joku on ottanut malliksi "variksen varpaan",
joku "käsi pystysä seisovan miehen", muuan taas "tuulimyllyn", ja eräs
näreen. Jopa on joku keksinyt vanhan hakaristimallin ja toinen taas
on leikannut hauskan viisneliöisen. Omituisia ovat Iljanan, Järvelän,
Juntin ja Nissilän puumerkit. Monet merkeistä muistuttavat vanhoja
riimukirjaimia.
Hyvin harvoissa merkeissä on käytetty käyrää viivaa, huomaamme, että
ne melkein kaikki ovat suoraviivaisia, pysty-, vino- ja vaaka-viivoja,
enimmin ehkä vinoviivoja. Tämä onkin hyvin luonnollista, sillä käyrää
viivaa on koko vaikea leikata puuhun, helpoin on leikata puuta viisto-
ja poikkisyyhyn.
Merkit ovat tavallisesti kuuluneet talolle, eikä suorastaan talon
asukkaalle. Jos näet talo on oston kautta joutunut toiselle
omistajalle, on hän ruvennut käyttämään ostamansa talon vanhaa
merkkiä. Harvemmin on omistaja vienyt merkkinsä toiseen taloon. Viime
aikoina on kyllä yhä enemmän ostoista ja muutoista ja milloin mistäkin
syystä vanhat merkit ruvenneet häviämään, ja sijaan tulleet omistajan
nimikirjaimet, joko vain yksi kirjain taikka kaksi kolmekin yhteen
sommiteltuina. Joskus taas on entiseen aikaan otettu nimikirjain jäänyt
talon merkiksi. Niin esim. entisen Matti-isännän "ämmä" on jäänyt
Valpulle "elämään", samoin Väntelässä ja Haapalassa. Päärnissä taas
on "A"-alkuinen nimi ollut entisellä isännällä, ja Pillissä on ennen
asunut Kustaa Holma.
Talojen jakaantuessa on talon vanha merkki jäänyt semmoisenaan
kantataloon, ja uudet osat ovat siihen lisänneet jonkun "sorkan"
oman talonsa merkiksi. Siten on samannimisillä taloilla vain
vähillä eroavaisuuksilla samanlaiset puumerkit. Kuustoilla on
variksenvarpaansa, Hentuilla näreensä, Trupukoilla tuulimyllynsä,
Rantasuolla vinoristinsä, Yrjänän taloilla tadikkonsa j.n.e., kuten
merkkikokoelmaa tarkastaessa huomaamme.