Siihen on minulla kone, jota kutsutaan _lämpömittariksi_, ja jonka näet
tässä kirjan laidassa kuvattuna. Se on oikein viisaasti tehtynä.
Ensiksi on koneniekka pannut elohopeaa pieneen tukittuun lasipilliin,
jonka alapäässä on onsi palli. Hän tietää elohopean ja muiden ainetten
paisuvan lämpimässä ja kutistuvan pakkasessa. Hän panee lasipillin
messinkilevyyn ja pistää kaikki sulavaan lumeen. Elohopea kutistuu
kokoon pillissä. No hyvä, sanoo koneniekka, piirränpä pykälän
messinkilevyyn pillissä olevan elohopean tasalle, ja sen merkin nimitän
_jäätöpykäläksi_, sillä niin kylmä silloin on, kun vesi jäätyy.
Siihen viivaan piirtää hän 0. Sitten hän lasipillin panee kiehuvaan
veteen. Elohopea paisuu ja nousee lasipillissä. Hyvä, sanoo
koneniekka; piirränpä tuohon samallaisen pykälän, ja sen nimitän
_kiehumapykäläksi_. Sitten jakaa hän levyn jäätöpykälän ja
kiehumapykälän välillä 100 yhtä isoon osaan. Näitä kutsuu hän
_pykälöiksi_ ja merkitsee ne numeroilla. Jäätöpykälän alle tekee hän
myös yhtä isoja osia. Kun elohopea on ylempänä jäätöpykälää, niin lukee
hän sen korkeuden messinkilevyssä olevain osain jälkeen ja sanoo: nyt
on niin ja niin monen pykälän lämmin. Mutta jos elohopea on
jäätöpykälän alla, niin hän sanoo: nyt on niin ja niin monen pykälän
pakkanen. Ja alemma 40 pykälää ei voi elohopea laskeuda, sillä silloin
jäätyy se kovaksi.
Lämpömittarilla tiedämme ruumiissamme olevan 37 pykälän lämpimän. Kun
ilma tuntuu hyvin kuumalta kesällä, näyttää lämpömittari 30 pykälää
varjossa. Harvoin on talvella 40 pykälän pakkanen.
Ja jos jolloinkin kuulet puhuttavan _ilmapuntarista_, niin elä luule
sen olevan saman kuin lämpömittarin. Ilmapuntari on muullainen kone. Se
on laitettu niin, että ilma painaa ylöspäin elohopeaa korkeammalle eli
alemmalle lasiputkessa. Ja siitä ennustetaan sadetta eli kaunista
ilmaa, kun raskas ja kostea ilman painaa enemmän kuin kuiva ja keveä
ilma.
Sunnuntai-aamu.
Oi, terve Suomi, kaunis synnyinmaa!
Sä vuorias
Ja laaksojas
Nyt koristat kuin morsianta.
Sun kansas siitä riemun saa.
Kun kukat tuoksuin kaunistaa
Tuhanten järviesi rantaa.
Ja kukat riemuitseepi valollen.
Min päivä suo
Ja maahan luo
Niin kirkkahasna aamupuhtehella.
Mut kansa, Herraa muistellen,
Pois heittää kaiken turhuuden
Ja alkaa rukoella.
Valaise, aamupäivä armias.
Nyt Jumalan
Lain korkean
Ja pyhän sanan kautta sieluamme!
Valaise Suomen ruhtinas
Ja köyhää kansaa loistollas.
Myös viimein hautojamme!
Neljästoista Luku.
Painosta ja liikunnosta.
Tule, luetaanpa wielä, sillä luonnon kirja on sanomattoman rikasta.
Tämä kiwi on _kowaa_, tämä sawi on _pehmeää_ ja tämä lasipalanen on
niin _haurasta_. Helpommasti se murtuu rikki kuin tämä witsa, joka on
_sitkeä_. Tämä pihlajakeppi on _notkea_; se sujuu helposti. Tämä
teräswieteri lukossa on _pontewa_; sujutettua potkasee se itsensä
jälleen entiselle muodolleen. Pallini on myös pontewa; se kimpoaa
takaisin lattiasta. Plyijy ja sawi eiwät ole ollenkaan pontewia. Niitä
en saa kimpoamaan takaisin.
