RÄMEEN PAAVO; ANTTI HEIMOSEN TALOUDENVAIHEITA
Kaksi kertomusta maatalouden alalta
Kirj.
JUUSO
Sortavalassa,
Taavi Lehtisen kustantama,
1889.
Rämeen Paavo
Korkealla vaaralla oli Honkalan talo itä-Savossa. Monta miespolvea
oli sama suku tätä taloa hallinnut. Talo oli aina pysynyt, mikäli
muistettiin, jotenkin vankkana. Poika oli aina seurannut isän jälkiä.
Kaikki talon tavatkin olivat pysyneet melkein muuttumattomina polvesta
polveen. Ei rakennuksiakaan oltu paljon uudistettuna pitkiin aikoihin,
muutamia korjauksia vaan oli tehty. Eikä siinä suuresti uusia
rakennuksia tarvinnutkaan, kun huoneet olivat tehdyt erittäin vahvoista
honkapuista, ja hyvät lautakatot olivat peitteenä. Tilaa huoneissa
taas oli yhden perheen asua kylliksi. Oli kaksi suurta tupaa suukkain
kahden puolen suurta porstuaa, ja toisen tuvan sivulla pikkuinen
kammari vieraita varten. Vierasten huoneessa oli huonekaluina kaksi
leveää sänkyä ja ympäri seiniä kääntyvän karmin kanssa tehtyjä pitkiä
tuolia, joita kutsuttiin "kanopiksi", leveä pitkäjalkainen soututuoli
ja jotenkin leveä pöytä, jolla aina lepäsi vanha raamattu nojaavalla
alustimellaan. Nurkassa lautahyllyllä oli muita hengellisiä kirjoja, ja
viime aikoina riippui eräällä seinällä myös virsi-kannel, jolla nuorin
talon pojista pyhäpäivinä soitteli.
Nykyisellä Simo isännällä oli kolme poikaa, Simo, Pekka ja Paavo. Ukko
Simo kun alkoi vanhaksi käydä ja vanhemmat pojat, Simo ja Pekka, olivat
jo perheellisiä miehiä, niin ukkoa alkoi arveluttaa, miten poikien
elanto hänen kuoltuansa kävisi; yhdessä ehkä eivät sopisi elämään, ja
tila tulisi pieneksi kolmeen osaan jakaa, mikä jako olisi sitä pahempi
toimeen panna, kun tilalla ei ollut sopivaa kolmen talon paikkaa. Niin
ukko Simon arvelujen mukaan Paavo oli jo liikaa perheessä, jolle ei
oikein tilaa jäisi, eikä rahavaratkaan riittäisi eri paikoilta sitä
ostaa. Ukko Simolle tuli päivä päivältä yhä selvemmäksi, että Paavolle
ei tilaa riitä, joten hänelle, kun oli vielä nuori, olisi jokin muu
elinkeinoksi hankittava.
Nämä tuumat eivät ukko Simolla enää piilossa pysyneet, vaan jo ilmaisi
ne vanhemmille pojillensa, ja pian alkoi hän tuttaviensakin kanssa
neuvotella, mikä ammatti Paavolle parhaaksi tulisi.
Syksyllä ensimmäisellä rekikelillä tuli pitäjän lukkari Honkalaan
vieraaksi, ollen tavallisuuden mukaan saataviansa kokoomassa. Pitkän
illan kuluessa Simo lukkarillekin avasi sydämmensä ja ilmoitti
painavan asiansa Paavon tilasta. Lukkari oli hyväntahtoinen mies ja
osaaottava melkein joka talon asioihin ja etenkin semmoisien kuin
Honkalan talo oli, josta ei yksinänsä jyvä- ja lihasaatavaa maksettu
pitkällä mitalla, vaan vielä annettiin pikku kymmenykset voista,
villoista ja kaloistakin y.m. talon vuodentuloista. Isännillä myös oli
hyvä luottamus lukkariinsa, joka taas puolestansa oli avullinen missä
hänen apuansa tarvittiin. Eikä kanttori suonirautaakaan säästänyt
eikä sitä kotiinsa unhottanut pitäjälle lähteissänsä, sillä sitä
oli tarvis melkein joka talossa. Useampi täysikasvuinen ihminen sai
tuntea kanttorin suoniraudan naksauksen, milloin kaulassansa, milloin
käsivarressa tahi peukalon selässä ja vieläpä kielen allakin. Eikä
varakkaampien talojen rahvaan tarvinnut tästä työstä maksua kysellä.
Paavon tulevaa asemaa kanttorin kanssa Simo isäntä tuumitteli jos
jonnekkin päin. Viimein Simo isäntä ehdotteli, että eiköhän Paavosta
voisi tulla lukkaria, kun sillä on jonkinlainen lauluääni.
"Voisi kyllä", myönsi kanttori, "onhan Paavo vihnerä ja reipas poika,
ja jotenkin hyvä korva on hänellä sekä tavallinen äänikin. Vaan ettekös
Paavoa tahtoisi lähettää maanviljelysopistoon, johan niitä nyt on
olemassa?" ehdotteli kanttori.
"En, sinne en Paavoa pane, siellä ei tule herraa eikä talonpoikaa.
Niinpä se kävi Seppälän Aatullekin, josta ei tullut muuta kuin muitten
ihmisten syöttyri, ja semmoisia ne kaikki kuuluvat tulevan. Enhän miten
semmoiseen oppiin poikaani pane", sanoi Simo.
"Jos Paavo olisi vähän nuorempi, niin olisi sopinut panna hänet muuhun
kouluun, että olisi tullut virkamies", sanoi kanttori.
"No, se olisi ollut toista, että olisin hänen pannut papin kouluun,
mutta nyt hän on liian vanha sinne laittaa, eikä ole varojakaan", sanoi
Simo isäntä.
"Antakaa sitten Paavon olla kotona, onhan teillä tilaa viljellä
kolmellenkin miehelle", kehoitti kanttori.
"Tilaa nykyjään on useammallekin miehelle, vaan kun minusta aika
jättää, niin saattaapa se tilakin pieneksi käydä. Kun on kolme
veljestä, niin voipi tulla kolme taloakin ajan kanssa, ja tässä ei
kolmea talon paikkaa ole. Kaksi taloa tähän kotimäelle voisi saada,
mutta kolmannen talon paikkaa ei löydy koko meidän tiluksilla,
vaikka on 'puolentoista oravan' [3/8 manttaalia] tila, eikä ne riitä
kaskilehdotkaan kolmelle talolle", vaikeroi ukko Simo.
"Kyllähän se sitten on vaikea kolmannen pojan tuleva asema, ja olisi
sitten jokin keino keksittävä kolmannen pojan osaksi", sanoi kanttori.
"Niin, kyllä se Paavolle pitää sija etsiä, vaikka kotivävyksi", sanoi
ukko Simo.
"Tosiaankin, hätäkös tässä, onhan Paavon laiselle pojalle kotivävyn
paikkoja, ja minä tiedänkin pari semmoista", sanoi kanttori.
"Missä ne olisi", kiirehti ukko Simo kysymään.
"Toinen niistä on omassa pitäjässä, ja toinen naapuripitäjässä", sanoi
kanttori.
"Hauta-ahon taloa tarkoitatte varmaan omasta pitäjästä", kysyi ukko
Simo.
"Juuri Hauta-ahoa, onhan siinä vankka talo, eikä ole perillisiä, kuin
yksi tytär ja pieni poika, josta ei heti vastusta ole, ja onhan siinä
hyvänlaiset rakennukset, jos tila ei niin erin kehuttavan hyvä liene",
arveli kanttori.
"Hauta-ahon tila ei ole hyvä, semmoinen alava hallanpesä, ja jopa
parhaat pölkkymetsätkin siitä on syötynä, ja niitten turvinhan ne
Hautalaiset jo pitkät ajat ovat leivissä pysyneet. Eikä minusta se
tyttökään ole oikein käypää kalua, näyttää joutavalle hämplälle, ja on
korea kuin riikinkukko. Moiselle mamselille minusta näyttää hän, tuskin
hänestä talonpojan emäntää tulee; ja kun siinäkin on poika kasvamassa,
niin ei pitkällistä rauhaista paikkaa siinäkään tule", epäili Simo.
"No, jospa sitten olisi yrittää sinne toiseen paikkaan, mutta siinäkin
on sama este, että on poika kasvamassa, ja vahva, vähän juurikkamainen
ukko", sanoi kanttori.
"Niinpä saattaa olla, ja kotivävyn asema on hyvin kiusallista, niin
kuin vanhat sanovatkin, että kotivävyn rukkaset pitää olla pankolla",
tuumaili Simo.
Vielä illan kuluessa kanttori ja Simo tuumittelivat jos jotakin tointa
Paavolle, vaan ei mikään oikein sattunut miellyttäväksi.
Ilta oli jo kulunut paljon myöhemmäksi, kuin Honkalassa tavallisesti
oli muina iltoina valvottu, ja nytkin jo muu perhe oli aikaa sitten
nukkunut. Läksipä nyt isäntäkin suureen tupaan nukkumaan, ja kanttori
jäi vierashuoneesen.
Aamulla, perheen työhön asetettuansa, tuli Simo isäntä kanttorin
luokse, joka oli myös jo valveilla. Vähän ajan perästä poika Simon
emäntä, joka oli talossa emäntänä -- vanha emäntä oli jo kuollut --,
toi kahvipannun pöydälle, josta vieraalle ja vanhalle isännälle kaatoi
kahvia; sitten korjasi hän kahvikompeet suureen kaappiin. Muu perhe ei
kahvia juonut, eikä sitä muulloin keitettynä, kuin hyville vieraille.
Kahvikapineet korjattuaan meni emäntä pois kammarista. Niin jäi taas
isäntä ja kanttori kahden kesken, jolloin taas alkoi vilkas keskustelu
jatkoksi illallisille tuumitteluille Paavon tulevasta toimesta, sillä
tämä asia oli ukko Simolle tullut raskaaksi painoksi, kun näki, mikä
taloudellinen katkelma odotti hänen poikainsa vastaista elämää.
Ukko Simo ei sanonut saaneensa unta viime yönä, kun hän pitemmälti tuli
ajattelemaan, miten kolmannelle pojalle tilan saisi, ja ikävä olisi
talotta yksikään poika jättää, koska heidän suvussaan ei tähän asti
ollut sitä vielä sattunut.
Pitemmälti asiaa aprikoituansa sanoi Simo tulleensa siihen päätökseen,
että panisi Paavon lukkarinkouluun, jos kanttori hänen ottaisi. Sitten
kun hän onnistuisi pääsemään vakinaiseksi lukkariksi, niin toiset
veljet voisivat hänen osansa hänelle rahana maksaa, joten jäisi talo
liika pieniksi repimättä; kaksi tavallista taloa siihen kyllä saisi,
mutta ei kolmatta.
Kanttori lupasi ottaa Paavon luoksensa ja pyysi tuomaan hänet jo ensi
pyhänä kirkolle tullessa.
Ukko Simo pyyti nyt Paavon kammariin ja kysyi, suostuisiko hän
kanttorin luokse menemään, ja selitti asian vastaisen tärkeyden.
Mielihyvällä Paavo suostuikin isän ehdotukseen, ja päätettiin ensi
sunnuntaina viedä Paavo kanttorin luokse.
Aamuruuan syötyänsä läksi kanttori Honkalasta, johon jätti ennen
keräämänsä sekä Honkalasta saadut "aprakat", mitkä isäntä lupasi
kirkolle tullessaan tuoda kotiin.
Kanttorin mentyä ilmoitti ukko Simo asian vanhemmille pojillensa, jotka
olivat myös tuumaan taipuvaiset.
Sunnuntai-aamuna varhain puki Paavo yllensä uudet kirkkovaatteet,
sievät sarkahousut ja puolivillaisen, lyhykäisen "purstonutun",
jommoista vielä muutamissa herännäis-perheissä paikkakunnalla
käytettiin. Sillä ukko Simokin kuului Paavo Ruotsalaisen herättämän
hengellisen liikkeen lahkolaisuuteen.
Nuorempi Simo varusteli veljeänsä Paavoa kyytiin, ja Pekka taas viemään
kanttorin jyvä- ja villasäkkiä sekä lihajalkoja.
Ennen kuin veljekset läksivät kirkolle, niin luki vanha isäntä
raamatusta muutaman luvun ja siunasi lähtevää poikaansa Paavoa, toivoen
onnea ja Herran rauhaa kodin piiristä lähtevälle lapsellensa. Monta
varoittavaa neuvoa antoi hän myös Paavolle ennen lähtemistä. Muuten
vallitsi ukko Simossa juhlallinen äänettömyys koko aamun. Vaikea oli
ukon laittaa poikaa "kylän kuluille", niin kuin hän itse sanoi.
Aika kiirehti jo kirkolle lähtemään, ja veljekset läksivät ajamaan.
Kauvan ukko katsoi jälestä poikain menoa. Kun ei poikia enää näkynyt,
niin ääneen ukko huokasi: "Nyt olen yhden pojistani kenties kadottanut.
Tietymätöntä on, mitä kokematon nuorukainen voipi maailman hartioilla
oppia. Voipi oppia hyvää, mutta pian voipi taipua pahaankin". Näin ukko
huolissansa koko päivän väliin käveli, ja väliin taas luki raamattua.
Veljekset saattoivat Paavon lukkarin taloon, johon hän otettiin
ilomielin vastaan, ja lukkari vei jo Paavon kanssansa kirkkoon
veisaamaan.
Ensikerran nyt Paavo oli lukkarin lehterissä laulamassa. Harva
kirkkoväestä taisi jättää huomaamatta, että Honkalan Paavo oli lukkarin
lehterissä. Useammalla kirkosta palajavalla oli ensimmäinen uutinen
kotiin tultua ilmoittaa, että Honkalan Paavo oli lehterissä.
Niin Simo ja Pekkakin ilmoittivat kotiin tultuaan, että johan meidän
lukkari tänä päivänä alotti virkatoimensa, ja kanttorin kanssa
lehterissä lauloi.
"Vai niin, vai jo Paavo oli lehterissä", virkkoi kotirahvas.
Vanha isäntä oli vaan vähän alakuloisen näköinen kuullessaan Paavosta
puhuttavan.
Tästä lähin Paavo oli joka pyhä lehterissä, mikä ei enää kestäkään
outoa ollut, kun tieto lensi ympäri pitäjän, että Honkalan Paavo on
lukkarin opissa.
Arkipäivinä kanttori neuvoi Paavoa, ei yksinänsä nuottien tuntemiseen,
vaan myös kirjoittamaan ja luvunlaskuun. Näin talvi kului jo kevät
puolelle. Paavo jatkoi työtänsä uutterasti edistyen hyvästi, mutta ääni
ei kovennut, kuten toivottiin, vaan päin vastoin aleni ja kähistyi sitä
enemmän, mitä enemmän Paavo tuli yhtä mittaa laulamaan.
Pääsiäispäivänä veti Paavo erinäisen huomion puoleensa kirkkorahvaassa,
kun tukan jakaus oli keskeltä päätä alennut vasemmalle sivulle. Taas
oli veres uutinen kotiin mentyä kerrottavana kirkkorahvaalla, että
johan Honkalan Paavokin alkaa herrastua, kun oli jo jakaus toisella
korvalla. Ukko Simo tästä uutisesta ei mitään tiennyt; vaikka hän kävi
kirkossa, ei hän niin pieniä muutoksia huomannut.