Tämä höyhen on _keweä_, mutta tämä kiwi on _raskas_. Kun sitä pidän
kädessäni, tunnen sen selwästi painawan alaspäin. Jos se on maassa,
täytyy minun käyttää woimaa nostaakseni sitä ylös; ja jos sen päästän
kädestäni irti, putoaa se kohta maahan. Miksikä niin? Siksi että maa
wetää sitä itseensä jonkunlaisella woimalla, joka tulee sen tiweydestä
ja suuruudesta. Se on _painowoima_. Siitä tulee kiwen _paino_. Raskaita
owat ne kappaleet, joita maa wetää kowasti itseensä, ja keweitä owat ne
kappaleet, joita maa wetää heikosti itseensä. Mutta walolla,
lämpimällä, sähköllä ja magneetiwoimalla ei ole painoa.
Jos kiwi woisi pudota maan sisään, niin se putoaisi aiwan maan
sisustaan; siellä se wasta pysähtyisi. Ja jos tahdon nähdä, mihin
painowoima wetää, annanpa plyijyluodin riippua wapaana nuorassa. Siitä
saan minä _luotilaudan_, jota rakennusniekat käyttäwät huoneita
rakentaessa. Luoti ja nuora riippuu suorana alaspäin, ja sitä kutsun
minä _pystysuoraksi_. Mutta tywentä wettä järwessä eli meressä ja
kaikkea, joka on suorana pitkinpäin, kutsun minä _tasasuoraksi_.
Nyt _punnitsen_ jotakuta kappaletta, tietääkseni sen _painoa_. Silloin
otan _waa'an tahi puntarin_. Jos waa'assa owat yhtä pitkät siwut ja
yhtä raskaat painot molemmissa kupissa eli molemmilla lewyillä, niin on
waaka _tasapainossa_. Jos siinä eiwät ole yhtä pitkät siwut, waan owat
yhtä isot painot, niin painuu pitempi siwu alaspäin. Jos siinä owat
yhtä pitkät siwut, mutta ei yhtä raskaita painoja, niin laskeupi
raskaampi paino alaspäin. Puntarissa muutan minä kanninta siksi että
puntarin paino peräpuolella kanninta tulee yhtä raskaaksi kuin paino on
puntarin päässä olewassa koukussa. Samallaista olet usein nähnyt
kiikkuissasi laudalla. Tässä on kaksi poikaa, jotka owat panneet laudan
hirren päälle kartanolla. Lauta on waa'an siwuin lainen. Jos pojat owat
yhtä raskaat, niin asettawat he laudan niin, että sen molemmat puolet
owat yhtä pitkällä. Silloin owat ne tasapainossa ja wuorottain
kiikkuwat ylös- ja alaspäin. Mutta jos ne panewat laudan toiselle
puolelle pitemmälle, niin jääpi pitemmällä puolella istuwa poika maahan
istumaan eikä pääse ylöspäin. Ja jos toinen poika on keweempi,
tarwitsee hän pitemmältä lautaa puolelleen, muutoin jääpi hän ylös eikä
pääse laskeumaan.
Jos kumarrun kowin alaspäin niin kaadun kumoon. Jos kannan wesiämpäriä
kädessäni, niin kumarrun käydessäni toiselle puolelle. Jos juoksen
hirttä myöten eli käwelen porraspuuta myöten, niin huiskin käsiäni,
pysyäkseni tasapainossa. Konstiniekat, jotka käwelewät köyttä myöten,
pitäwät silloin tankoa käsissään. Miksikä niin? Siksi että jokaisessa
kappaleessa on paikka, jota kutsutaan _painokeskustaksi_. Jos ei sillä
paikalla ole tukea alla, niin kaatuu kappale, juuri kuin kirja, jota
koetan saada seisomaan yhdellä nurkalla. Jos ei minun painokeskustani
ole kohdastaan sen jalan päällä, jolle astun, niin lankean. Pieni lapsi
oppii wähitellen tuntemaan painokeskustansa, ja sitten alkaa hän
käwellä. Kepin saatan pitää wiippumassa pystössä sormeni päässä, niin
että se seisoo suorana ilmassa.