Pääsiäisen perästä meni Paavo ensi kerran kotonansa käymään. Jakauksen
muuttuminen oli jo tiedossa kotona muulla perheellä, paitsi ukko
Simolla. Jopa ukkokin aamulla huomasi Paavon jakauksen muuttuneeksi.
Tästä Paavo isältänsä sai ankaran nuhteen, ja ukko jo tuli oikein
harmiinsa Paavon turhamielisyydestä. Ei kuitenkaan sen pahempaa tästä
seurannut. Veljiltä ja heidän emänniltänsä ei Paavo päässyt leikillistä
ivaa kuulemasta jakauksen muuttamisesta.
Paavo pyysi isältänsä rahaa, että saisi ostaa vaatetta kesäpuvuksi ja
että saisi teettää kengätkin. Vaatteen ostoon antoi ukko vähän rahaa,
vaan kengät lupasi kotona teettää, kun suutari tulee.
Muutaman päivän perästä läksi ukko Simo Paavoa kyytiin kanttoriin.
Vielä vanhus torui kanttoria Paavon jakauksesta.
Ukko tiedusteli kanttorilta, miten Paavo on käyttänyt itseänsä ja josko
hänestä näyttää lukkaria tulevan.
Kanttori kiitti Paavon käyttävän itsensä siivosti ja jotenkin hyvästi
edistyvän, vaan että ääni on liian matala ja laulaissa tahtoo ruveta
kähisemään, epäillen tokko Paavosta olisi lukkariksi.
Tämä oli ukko Simosta harmittavaa, mutta jätti hän kumminkin Paavon
vielä kanttorin luokse.
Paavo jatkoi tointansa edelleen. Isältänsä saaduilla rahoilla osti
vaatetta, josta teetti kirkonkylän räätälillä uuden puvun; nutun
teetti hän nyt pitemmän, kuin mitä ennen oli pitänyt, eikä siihen enää
pyrstöjä pantuna. Mutta ei Paavo uusia vaatteitansa rauhallisella
omalla tunnolla katsellut, kun takki oli erilainen kuin entiset, ja
luuli isältänsä taas tästä torumisia saavansa, vaan nyt se oli tullut
mikä tullut, ei sitä voinut enää purkaa, eikä Paavo sitä omasta
mielestänsä tahtonutkaan purkaa.
Lämpimän kesän tultua kun Paavo ensikerran meni uudella puvulla
kirkkoon, niin taas rahvaalla oli uutta puheenainetta Paavosta.
Jokainen huomasi Paavon uuden takin, joka oli paljon pitempi entistä
ja ilman pyrstöjä sekä muutenkin herraskuosiin tehty. Paavo kun kohosi
lehteriin, niin hän oli kokonansa herrasmiehen näköinen, kun vielä oli
hänellä valkea, silitetty paidan rinta. Kirkkorahvas keskenänsä piti
paljon puhetta Paavosta, eikä kotiin mentyäänkään unhottanut kertomatta
jättää nuoren lukkarin uudesta takista. Ei pitkältä kulunut kun ukko
Simokin sai nähdä poikansa uudessa puvussa. Siitä ukko pahastui enemmän
kuin jakauksesta ja antoi taas Paavolle ankaran nuhteen, uhaten moisen
takin pois ottaa ja kotona vanhalla Sakari räätälillä uuden entistä
kuosia teettää. Ukolle tuli jo katumus, että sai Paavon liika nuorena
laskeneeksi oman silmän alta, kun nyt maailma alkoi häntä mukaansa
viedä. Ei kanttorikaan päässyt tästä nuhteitta, kun oli antanut
Paavolle liian suuren vallan, vaikka oli luvannut olla isän asemessa.
Kanttori koetti itseänsä puolustaa ja ukolle selittää, että eihän vaate
ihmistä saastuta, olkoonpa se mitä kuosia hyvänsä, jos ihminen muuten
pitää puhtaan omantunnon. Eikä hän Paavossakaan ollut mitään paheita
huomannut.
Paavo myös koetti isällensä selittää takinteon johdosta, kuinka kaikki
häntä pilkkasivat semmoisen vanhanaikuisen takin tähden, kun ei
kukaan nuorista enää semmoista käyttänyt, ja kuinka hän ei jaksanut
sitä kiusausta enää kärsiä; vakuutti isällensä, ett'ei hän mieltänsä
sentähden ollut muuttanut eikä itseänsä paremmaksi entistä arvosteleisi.
Ei ukkoa tyydyttänyt enemmän Paavon kuin kanttorinkaan puolustukset,
vaan sanoi sen olevan jo selvän esimerkin siitä, että, kun ei niin
pientä kiusausta jaksanut kärsiä, niin mahdoton olisi suurempien
sattuessa kestää. Hänen mielestänsä Paavo oli nyt antautunut maailman
ystävyyteen ja ihailemiseen.
Asia jäi kuitenkin sillensä. Olihan ukko vaan harmissansa poikansa
turhamielisyydestä ja itsepäisyydestä, kun oli ilman isältä kysymättä
uskaltanut uutta kuosia teettää takin, jommoista hän inhosi muillakin
nähdä, saati sitten omalla pojallansa. Senpä tähden ukko nyt
varoittakin poikaansa välttämään maailman viettelyksiä, ja kehoitti
häntä lujempaan itsensä kieltäväisyyteen. Hartaasti pyysi ukko
kanttoriakin tarkemmin Paavoa silmällä pitämään ja estämään hänen
turhia mielikuvituksiansa.
Niin kanttori kuin Paavo lupasivat tehdä parastansa.
Murheisena läksi ukko kotiinsa, ja Paavo jäi entiselleen kanttoriin.
Paavo työskenteli entiseen tapaan, koko kesän syksyyn saakka,
ja toimensa edistyi erittäin hyvästi muuten, mutta ääni ei
vaan korjaantunut, se enemmän vaan tahtoi kähistyä. Paavo oppi
suonirautaakin käyttämään ja hankki itsellensä tämän tohtori-kirveen,
jolla monelta jo sai suonen aukaistuksi. Lukkarilla oli myös toimena
kirkon kellojen soitto. Paavokin sai usein käydä kelloja lierittämässä.
Syksyllä eräänä lauvantai-iltana meni Paavo tavallisuuden mukaan
iltakelloja soittamaan. Kellot soitettuaan laskeutui hän jyrkkiä
portaita pimeässä alas, kompastui ja putosi jotenkin korkealta alas.
Hän meni aivan tainnoksiin; toinen kellonsoittaja muitten avulla
saattoi hänet pitäjän tuvalle. Tänne haettiin lukkari, joka hiereli
Paavoa ja suonta laski. Paavo saatiinkin tointumaan sen verran, että
hevosella kuletettiin kanttorin kotiin.
Nyt makasi Paavo aivan vuoteen omana, pää oli pahasti kipeä ja
mustelmilla. Ei Paavosta nyt ollut kirkkoon menijää.
Kun Paavoa ei kirkossa näkynyt, niin uteliaasti kirkkorahvas
tiedusteli, mikä Paavolla mahtoi olla, kuin ei ole kirkossa. Pian
levisi tieto ympäri pitäjän Paavo-lukkarin loukkaantumisesta. Muutamat
arvelivat, että Paavo oli kummituksia säikähtänyt ja sen johdosta
pudonnut tapulista ja muutamat kertoivat Paavolta pään särkyneen aivan
mäsäksi, että muka odotetaan vaan mikä hetki on viimeinen.
Tämä onneton tapaus tuli ukko Simollenkin jo sunnuntai-iltana tietoon.
Maanantai-aamuna varhain läksi ukko poikaansa katsomaan. Paavo oli
vielä vuoteessa, mutta muuten paremmin voipa kuin lauvantai-iltana;
ainoastaan päätänsä valitti kovin kipeäksi eikä kuullut pientä puhetta,
korvansa sanoi vaan humisevan.
Huolissaan istui ukko Simo poikansa vuoteen vierellä. Hänen mielessänsä
paloi sekin ajatus, että aikeensa tähänkin suuntaan oli tyhjiin
rauvennut. Paavolta oli kohta vuosi mennyt lukkarin koulussa, ja nyt
palkan sai semmoisen, että tuskin omalla työllänsä koskaan voisi
henkeänsä elättää.
Vielä toinenkin harmi painoi ukkoa, kun Paavo oli turhuutta jälestä
ajanut ja muuttanut vaatepukunsa sekä tukkaansa reistaillut. Tämän
asian ukko otti nyt Paavon kanssa puheeksi huomauttaen, eiköhän tämä
tapaus ollut rangaistukseksi Jumalan kädestä niistä turhuuksista,
joihin hän oli horjahtanut. Hän kehoitti Paavoa sekä näitä että muita
syntejänsä katumaan.
Paavon sydän heltyi isän lohdullisista neuvoista itkuun, ja hän pyysi
isältänsä anteeksi erhetyksensä.
Ilomielin isä lupasi antavansa puolestansa katuvalle pojalle anteeksi,
kehoittaen häntä Jumalalta ensin anteeksi pyytämään. Vielä monta
varoitusta ja neuvoa antoi ukko tuolle niin sielun kuin ruumiin
puolesta murtuneelle pojallensa ennen kotiin lähtöänsä.
Kolme viikkoa oli Paavo melkein vuoteen omana, jolla ajalla lukkarin
perhe hoiti häntä parhaan mukaan, ja lukkari hierteli hänen särkynyttä
päätänsä ja antoi kupata särkyneempiä paikkoja.
Sitten alkoi Paavo olla muuten jokseenkin terve, paitsi että korvat yhä
humisivat, ja hän ei pientä puhetta kuullut. Kaikkea muuta hän alkoi
saattaa tehdä, vaan laulusta ei tullut mitään, kun kuulo oli huono, ja
ennestäänkin matala ääni vielä tapaturman perästä huononi.
Kun Paavo ei voinut laulua harjoitella, ja lukkariksi aikominen oli nyt
varsinkin toistaiseksi toivotonta, niin haki ukko Paavon kotiin, että
ei tarinnut kanttoriin evästä kulettaa.
Kotona Paavo teki kaikenlaisia pieniä talon askareita, kun ruumiinsa
ei vielä sallinut kovaan työhön ryhtyä; väliajoilla kirjoitteli hän ja
harjoitteli itseksensä mitä kanttori oli opettanut. Pitkinä puhteina
teki Paavo kaikenlaisia puukaluja, joihin oli vähän harjaantunut
lukkarissa ollessansa, äsken tulleen nikkarin luona, jossa hän
väliajoilla oleskeli.
Kuukauden perästä oli Paavo tullut muuten aivan terveeksi, kuulo vaan
ei vieläkään selvennyt.
Ensimmäisen rekikelin tultua kierteli kanttori taas saatavillansa ja
tuli Honkalaankin. Nyt tuumiteltiin Paavon kohtalosta, mikä hänelle nyt
toimeksi tulisi, kun hänen lukkariksi kelpaaminen oli epäiltävä.
Kanttori ehdoitti vielä tulemaan hänen luoksensa, luvaten koettaa
hänen korviansa parantaa, ja jos laulua ei voi harjoitella, niin voisi
lähellä olevan nikkarin luona käydä puutöitä tekemässä, että oppisi
käsiteollisuuteen, kun Paavolla siihenkin näytti hyvä taipumus olevan.
Ukko suostui kanttorin ehdotukseen ja lisäsi sen toivomuksen, että
Paavo siellä talven kuluessa nikkarin avulla tekisi kärrit, kun se uusi
nikkari kuului olevan hyvä kärrien tekijä.
"Voipihan Paavo ne talven päälle ehkä tehdäkin, kun nikkari häntä
auttaa ja täältä puut laitatte", myönsi kanttori.
Asia olikin päätetty ja Paavo lähtikin kanttorin kanssa pitäjälle
saatavien keruulle ja sieltä kanttoriin.
Koko talven oli Paavo kanttorin luona, joka päivä käyden nikkarin luona
työssä, jossa hän teki uudet sievät kärrit, jommoisia paikkakunnalla
ei vielä ollut. Vielä teki hän monta muutakin sievää kalua. Väliin
harjoitteli hän kirjoitusta ja luvunlaskua; laulusta ei paljon mitään
tullut, kun kuulo ei vieläkään selvennyt.
Keväällä ukko Simo tahtoi Paavon kotiin auttamaan kesätöissä. Ei ukko
ollutkaan enää hyvin pahoillansa siitä, ett'ei Paavosta lukkaria
tulisi, kun hän oppi nikkariksi. Voisihan hän silläkin henkeänsä
elättää yhtä hyvin kuin lukkarinakin. Paavon tekemät kärrit olivat
ukkoa siksi miellyttäneet. Ne oli kesällä myötynä hyvästä hinnasta, kun
Paavo ensi talvena lupasi tehdä toiset sijaan.
Paavo oli koko kesän kotonansa, ainoastansa pyhinä kävi hän kirkossa,
jossa hän kanttorin kanssa oli lehterissä.
Syksyllä Paavo meni taas nikkarin luokse tekemään kärriä ja monta muuta
talouden kalua.
Nikkarille ei tarvinnut Paavon mitään oppirahoja maksaa, kun muutamia
vuosia takaperin pitäjääsen Etelä-Pohjanmaalta muuttanut kirkkoherra
oli tämän nikkarin tänne hankkinut juuri edistääksensä käsiteollisuutta
paikkakunnalla, joka entuudestansa oli alhaisella kannalla; valtiolta
sai hän nikkarille vähän palkan korvausta.
Kirkkoherra kun oli Paavon tullut lukkarissa ollessa tuntemaan, niin
kehoitti hän Paavoa jatkamaan nikkarityötä tämän ammatissansa taitavan
miehen luona.
Paavo olikin koko talven nikkarin luona, jossa ollessansa teki muitten
muassa kärrit kotiin, vieläkin sirommat kuin edellisenä talvena. Nyt
hän oli oppinut jo itse rautatyötkin kärriin tekemään. Hän olisi
kesänkin ollut nikkarin kanssa, ell'ei veljensä Pekka olisi tullut
kivuloiseksi, jonka tähden ukko vaati Paavon kotiin kesän ajaksi.
Ensimmäiseksi kotiin tultuansa oli Paavon mentävä paloa puhdistamaan
päiväläisten kanssa, kun Simo oli hevostyössä renkien kanssa. Tämä
työ Paavosta ei ollut mieluista, kun muutamiin vuosiin ei ollut sitä
tehnyt, ja siitäkin syystä kun oli kirkkoherran usein kuullut kertovan,
että Pohjanmaalla ei enää kaskea viljellä, ja että siellä tullaan
kuitenkin paremmin toimeen. Yhtä vastenmielistä oli hänestä kasken
hakkuu, mutta ei hän kumminkaan isällensä tästä mitään virkkanut,
työmiesten kesken vaan piti puheita, että Pohjanmaalla ei enää kuuluta
kaskea viljeltävän ja siellä kuitenkin paremmin toimeen tulevat kuin
täällä.
Hänen veljensä ja päiväläiset panivat kovasti Paavoa vastaan, väittäen,
että jos täällä kaskenviljelys jätetään, niin jääpi leivänkin syönti.
Kaskenhakkuusta oli Paavolle kuitenkin se huvitus, että sai valita
paljon sopivia puita kärrin tarpeiksi talven varalle.