Jos minulla on kaksi yhtä isoa plyijypalasta, niin yksi niistä painaa
saman werran kuin toinenkin. Mutta jos minulla on plyijypalanen ja
puupalanen, jotka owat yhtä isoja, niin painaa plyijypalanen enemmän
kuin puupalanen. Silloin sanon: plyijy on raskaampi kuin puu.
Miksikä uppoaa kiwi weteen? Siksi kuin kiwi on raskaampi kuin sama koko
wettä. Miksikä pysyy hirsi weden päällä? Siksi että se on kewyempi kuin
kokonsa wettä. Miksi makaa hirwen alapuoli wedessä? Siksi kuin se
painaa altaan pois saman painomäärän wettä kuin se itsekin painaa. Jota
raskaampi se on, sitä sywemmälle se painuu. Mutta se tulee kappaleen
muodostakin. Wene painaa pois altaan wähemmän wettä, kuin jos sen puut
olisiwat lauttana. Ulkomaalla rakennetaan laiwoja rautalewyistä.
Jokainen rautalewy yksityisenä uppoaisi pohjaan; mutta laiwan muoto
tekee sen, ettei se paina niin paljo wettä altansa pois. Jos nostan
kiweä wedessä, tunnen sen siinä keweämmäksi, mutta kun olen saanut sen
weden pintaan, tuntuu se raskaammalta. Jos putoan weteen, painunpa
pohjaan, jos en osaa uida. Mutta jos minulla on airo kainaloin alla,
niin pysyn weden päällä. Näin kerran pojan, joka oli hukkunut. Jonkun
ajan perästä nousi hän weden päälle; mutta se tuli siitä, että ruumis
oli turpunut isommaksi.
Ihmiset ja eläwät _liikkuwat itse_ paikasta toiseen. Mutta muut
kappaleet eiwät liiku itse. Tuolla menewät kärryt. Eiwät ne liikkuisi
paikalta, jos ei hewonen niitä wetäisi. Tuolla lentää palli. Se olisi
aiwan yhdessä kohti, jos ei sitä olisi nakattu menemään. Puun oksat
liikkuwat, kun tuuli niihin puhuu. Kerä wierii pöydältä alas, koska
painowoima wetää sitä alaspäin.
Jos laudan tai tien tai jonkun muun tasaisen toinen pää on ylempänä
kuin toinen, niin kutsun sitä _wiettäwäksi pinnaksi_. Jos lasken
jotakin pyöreää eli kuperaa yläpuolelta pintaa, niin se wierii
painollansa alaspäin. Mutta jos tahdon sitä wierittää ylöspäin, niin
tarwitsen siihen enemmän woimaa kuin silloin, jos lauta tai tie olisi
tasapinnassa. Siksi mennään mäkeä alaspäin hywää wauhtia, mutta ylös
mäkeen wetäwät hewoset waikeammasti kuin tasaisella tiellä.
Kellon napsauttaissa sekunnin, saatan käwellä kaksi kyynärää eteenpäin;
mutta samalla ennätän juosta 12 kyynärää. Ja samalla ajalla ennättää
hewonen täydessä laukassa 25 kyynärää, kyyhkynen lentää 45 kyynärää,
pyssyn luoti kulkee 500 kyynärää, ja walo lentää eteenpäin 29,000
peninkulmaa. Niin erilainen on _liikkeen nopeus_.
Jos on kaksi yhtä raskasta kiweä, ja yhtä niistä nakkaan wäkewämmästi
kuin toista, niin lentää se kiwi nopeammasti, jota nakkasin
wäkewämmästi. Mutta jos minulla on raskas kiwi ja keweä kiwi, niin
tarwitsen enemmän woimaa raskasta kiweä nakatessa, että se menee yhtä
nopeasti kuin keweä kiwi.