Koko kesän Paavo oli kaikissa maanviljelystöissä, mikä häntä erittäin
huvittikin. Samoin nyt kuin viime kesänäkin kävi hän joka pyhä
kirkossa, ja oli vieläkin kanttorin kanssa, vaikka laulua hän ei voinut
johtaa, kun kuulo oli vieläkin pilalla.
Kun Pekka vielä syksyllä oli kipeänä, niin ei ukko Paavoa laskenut
enää kotoa pois, kun Simo olisi yksin jäänyt talon työhön kykeneväksi
mieheksi kotiin. Ja olipa ukolla toinenkin tarkoitus. Jos näet Pekka
sattuu kuolemaan, kun jo puolen vuotta oli kitunut, niin kahdelle
pojalle, Paavolle ja Simolle, olisi väljää kyllä, ilman muuta
elinkeinoa etsimättä.
Tässäkin Paavo totteli isäänsä ja jäi kotiin, jossa muitten askareitten
sivulla teki puutöitä, parit kärritkin, joihin rautatyöt kävi kirkolla
nikkarin luona tekemässä. Kärrit sai Paavo myödyksi hyvästä hinnasta.
Vaikka Pekka jo kevättalvella alkoi parantua työhön kykeneväksi, niin
ei ukko Paavoa kuitenkaan tahtonut kesäksi kotoa pois laskea, ja
Paavokin halusi nyt paremmin jäädä kotiin kuin mennä lukkarin tahi
nikkarin luokse. Paavolla oli toisetkin tuumat mielessä.
Muutamia vuosia takaperin pitäjään muuttanut kirkkoherra oli mukanansa
Pohjanmaalta tuonut muutamia palvelijoita, ja niitten joukossa
erään Sanna nimisen tytön lapsenpiikana. Sanna oli kasvanut jo
täysikasvuiseksi. Talonväki Sannasta piti paljon, sillä hän oli siivo,
ahkera ja nöyrä tyttö.
Kirkonkylässä ollessansa Paavo tuli tuntemaan Sannan, ja samoin Sanna
Paavon, ja tämä tuttavuus kasvoi niin suureksi, että olivat päättäneet
solmita ikuisen ystävyyden. Kumpikin olivat koettaneet salata
salaisuuttansa, mutta eihän tuli tappuroissa kauvan piilossa pysy,
pappilassa sekä lukkarissa ja jopa muuallakin suhkivat, että Paavolla
ja Sannalla taitaa olla yhdet tuumat.
Keväällä muutamana iltana oli Paavo isänsä kanssa kahden kesken
vierashuoneessa, tuumitellen jotain talouden asioita. Kotvaseksi tuli
puheloma. Paavo käveli pitkin seinvieriä ja jahkaili ikäänkuin jokin
häntä vaivasi. Vihdoin alkoi Paavo sortuneella äänellä isällensä
sopertaa: "Minulla olisi isälle ilmoitettava asia, joka Teidän mielestä
voipi olla lapsellista ja ehkä turhamaistakin, mutta minua tämä on jo
kauvan vaivannut, ja luulen sen tärkeäksikin, enkä voi olla Teille
ilmoittamatta. Minä olen aikonut ruveta naimaan."
"Naimaan -- ja mistä?" tokaisi isä.
"Kirkkoherrassa olevan Sannan", sanoi Paavo vapisevalla äänellä,
"Vai Sannan, vai Sannan", sanoi ukko Simo. "Johan sinä poikani saatat
taas vanhoilla päivilläni minulle uuden harmin. Paranematta ovat vielä
ne sydämeni haavat, jotka saatoit minulle kun tukassasi ja puvussasi
rupesit maailman tapoja matkimaan, ja nyt sinä vaimoksesi valitseisit
semmoisen henkilön, joka on täydellinen maailman lapsi. Tämä se
selvään osoittaa, mitä sinun sydämessäsi asuu. Siellä asuu turhuus.
Joka liittyy tuommoisiin ihmisiin kuin Sanna on, niin sen sydämessä ei
mitään hyvää asu, vaan ne hyveet, joita sinä minulle olet luulotellut,
ovat ulkokultaisuuden kiiltoa. Onneton oli se päivä, kun sinun kotoa
laitoin tuonne turhuuden torille! Sen päivän muistot ennen aikaani
minun maahan painavat. Naimasta minä en sinua estä, sillä sehän olisi
Jumalan sääntöä vastaan, vaan en semmoista aviokumppalia sinulle soisi,
kuin tuo pappilan piika on, joka sinun turhamaisen mielesi edelleen
sokaiseisi."
"Rakas isä", alkoi Paavo, "minä luulen että Te olette liiaksi tuominnut
Sannaa, ettenhän Te häntä muuta tunne, kuin mitä muutaman kerran olette
nähneet. Sikäli kuin minä tunnen Sannan ja olen kirkkoherran perheestä
ja muualtakin kuullut, niin hän on siivo, tunnollinen tyttö."
"Vai siivo ja vielä tunnollinen on semmoinen ihminen, joka pukeutuu
tuommoiseen pukuun, niinhän tuo on kuin parhaat mamselit, outo ei häntä
palvelijaksi luulisikaan. Ei palvelusihmisen eikä talonpojan tarvitse
tuolla tavoin koristella ja ajaa takaa herrasväen muotia; niiden
takaa-ajaminen on selvä tuntomerkki ihmisen sisällisestä tilasta.
Selvinhän raamattu tästäkin sanoo: ne, jotka pehmeitä kantavat, ovat
kuningasten huoneissa", selitti ukko kiivaasti.
Alakuloisena koetti Paavo vieläkin saada isällensä selvemmäksi, että
puku ei riipu ihminen sisällisestä tilasta, ja että ainakin Sanna
ei ole mikään kunnoton ihminen, sehän on siitäkin huomattava, kun
pappilassa on häntä niin kauvan pidetty kuin omaa lasta, ja heidän
tahtonsa mukaisestihan hänen täytyy käyttäytyä, eihän kirkkoherra
suvaitsisi semmoista perheessänsä, joka tavalla tai toisella olisi sivu
ihmisyyden rajoista. Tämäkin seikka oli Paavon mielestä vakuutuksena
siitä, että Sanna ei ole turhamainen tyttö.
"Pukuko ei saastuta ihmistä!" sanoi ukko innostuneena. "Se on väärää,
kavalan hengen liehakoitsemista. Mitäs Paavo Ruotsalainen sanoo, kun
isänsä hänelle sortuutin ja verkapöksyt teetti. Hän tunnustaa sydämensä
vakuutuksesta suoraan, että sortuutti hänet sokaisi, verkapöksyt
pölleröitti." Nyt Paavo vaikeni, eikä enää jatkanut, kun huomaitsi
isänsä kiivastuneeksi ja että häntä ei voisi mitenkään taivuttaa.
Molemmat, niin isä kuin poika, olivat kotvasen ääneti aatteihinsa
vaipuneina.
Viimein otti ukko asian uudestansa puheiksi ja sanoi: "Poikani, jos
sinä olisit Jumalalta pyytänyt itsellesi aviokumppalia ja siitä
vakuutettuna avioelämää rakentaisit, niin sitten minulla ei olisi
oikeutta sinua siitä estellä, mutta kaikesta päättäen et sinä ole sitä
tehnyt."
"Jo minäkin olen sinun naimistasi itsekseni ajatellut, kun olet jo
siinä ijässä, vaan minä olen silmäillyt toisenlaisia vaimoksesi, enkä
tuommoisia höytyviä. Minä olen paljon pitänyt Tuomaalan Annista, hän on
kunnon tyttö, hän ei häpee vanhainkaan seuroja, ja on aina ensimmäisiä
Jumalan sanan harrastuksissa. Semmoisen vaimon jos itsellesi valitset,
niin olet oleva onnellinen, niin ajassa kuin ijankaikkisuudessa",
vakuutti ukko.