Nakkaanpa pallin ilmaan. Se lentää ensin winoon ylöspäin, sitten
wähenee sen wauhti, sitten alkaa se winoon laskeuda alaspäin, ja
tehtyänsä kaaren, putoaa se alas ja makaa maassa. Miksikä niin? Siksi
kuin ilma tekee sille wastusta ja maa wetää sitä alaspäin. Jos nakkaan
kiekun pyörimään, niin pidättää sitä wielä hierominenkin maata wasten.
Kaikki tämä wähentää ja estää liikettä. Ja jos ei olisi niin,
tapahtuisipa se ihme, ettei pallini eikä kiekkani kerran kädestäni
nakattuina enää koskaan pysähtyisi.
Muuan poika pani kelkalle kiwen ja weti kelkkaa. Toinen poika, joka oli
yhtä woimakas, tuli kumppanillensa awuksi wetämään. Nyt wetiwät he
kelkkaa kahta wertaa nopeammasti, kuin ensimäisen pojan yksinään
wetäessä. Wähän ajan perästä alkoiwat he riidellä. Toinen weti kelkkaa
eteenpäin, toinen taaksepäin. Eipä kelkka paikalta liikahtanut. Mutta
wiimein wäsyi ensimäinen poika, ja nyt weti toinen poika niin paljo
takaperin, kuin oli eroitusta poikain woimain wälillä. Kerran sitoiwat
molemmat pojat nuoransa rekeen ja wetiwät sitä, kumpikin puoleltaan,
winoon syrjään. Menipä reki aiwan suoraan eteenpäin, siksi kuin
molemmat wetiwät sitä yhtä lujasti. Mutta kun toinen wäsyi, weti toinen
poika re'en enemmän puolellensa. Kulkeissaan surwasi reki kelkkaa, ja
kelkka poikkeusi syrjään, kun oli rekeä keweämpi, ja reki meni
hitaammasti eteenpäin. Sitten surwasi reki olkikuormaan, mutta
olkikuorma ei mennytkään syrjään, kun oli raskaampi, waan reki
pysähtyi. Jos raskas olkikuorma olisi surwaisnut rekeä, niin olisi se
antanut reelle kowemman wauhdin, kuin reki antoi olkikuormalle. Näinpä
kerran weneen purjehtiwan hywää wauhtia ja paukahtawan laiwaan, joka
purjehti hywin hitaasti. Kuitenkin meni laiwa esteettä eteenpäin, mutta
wene musertui rikki.
Kartanollamme oli suuri kiwi. Isä halusi saada sitä pois siitä, mutta
ei yksikään saanut kiweä paikalta liikahtamaan. Ottipa isä _wiwun_,
jonka näet tässä kuwattuna. Hän pisti kiwen alle lujan kangin ja pienen
kiwen pani kangin alle aiwan likelle sitä suurta kiweä. Kun hän painoi
wiwun yläpäästä alaspäin, jaksoipa nostaa kiwen, joka sitten wedettiin
pois lujalla re'ellä. Samalla lailla oli kaiwon wintin kanssa, ja aiwan
niin oli lautakiikunkin (liekunkin) kanssa. Siinä oli hirsi alustukena;
tässä oli sinä pieni kiwi. Ja pitemmällä puolella wipua oli sama woima,
kuin pitemmällä puolella lautakiikkua. Olisi isä saattanut panna
alapuolen wipupuuta kiwen alle ja wiwuta yläpään ylöspäin. Silloin
olisi alustukena ollut wipupuun alapää.
Wintturi laiwassa ja wesiratas myllyssä owat myös wipuja. Weden, joka
on wetäwänä woimana, annetaan pudota wäkewimmästi rattaasen; mutta
myllynkiwet, joiden pitää pyöriä, owat kiinni lyhdyssä, jota pyörittää
hammasratas, joka taas on akselineen yhdistyksessä wesirattaan
keskustan kanssa. Sellaiset woimat enenewät sanomattomasti
_wuoroliikuntokoneella_, jossa suuremmat rattaat iskeywät hampaineen
pyörittämään pienempiä; sillä jokainen ratas tulee wiwuksi.
Toinen wipukone on _ruuwi_, jossa on kaksi osaa, wäännettäwä ruuwi ja
ruuwin torwi eli mutteri, joiden kierteet sopiwat toisissaan pyörimään.
Saatan nyt tehdä kahdella tawalla, joko niin että mutteri on kiinni ja
ruuwi irtanaisena, niinkuin näet tässä kuwatussa pusertimessa. Siinä
enenee woima ruuwissa olewalla tangolla. Taikka on itse ruuwi kiinni ja
mutteri irtanaisena niinkuin oikeissa kärryin rattaissa pidetään. Siinä
lisäypi mutterin woima sillä lailla että sitä wäännetään awaimella.
Wielä tiedän sittenkin wipukoneen. Isä aikoi halkaista pölkkyä, mutta
eipä woinutkaan saada sitä kirweellä halki. Siksi löi isä _nalkin_
pölkyn päähän, ja nyt halkesi pölkky muutamalla lyönnillä. Siitä
ymmärsin wipukonetten olewan monellaisia. Puukkoni ja hakkurautani
waikuttawat kuin kiilat. Keritsimien ja saksien terät owat kuin kaksi
kiilaa ja waikuttawat kuin wiwut. Mutta kairi on samassa ruuwina ja
nalkkina.
Jos tahdon käyttää _pyöriä_ ja _kinunkia_ nostaakseni suuria painoja,
niin panen ne riippumaan irtanaisina köysissä. Jos sidon ne kiini, eipä
olekkaan niillä enää wipuwoimaa. Mutta silloinkin on minulle niistä
suurta hyötyä; sillä silloin nostan painoa ylöspäin köydestä wetämällä
alaspäin, ja silloin enenee woimani oman ruumiini painolla.
Aiwan wähän olen ennen ajatellut sellaisia asioita kuin painoa ja
liikettä. Mutta jota enemmin niitä ajattelen sitä mieluisempi on niistä
kaikista ottaa waari. Enpä ole ennen kysynyt kiweltä: miksikä uppoat?
eli weneeltä: miksikä pysyt weden päällä? En ole ennen arwellut
pallista: miksikä lennät kaaressa? eli koskesta: miksikä juokset? eli
myllystä: miksikä pyörit ja käytät? Mutta nyt olen oppinut kysymään ja
waarin ottamaan monesta asiasta. Niin tahdon katsella kaikkia
ympärilläni ja ajatella: miksikä on se niin? Kyllä on Jumala pannut
paljo oppimista tawallisimpiinkin asioihin. Mutta sitä ei näe
ajattelematon. Hän ei ajattele pitemmälle omaa nenäänsä.
Wiidestoista Luku.
Suuresta avarasta maailmasta.
Tässä kirjassa olemme nähneet kaksi lasta tutkivan Jumalan luotuja
kappaleita. Antti oli pojan ja Liisa tytön nimi. Nämäpä menivät
syys-iltana isänsä kanssa ulos. Ilma oli selkeä, mutta kylmällainen.
Tyven ja hiljaisuus oli ulkona. Tummansinisenä, korkeana, juhlallisena
ja kupevana oli taivas lasten pään päällä. Sen kupeva puolisko, oli
kuin suulleen käännetty malja ja loisti lukemattomilla tähdillä niin
kauvas kuin silmä voi kantaa. Tämä oli juhlallista ja hyvin kaunista.
Molemmat lapset luulivat olevansa aivan pienet Jumalan edessä.
Mutta katseltuaan ympärillensä luulivat he seisovansa keskellä suurta
ontta palloa. Antti sanoi, piammiten hämmästyksellä: kah, nyt seisomme
keskellä maailmaa!