Kammarin ovi aukesi, ja sisään tuli Simon emäntä käskemään iltaruualle,
jonka vuoksi keskustelu katkesi, sillä kumpikaan ei tahtonut asiaa
vielä muille ilmoittaa.
Naima-asiasta ei Paavolle isänsä kanssa tullut enää mitään puhetta, se
jäi kuin olisi ijäksi molemmilta unehtunut.
Entiseen tapaan Paavo kävi joka pyhä kirkossa. Erään kerran kirkosta
tullessansa toi Paavo pappilasta sanomalehtiä lukeaksensa. Kirkkoherra,
joka oli innokas mies ja tahtoi monella tavalla edistää seurakuntansa
niin henkistä kuin aineellista vaurastumista, oli tilannut muutamia
äsken ilmestyneitä suomenkielisiä sanomalehtiä, joita antoi lukea
jokaiselle, kuka vaan halusi.
Sanomalehdet Paavo oli pannut kammarin pöydälle. Kun ukko huomasi,
että Paavo oli tuonut uutta lukemista, niin alkoi hän niitä uteliaasti
lukea. Kotvasen luettuansa huomasi hän, että niissä ei muuta ollut kuin
maallisia tietoja ja muutamin paikoin vielä pikku leikillisyyksiäkin,
niin kuin arvoituksia ynnä muuta, mitä ukko piti joutavana loruna. Ukko
tosin oli kuullut, että sanomalehtiä on jo olemassa, vaan ei ollut tätä
ennen niitä nähnyt. Vai tämmöisiä ne sanomalehdet ovatkin, arveli ukko
itseksensä, ja jätti sanomalehdet vastenmielisesti takaisin pöydälle.
Paavo tuli sisään ja otti sanomalehdet katsellaksensa. Silloin ukko
huokasi syvään ja sanoi: "Poikani, mistä sinä olet nämä lorukirjat
kulettanut?"
"Pappilasta", sanoi Paavo.
"Pappilasta? Onko meidän pappilassa jo tuommoisia kirjoja, ja niitä
sitten jaellaan nuorille mielettömille luettavaksi? Oletko todellakin
nämä tuonut pappilasta?"
"Olen", vakuutti Paavo.
"Jo nyt taitaa olla viimeiset ajat, kun pappilassakin luetaan loruja ja
niitä seurakuntalaisillekin annetaan luettavaksi. Ja miten esivaltakin
antaa räntätä moisia kirjoja! Niin se maailma muuttuu. Kyllä taitaa
tuo kirkkoherrakin olla vaan palkkapaimen, vaikka hän näyttää niin
ystävälliselle ja saarnansa ovat hyviä; taitaa olla vaan susi lammasten
vaatteissa", vaikeroi ukko Simo.
Paavo seisoi aivan kivettyneenä vähän matkaa isästänsä, sanomalehdet
kädessä, katuen että hän sai sanomalehdet tuoneeksi isänsä näkyviin.
"Paavo raukka", jatkoi ukko, "sinä kokonansa olet nyt väärillä teillä.
Sinä olet heittäytynyt maailman ja lihasi orjaksi. Kaikki turhuus sinua
vaan miellyttää. Ja sieltä kirkonkylästä sinä kaikkia uusia hulluuksia
olet imenyt. Voi kuitenkin kun sinun tulin sinne laittaneeksi! Parempi
olisi ollut panna sinut vaikka kalamökkiin Rämeen lammin rannalle
asumaan; siellä kun olisit saanut hallan kanssa taistella, niin ei
mielesi olisi niin kevyt ollut maailman turhuutta perästä ajamaan",
surkutteli ukko.
Tärisevällä äänellä koetti Paavo selittää isällensä, että eihän
sanomalehdet ole mitään turmiollista lukemista, niissä on paljon
neuvoja maan viljelemisestä ja monesta muusta hyödyllisestä asiasta,
kuin myös valtiollisista seikoista. Mutta vielä ankarammin vastusti
ukko sanomalehtiä, eikä sanonut talonpojan tarvitsevan mitään neuvoja
maanviljelyksessä, kyllä muka kyntää osaa ilman lorukirjoittakin. Ja
mitäpä talonpojalla on valtioasioihin tarttumista, kyllä herrat niistä
huolen pitävät, eikä talonpoika osaa niille mitään tehdä, eikä jouda
aikaansa turhuudessa kuluttamaan. Viimeinen päätöksensä oli vaan se,
että Paavo semmoiset lorulehdet kuljettaisi takaisin, eikä enää heidän
pöydille niitä kantaisi.
Paavo pisti sanomalehdet korjuusensa ensi pyhään asti, että sitten
saisi kirkolla käydessänsä viedä ne takaisin kirkkoherralle.
Entisellään elettiin Honkalassa, eikä Paavon väli isänsä kanssa ollut
entistä pahempi, olihan kumpikin vähän alakuloisempi koko kevään, sillä
molemmilla oli vähän mielen alla.
Paavo jäi nytkin kotiin kesäksi, eikä ukko sanonut enää häntä pois
kotoa laskevansa.
Kesän tultua alettiin taas tehdä kesätöitä entiseen tapaan.
Vanha isäntä vielä läksi Simo poikansa pojan kanssa Rämeen lammille
kalanpyytöön, vaikka pojat sitä estelivät, kun oli vanha ja
alkoi kömpistyä. Muutamana päivänä kalapoika juoksi kotiin hyvin
hätääntyneenä, josta pahaa aavistettiin. Poika kertoi isoisänsä rysää
nostaissaan pudonneen lampiin. Sieltä sai hän hänet vaivalla viimein
ylös ja kuljetti mökkiin, mutta sanoi hänen olevan hyvin kipeän ja
pyrkivän kotiin.
Kaikki veljekset läksivät selkähevosilla Rämeen mökille isäänsä
hakemaan, sillä kärritietä suoraan sinne ei ollut. Pian joutuivat
mökkiin, missä isänsä väristen virui.
Kahden hevosen väliin riuvuista tehtyyn vitmiin panivat pojat isänsä,
vaatteilla peitettynä, ja niin saivat hänet hengissä kotiin. Ukko
oli kovasti vilustunut, vielä kotiin tultuakin värisi hän. Hän
kannettiin vierashuoneesen, mikä oli lämpimäksi lämmitetty. Paavo
rupesi isäänsä hierelemään ja olisi mielellänsä avannut suonenkin,
vaan ei kuitenkaan uskaltanut. Ei sairas tahtonut mitään ravintoa
nauttia. Suurin vilun tuska oli ohi mennyt, muuten valitti hän koko
ruumiinsa olevan erinomaisen kankean ja kipeän. Hän kehoitti kiireellä
hakemaan pappia luullen ei kauvan tässä maailmassa viipyvänsä. Pekka
läksi papin hakuun. Tälle ukko varoitti, että toisi kappalaisen, sillä
kirkkoherralle hän ei sanonut vielä uskovansa sielunsa asiaa, kun häntä
vähän tunsi.
Paavo jäi sairasta isäänsä hoitelemaan, milloin korjaili pään alusta,
milloin muuta vuodetta, ja ehdotteli, jos mitä hänelle olisi pitänyt,
mutta ei ukko sanonut enää tässä elämässä mitään tarvitsevansa. Ei hän
jaksanut paljoa puhellakaan. Sanoihan muutaman kerran vaivaloisesta
Paavolle: "poikani, elä muista vihalla minun varoituksiani, sillä
tiedäthän että minä olen sinua varoittanut sulasta rakkaudesta ja
täyttäen isällistä velvollisuuttani. Muista vaan varoituksiani.
Talouden asioista en enää jaksa mitään selvittää, ne tehkää miten
parhaaksi katsotte. Jumala antakoon vaan teille, lapseni, rehellisen
mielen ja varjelkoon teitä riidoista sekä maailman turhuudesta!"