Isä sanoi: kaikkein silmissä näyttää se siltä. Jumala on tällä tahtonut
osottaa, että hän on asettanut ihmiset kauniin luodun maailmansa
keskustaan. Kun koko maailma kunnioittaa Jumalaa, kuinka paljo eikö
ihmisen sitten tulisi kunnioittaa Luojaansa, joka on asettanut hänet
keskelle maailmaa! Kaikkea, mitä huomaitsemme aistimillamme: kaikkea,
mitä näemme, kuulemme, maistamme, haistamme ja tunnemme, sitä kaikkea
kutsumme _luonnoksi_. [Muistutus: Luonnon erilaiset aineet tottelevat
joitakuita määrättyjä _luonnonlakeja_. Näiden lakien oppia kutsutaan
_luonnon-opiksi_, ja niitä, joilla ovat suuret tiedot näistä asioista,
kutsutaan _luonnon-oppineiksi_.] Mutta sitä loppumatointa, jota ei
yksikään silmä näe, ei korva kuule, vaikka se on ihmisessä ja
maailmassa, sitä kutsumme _hengeksi_. Luonto on katoavainen, mutta
henki on katoamaton. Ja molemmissa on Jumala kaikkivaltias, joka kaikki
kaikissa vaikuttaa.
Aurinkoa, kuuta ja tähtiä, jotka taivaalta paistavat meille, kutsutaan
_taivaankappaleiksi_. Ovatko ne kiinni taivaan katossa? Eivät, ne
liikkuvat kaikki suunnattoman suurissa piireissä maailman avaruudessa.
Kuinka ne liikkuvat? Sen sanon sinulle. Olemme nähneet, kuinka
kummallisesti maa painovoimalla vetää itseensä kaikki. Jos tätä voimaa
ei olisi, putoaisi kaikki tyyni pois maan pinnalta, ja me itsekin mennä
hurahtaisimme äärettömään avaruuteen. Mutta ei ole se ainoastaan maa,
joka vetää kaikki itseensä, vaan aurinko, kuu ja kaikki tähdet tekevät
samoin, kukin niistä suuruutensa jälkeen. Jos nyt painovoima olisi
ainoasti vallassa maailmassa, vetäisivätpä suuret taivaankappaleet
pienemmät itseensä. Maa lentäisi aurinkohon, ja kuu putoaisi maahan.
Siksi on Jumala pannut kappaleisin toisen voiman, jonka heti saat
nähdä. Otappa vanne ja pane sen sisäpuolelle litteä kivi. Heiluta
vannetta sukkelasti ympäriinsä. Ei kivi sentähden putoa pois;
heiluttaessa saapi se vauhdin ulospäin, niin että se pysyy kiinni,
vaikka luulisi sen putoavan pois vanteesta. Jos otan sinun
käsivarsistasi kiinni ja pyöritän sinua ympäri, niin lentävät jalkasi
ulospäin. Jos ratsastan hevosella ympyrään, täytyy minun kumartua
sisällepäin, muutoin putoan hevoisen selästä. Ja jos käännän rekeä
yht'äkkiä, niin kiepsahtaa se ulospäin. Miksikä niin? Se tulee
_pyörimävoimasta_, joka tahtoo juurikuin lennättää ulospäin kaikkea,
jota sukkelasti pyöritetään. Tuo suuri aurinko vetää siis maatamme
itseensä painovoimalla, ja maa vetää itseensä kuuta. Mutta samassa
vetää pyörimävoima maata ja kuuta ulospäin. Näiden molempain voimain
näin yhtaikaa vastapainossa ollen, ovat ne tasapainoisina; yksi vetää
ulospäin ja toinen sisällepäin, ja niin pakottavat ne maan juoksemaan
pyöreässä piirissä auringon ja kuun ympäri. Ja juuri niin on se
yleesensä laajassa maailman avaruudessa. Suuremmat taivaan kappaleet
vetävät pienempiä eivätkä päästä niitä irti; pienemmät juurikuin
pyrkisivät niistä irtautua vapaiksi, mutta eivät pääse pois, eivätkä
putoa isompain päälle. Niin juoksee aurinko, maa, kuu ja kaikki tähdet
alinomaa suurissa pyöreissä piireissä, pienemmät isompain ympäri.
Jos kuljen veneessä, näyttää minusta ranta juuri kuin juoksevan sivu,
ja vene näyttää olevan yhdessä kohden. Samalla lailla tuntuu meistä
tämäkin suuri maa olevan yhdessä kohden ja koko taivaan piiri liikkuvan
ympäri meitä. Mutta maa menee eteenpäin hirveää vauhtia maailman
avaruudessa, lähes kolme peninkulmaa sekunnissa, jona kello kerran
napsahtaa. Ja tässä liikkuu maa kolmella tavalla. Ensiksikin pyörii se
ympäriinsä, samassa kulkee se auringon ympäri ja samassa seuraa se
aurinkoa eteenpäin avaruudessa. Siitä tulee päivä ja yö ja vuodet ja
vuoden ajat ja paljo muuta, jota kerron sinulle.
Nakkaanpa pallin ilmaan. Sepä pyörii ympäri, niin että, jos pistän
sukkapuikon sen keskustan läpi, se pyörii puikon ympäri, juurikuin
ratas pyörii akselinsa ympäri. Niin pyörii maakin ympäriinsä. Jos
minulla olisi niin pitkä sukkapuikko, että voisin pistää sen läpi maan
keskustan, niin olisi puikko _maan akselina_, jonka ympäri se pyörii.
Ja molempia puikon päitä kutsuisin maan _navoiksi: pohjoisnavaksi ja
etelänavaksi_. Ei maan läpi ole pistettynä sellaista tikkua, mutta niin
ajattelen, että se on sillä lailla.
Jos olisi taikina taikka jotakin pehmeää ainetta, ja se saisi pyöriä
akselinsa ympäri ilmassa, niin se pyöriessään muodostuisi pyöreäksi
palliksi, mutta vähä tasautuisi napainsa kohdalta. Sillä lailla on
maakin pyöristynyt palloksi ja tasautunut vähä napainsa kohdalta. Sillä
alussa on maa ollut tulisen kuuma ja pehmeä niinkuin taikina, vaikka se
sittemmin on päältäpäin jäähtynyt ja kuoreunut kovaksi. Luultavasti on
niin käynyt kaikkein taivaan kappalten, sillä kaikki ovat ne pyöreitä
kuin pallo. Ei se tee mitään jos täällä on vuoria ja laaksoja maan
päällä; kyllä pallo on sentään pyöreä, vaikka sen pinnalle pannaan
hietamurunen. Ja meistä näyttää, missä seisomme, maa olevan tasainen
kuin hyrrä tai pyöreä pannukakku. Mutta sentähden on se niin, että me
näemme aivan pienen osan maata sen pyöreän piirin sisällä, jota
kutsumme _taivaan ranteeksi eli näköpiiriksi_. Havaittuamme laivan
kaukana merellä, näemme siitä ensin vaan mastoin huiput, ennenkuin
näemme koko laivan, ja se tulee siitä, että meren pinta, juurikuin
maakin, on vähän kupera ja estää laivan näkymästä. Setäni, joka oli
merimies, oli purjehtinut laivalla ympäri koko maan, ja hän näytti
minulle paperista tehdyn pallon, jota hän kutsui maapalloksi ja johon
koko maa oli kuvattu niin pyöreäksi, kuin se onkin. Kun hän näytti
minulle sitä paikkaa, jossa me asuimme, ja puhui ihmisten asuvan
toisella puolella maapalloa aivan jalkaimme alla, enpä tahtonut ensin
uskoa häntä. Luulin niiden ihmisraukkain seisovan päällään ja
välttämättömästi putoavan pois, jos ei heillä ole jotakin jaloissa
kiinni pitämässä, niinkuin kärpäsillä katossa. Mutta muistin
painovoiman ja niin ymmärsin niiden ihmisten täytyvän kävellä yhtä
vakavasti jaloillaan kuin meidänkin.