Taas vaipui hän äänettömäksi, raskaasti hengittäen.
Pekka ajoi jo papin kanssa pihaan, vaan olikin kirkkoherra mukana,
kappalainen ei ollut sattunut kotiin.
Tuulen nopeudella kirkkoherra riensi sairaan luokse. Hänen sisään
tullessaan sairas havahtui horrosunestansa, ja silmänsä kirkastuivat.
Kirkkoherra alkoi puhutella sairasta erittäin lohdullisesta. Sairas
virkistyi, niin että ei olisi luullut hänen niin huonona olleen kuin
oli. Minuutti minuutilta tuli sairas iloisemman näköiseksi, mitä
pitemmältä kirkkoherran kanssa puheli. Sairas tunnusti kirkkoherralle
rikoksensa häntäkin vastaan, sanoi poikansa suhteissa häntä väärin
syyttäneensä ja pyysi tätä hartaasti anteeksi; samoin pyysi
kirkkoherran anteeksi pyytämään hänen puolestansa, kirkkoherran
palvelijalta Sannalta, jota myöskin oli ankarasti tuominnut ja
halventanut pojallensa Paavolle, Paavon häntä aviokumppaliksi
ehdotellessa. Autuaallinen loisto oli sairaan kuolevilla kasvoilla,
kun hän nautti Herran pyhää ehtoollista. Kättä puristaen pyysi hän
kirkkoherraa hänen jälkeisiänsä ohjaamaan oikialle tielle. Nämä olivat
hänen viimeiset sanansa. Äänettömänä käänti hän kerran kirkkaat
silmänsä ympärillänsä oleviin lapsiin ja lapsen lapsien puoleen, ja
huulensa vähän liikkuivat, mutta puhetta ei enää kuulunut. Vähitellen
vaipui hänen silmänsä umpeen eikä hengitystä enää kuulunut. Nyt hän oli
muuttanut ijäiseen eloon.
Yön hiljaisina olivat kaikki vainajan ympärillä, ei kuulunut muuta,
kuin hiljaista itkun nyyhkimistä.
Tästä selvittyä puheli kirkkoherra mieltä liikuttavia sanoja kuoleman
kohtauksesta ja haudan tuolla puolen olevasta elämästä.
Paavo lähti nyt kirkkoherraa kyytiin, jolla matkalla hän kertoi
kirkkoherralle isä vainaansa varoituksia ja vastenmielisyyksiä häntä
kohtaan puvun muuttamisesta, sanomalehtien lukemisesta sekä, niin kun
kuoleva itse oli jo kertonut, Sannan ja hänen välisuhteistansa.
Kirkkoherra selitti nyt Paavolle erilaisia ihmisluonteita ja miten
kukin arvostelee niitä asioita, joista hän ei ole perillä, ja myöskin,
että yleensä Suomen kansan luonne on sitkeä vanhoillansa pysymään
ja arka uusille pyrinnöille, mutta samalla vakava, niin että monta
joutavallista kerkiää sivu mennä, ennen kun he siihen tarttuvat. Hän
huomautti myös, kuinka Suomen kansa on myös uskonnollinen kansa,
erittäinkin siihen aikaan, kun herännäisyys oli suuresti levinnyt
ympäri Suomea. Paljon muutakin selitteli kirkkoherra Paavolle tuolla
matkalla. Hän huomautti, kuinka Paavon isävainaja oli kyllä ollut
ahdas uskonnollisissa käsitteissänsä, mutta kuinka sellaiset käsitteet
helposti myös syntyvät aikoina, jolloin ihmiset ovat liiaksi maailman
hommissa eivätkä ylevämpiä ajattele ja kuinka ne saattavat olla
terveellisenä vastapainona. Tulipa puhe myöskin kansallisista ja
valtiollisista asioista ja riennoista, joista ei Paavon isä myöskään
ollut välittänyt ja joihin hän ei katsonut talonpojalla olevan
oikeuttakaan ryhtyä. Kirkkoherra huomautti, kuinka tuolla vanhan kansan
miehellä luonnollisista syistä oli ollut pieni näköpiiri sellaisissa
asioissa, eikä sitä ennen kukaan ollut talonpoikia sellaisissa
ohjannut. Kirkkoherra huomautti, kuinka ihmisen velvollisuudet
eivät oikeastansa saata niin pieneen piiriin rajoittua. Kun Jumala
on ihmiselle suonut järjen ja selvemmän ymmärryksen, kuin muille
luoduille kappaleillensa, niin hänen tulee tätä järkeänsä viljellä
tuollaisillakin aloilla. Ihmisen työala ei saa seisahtua yksinänsä
kodin piiriin, hän ei saa ajatella aina vaan omaa itseänsä ja omaa
perhettänsä, vaan Jumalan määräyksen mukaan hänen tulee rakastaa
lähimmäistänsäkin, ja tätä käskyä täyttäissänsä ihmisen tulee rakastaa
koko luojan luomaa ihmiskuntaa, mutta kuitenkin lähimmin toimia ja
työskennellä sen maan ja kansan parhaaksi, jonka yhteyteen hän likimmin
kuuluu; sitä yhteyttä selvimmin ja lyhimmin kutsutaan isänmaaksi, ja
toimimista sen hyväksi isänmaan rakkaudeksi. Kun Jumala on meidät
johdattanut tämän pohjoisen Suomenmaan vartijoiksi ja asukkaiksi,
niin meidän on uhrattava kykymme ja voimamme tämän maan ja kansan
hyväksi. Mutta kun valitettavasti meidän kansamme ei vielä aina pysty
käsittämään näitä asioita, niin se velvollisuuden tunne on herätettävä
kansallemme niitten kansalaisten kautta, jotka tämän velvollisuutensa
jo tuntevat. Hän arveli, että sanomalehdet ja muu hyvä kirjallisuus
voi tässäkin suhteessa olla kellona, joka soittaa nukkuvan kansamme
valveille. Hän puolusti sanomalehtiä vielä siitäkin syystä, että
niitten kautta hyödylliset tiedot ja ymmärtävämpäin miesten ajatelmat
pian leviävät ympäri maata, laajalti nähtäviksi, jota kaikkea muuten
ei voitaisi saada niin pian aikaan. Mutta kuitenkin tulee meidän
kaiken tämän ohella pitää suurin huoli kuolemattomasta sielustamme,
ja kaiken maallisenkin hyvän edestä tulee kiittää Jumalaa. Eikä se,
että ihmisellä on suuremmat tiedot Luojan luomasta luomakunnasta, estä
Jumalaa kunnioittamasta; päin vastoin kykenee hän paremmin ja suuremman
kunnian Jumalalle antamaan, mitä enemmän ja laajemmalti on tullut
tuntemaan hänen äärettömän viisaita tekojansa.
Ihastuksella Paavo kuunteli kirkkoherran selvitystä näistä asioista,
joista hänelläkin hyvin hämärät tiedot oli. Tarkoin hän painoi
mieleensä kaikki kirkkoherran neuvot, jommoisia hän ensi kerran kuuli.
Yhtä vähän kirkkoherra kuin Paavokaan huomasivat matkan kuluneeksikaan,
kun olivat jo pappilan portilla.
Honkalan vanhalle isännälle pidettiin suuret hautajaispidot, joihin oli
kutsuttu, paitsi sukulaisia ja ystäviä, pitäjän säätyhenkilötkin.
Haudalla kirkkoherra piti lyhyen, mutta pontevan puheen ihmisen
elämän tarkoituksesta ja sen velvollisuuksista, läpi elämän lapsesta
vanhuuteen ja kuolinhetkeen saakka.
Suuri kaipaus oli Honkalassa vanhaa isäntää, etenkin kun ei kukaan
veljeksistä ollut tottunut ulkoasioissa liikkumaan, ne kun olivat
viimeiseen asti vanhan isännän hoidossa ja huolena.