Sanommehan joka päivä: aurinko nousee, aurinko laskeuu. Mutta ei se ole
aurinko, joka nousee ja laskeuu, se on maa, joka juhlallisesti pyörii
lännestä itäänpäin. Ja sen mukaan kuin se kääntyy ja me sen muassa,
alamme me _aamulla_ nähdä auringon idässä ja sitten _puolenpäivän_
aikana korkeimmillaan taivaalla etelässä, siksi kuin me ja maa jälleen
käännymme siitä pois, ja silloin vaipuu aurinko pois silmistämme
länteen _illalla_. Niinkauvan kun aurinko valaisee sen paikan maata,
jossa me asumme, on _päivää_; ja kun tämä paikka kääntyy pois
auringosta, tulee pimeä ja yö. _Päivä ja yö_ yhteensä on _vuorokausi_.
Siinä on kulunut 24 _tuntia_, ja sillä ajalla on maa kääntynyt kerran
akselinsa ympäri. Tunti jaetaan 60 _minuuttiin_ ja minuutti 60
_sekuntiin_. Sitä varten on laitettu kello, jossa tuntiviisari näyttää
kaksitoista tuntia jokaisessa puolessa vuorokaudessa. Mutta seitsemästä
vuorokaudesta tulee yhteensä _viikko_; se alkaa sunnuntaina, joka on
pyhitetty Jumalan palvelukseen. Sitten seuraa kuusi työpäivää:
maanantai, tiistai, keskiviikko, tuorstai, perjantai ja lauvantai.
[Kun sanotaan vuotta, kuukautta ja päivää, niin mainitaan kuukauspäivä.
Viikkopäivät ei ole joka vuosi samoina kuukauspäivinä. Sitä saadaan
tietää allakasta.]
Kyllä meistä on maa hirmuisen suuri. Keskipaikasta ympäri mitaten on se
3,750 (kolmetuhatta seitsemänsataa viisikymmentä) Suomen peninkulmaa.
Tiedämme jo sen olevan kaksitoista sataa peninkulmaa keskustan läpi
mitaten. Mutta aurinko on kuitenkin paljoa suurempi. Jos sulattaisimme
yhteen 1,400,000 (miljonan ja neljäsataa tuhatta) samallaista palloa
kuin maa on, niin tulisi niistä kaikista yhteensä niin suuri kuin
aurinko on. Ja jos panen neulan nupin suuren nauriin viereen, saatan
verrata neulan nupin olevan maan, ja nauriin auringon. Sentähden vetää
aurinko maata puoleensa, vaikka se on niin kaukana siitä, Juurikuin
pallikin kulkee eteenpäin samalla kun se pyörii ympäri, niin pyörii
myös koko tämä suuri maakin samalla ympäriinsä, kun se kulkee auringon
ympäri. Pitkä matka on maalla auringon ympäri kuljettavana: aina 88
miljonaa peninkulmaa. 365 (kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä)
päivässä ja piammiten kuudessa tunnissa siihen lisäksi on maa kulkenut
koko tämän pitkän piirin, ja sitä aikaa kutsumme _vuodeksi_. Sata
vuotta kutsutaan _vuosisadaksi_. Mutta kun ne kuusi tiimaa tulevat
siihen lisäksi, niin säästämme ne yhteen ja panemme joka neljänteen
vuoteen päivän lisäksi. Sellaista vuotta kutsumme _karkausvuodeksi_.
Tasavamman laskun vuoksi jaamme vuoden kahteentoista _kuukauteen_,
vaikka niitä pitäisi olla vähäisen enemmänkin; sillä kuukaudeksi
kutsutaan sitä aikaa, jonka kuu tarvitsee maan ympäri kulkeakseen, ja
siinä kuluu 29 ja puoli päivää. Mitkä ovat siis kuukaudet? Ne ovat
tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu, kesäkuu, heinäkuu,
elokuu, syyskuu, lokakuu, marraskuu, joulukuu. Ja koska ei kaikissa ole
yhtä monta päivää, niin tulee muistaaksesi seuraava värsy:
Syys-, huhti-, kesä-, marraskuussa
On päivää kolmekymmentä,
Kahdeksan kolmatt' helmikuussa,
Vaan muissa yksi neljättä.