Vanhin veli Simo tuli nyt talon johtajaksi.
Kaikki asiat Honkalassa kävivät kuitenkin entistä tapaa. Paavokin oli
kotona, tehden talon töitä.
Ei pitkältä vanhan isännän hautajaisista kulunut, kun Paavo ilmoitti
veljillensä, että hänellä on aikomus ruveta naimapuuhiin. Tämä oli jo
tuttava asia veljille, vaikka Paavo tätä ennen ei ollut siitä mitään
virkkanut.
Veljet olivat naimisesta samaa mieltä kuin isävainajakin, että ei
ainakaan "Sanna" ole sopiva, mutta ei he mitään enempää ruvenneet
vastustelemaan.
Jo syyspuoleen kesää eräänä sunnuntaina Paavon ja Sannan avioliiton
aikomus kirkossa ilmoitettiin koko seurakunnan tiedoksi.
Nytpä supina kirkossa naisilla kävi, että niinpähän se tapahtui, kuin
sitä jo huhuttiin. Tosipahan se oli, että Paavosta ja Sannasta yksi
tulee. Eikä kotiin mentyäkään tätä uutista unhotettu ilmoittamatta.
Kuukauden perästä ensimmäisestä kuulutuksesta oli Paavon ja Sannan
häät pappilassa. Kirkkoherra piti tässäkin tilaisuudessa ylevän puheen
avioelämän tärkeydestä ja lopulla toivoi nuorelle pariskunnalle onnea
ja menestystä ajassa ja ijankaikkisuudessa. Koko kirkkoherran perhe
saattoi nuorta pariskuntaa Honkalaan, johon oli myös paljon muitakin
vieraita kokoontunut.
Honkalan talo oli nyt saanut yhden perheen jäsenen, kadonneen sijaan,
niin että perhe oli entisen suuruinen.
Kolme vuotta Honkalassa elettiin erinäisempiä tapahtumatta; Paavolla
vaan oli jo pikku poika Yrjö. Paavo itse teki talvilla kärriä ja
muita puusepän ammattiin kuuluvia kapineita. Sanna myös teki samoja
töitä kuin toistenkin veljien vaimot. Kaikki muu elanto meni hyvästi,
mutta perheen välisuhde oli rikkaantunut, ja mennyt niin pitkälle,
että Honkalasta tehtiin kolme taloa. Nyt oli ukko Simon ennakkoluulo
toteutunut, että kun on kolme veljestä, niin ehkä tulee kolme taloakin.
Sannan taloontuonti kun oli jo alussa vastenmielistä, niin ei tämä
kylmyys mielistä sulanut yhdyselämässäkään. Toisten veljien vaimot
tahtoivat kohdella enemmän pilkallisesti Sannaa, nimitellen häntä
rouvaksi ja matamiksi, ja hänen vaatetuksensa oli yhä puheina ja inhona
heillä, vaikka Sannalla ei mitään liikanaisia koristeita ollut, se
oli vaan erilainen kuin toisilla emännillä ja muutamilla muillakin
heränneillä naisilla. Päivä päivältä tämä lisäsi kylmyyttä heillä
keskuselämässä ja vaikutti miehissäkin niin tuntuvasti, että tehtiin
kolme taloa.
Irtain omaisuus oli helppo jakaa, vaan konnun jakaminen se ei ollut
helppo tehtävä. Se seikka, että tilalle kolmea talon paikkaa ei voisi
saada, tuli nyt selvemmin näkyviin. Veljekset tuumivat moneen päin,
miten tilan jako tulisi kaikille mukava, mutta ei se sen selvemmäksi
tullut, kolmannelle veljelle ei talon paikkaa löydy. Vaikka mitä
paikkaa esitellään, niin ei kukaan, veljes tyydy siirtymään ulommaksi
kuin kotimäelle. Rämeen selällä olisi tilaa avarasti, ja olisi siellä
sileää maatakin, mutta siellä kaikki kasvit korjaisi halla, jonka
kanssa ei kenenkään mieli tee taistelemaan.
Molemmat vanhemmat veljet yksistä neuvoin viimein keksivät sen keinon,
että ehdoteltiin Paavoa menemään Rämeen selälle, siellähän muka olisi
likellä paljon koivuja ja muitakin puita nikkaritarpeiksi, ja kalavesi
likellä, kun Paavo mielellänsä kaloja pyyteli, sekä hyvä karjanlaidun,
kun Sanna halusi parempaa karjanhoitoa, ja paras niittykin sinne jäisi.
Paavoa tosin miellytti veljeinsä ehdottamat hyvät puolet Rämeen
selästä, jotka hän itsekin tunsi, vaan halla harmaaparta oli suurin
kammo siellä naapurina; niin vaarallisen naapurin likelle ei Paavokaan
sinne tahtonut lähteä. Paavo tuumitteli Sannankin kanssa tästä, mutta
Sanna olisi mielellänsä mennyt Rämeen selälle. Sanna ei niin hallaa
kammonut, Pohjanmaalla sanoi kyllä semmoisilla paikoilla taloja olevan
ja niiden hyvin toimeen tulevan; häntä miellytti erityisesti siellä
oleva hyvä karjanlaidun. Peloittava oli Paavosta kuitenkin tämä
ikuisesti pelätty hallanpesä.
Asia ei sen selvemmäksi tullut veljesten välillä, vanhemmat veljet
eivät sanoneet Rämeen selälle lähtevänsä, ennen hylkäävät koko konnun.
Paavolle tämä kaikki kävi ikäväksi. Hänen oli vaikea lähteä, mutta hän
kun oli nuorin, niin piti velvollisuutenansa muutokseen mennä, vaikka
se ei hyvältä tuntunutkaan.
Tätä jupakkaa kesti jo pitemmän ajan eikä se sen selvemmäksi tullut.
Erään kerran lähti Paavo kirkkoherralta ja kanttorilta neuvoa kysymään,
mitä oli tehtävä, hyljätäkö koko kontu toisille veljille mitättömästä
hinnasta, jota olivat tarjonneet, vai mennä Rämeen selälle.
Kirkkoherralle Paavo kertoi, minkälainen Rämeen selkä ja sen
ympäristöseudut olivat. Kirkkoherra ihastui siihen paikkaan ja kehoitti
Paavoa paremmin sinne menemään, kuin vielä vanhalle paikalle jäämään,
sillä alankomaa on paljon suotusampi viljan kasvulle kuin korkeat
vaarat, eikä halla hyvästi viljellyille vainioille ole niin suuri
vihollinen kuin sitä pelätään, sen hän sanoi tietävänsä kokemuksestansa
Pohjanmaalla.
Vielä meni Paavo kanttorinkin luokse tuumimaan asioista.
Kanttori oli epätietoinen eikä voinut johtavaa päätöstä sanoa, mutta
lupasi lähteä Paavon kanssa itse paikalle tarkastelemaan.
Kanttori ja Paavo menivät Rämeen selälle ja katselivat sen ympäristöjä.
Maan tasaisuuden ja alhaisuuden suhteen ei kanttori paikkaan oikein
mieltynyt, mutta kehoitti kuitenkin Paavoa tänne muuttamaan ennenkuin
tilaa hylkäisi. Hän luuli että jos täällä maanviljelys ei menestyisi,
niin on hyvät puumetsät, joita Paavo juuri tarvitsee kärrien teon
suhteen; ja voipihan siellä siksi karjaa pitää ja vähin viljelläkin,
eihän joka vuosi kylmä.
Paavo suostui kanttorin ehdotukseen, ja kun kirkkoherra myös häntä
kehoitti, ja Sanna mieluummin sinne halusi, niin Paavo päätti muuttaa
Rämeen selälle, jos hänelle toiset veljet rakentavat kartanoa ja
muutamia vuosia antavat viljellä vanhoja peltoja osaltansa.