tekisi viisikymmentä vuotta, eivät sittekään saisi nähdä sitä, jota on
maan sisuksessa. Sillä jos olisi mahdollista kaivaa reijän suoraan maan
läpi, niin olisi se reikä 1,200 (tuhat kahtasataa) peninkulmaa syvä. Ja
päästäväksi maan sisukseen, täytyisi kaivaa 600 (kuuttasataa)
peninkulmaa syvään. Mutta eipä voi yksikään kaivaa puoltakaan
peninkulmaa alaspäin, sillä sitä ennen tullaan veteen eli vuoreen.
Peninkulman syvyyteen maan sisään ei ylety yksikään kaivanto. Välistä
löydetään vuorissa syviä reikiä, joita kutsutaan _luoliksi_ ja jotka
ovat olleet niissä aina maan alusta. Ihmiset ovat välistä kontanneet
näihin luolihin ja heillä on ollut valkea muassa nähdäkseen maan
sisuksia. Ja siellä on nähty korkeita holveja, kuin kirkkoja, joissa
vesi on alinomaa tippunut katosta. Ja siellä on nähty ihmeellisesti
kauniita patsaita valkeista kivistä, ja siellä on maan-alaiset virrat
pauhanneet kaukana alaalla pimeässä. Mutta ei yhtään elävää olentoa ole
asunut syvyydessä, ja ihmisiä on alkanut niin kauhistuttaa, että ovat
mielellään rientäneet takaisin Jumalan kirkkaan päivän valoon. Ei siis
tiedetä mitään vissiä maan sisuksesta. Mutta siitä, joka on likinnä
jalkaimme alla, tiedämme, että siinä on useita erilaisia _maakertoja_
päälletysten. Kaivoa kaivaessa sattuu, että ensin tullaan multaan ja
hietaan, sitten saveen, sitten jälleen hietaan ja niin jälleen toisiin
maanlajeihin. Paljon paremmin tunnemme _maan pinnan_, jonka Jumala on
luonut asunnoksi ihmisille, kasveille ja eläville.
Kuulin yhden akan olleen, joka ei koskaan ollut käynyt ulkona tuvasta,
jossa hän asui, sillä hän oli sekä sokea että ontuva. Kauvan luuli hän
siis ei maailmaa olevan tuvan ovea etemmä. Mutta kerran sai hän kuulla,
että oli palanen maailmaa ulkopuolellakin tuvan ovea. Pistipä kätensä,
ulos akkunasta koetellakseen, kuinka iso maailma oli. Ja kun hän
haparoi tyhjää ilmassa, sanoi hän kummastellen: onpa sitä maailmaa
jonnekkin päin! En voi tuntea sen seiniäkään!
Tämän kuultua rupesivat Antti ja Liisa nauramaan. Isä kysyi: sanoppa
Liisa, kuinka paljo tästä on maailman ääreen? Liisa vastasi: maailmaa
on vielä kappale veräjänkin taakse maantielle, sillä olin siellä
paimentamassa lehmiä. Antti luuli tätä kovin vähäksi ja sanoi: maailmaa
on vissiinkin peninkulma tästä eteenpäin, sillä niin kaukana kävin
myllyssä isäni kanssa jauhoja noutamassa.
Tähän sanoi isä: niin vähän tietäisimme, jos emme oppisi enempää
muilta. Tulkaa, menemme yhdessä tuolle korkealle vuorelle metsään.
Siellä saamme nähdä enemmän maan pintaa.
Niin menivät kaikki ja katselivat tarkasti ympärilleen mennessään.
Käydessään astuivat he viheriäistä _tannerta_ juurikuin lattiata.
Kartanosta tultua maantielle, oli heillä toisella puolella suuri
_metsä_ ja siinä monellaisia puita, pensaita ja _vesakkoa_. Toisella
puolella oli tasainen maa peltoin ja niittyin kanssa. Tätä kutsuttiin
_lakeudeksi_ ja pienempää osaa siitä kutsuttiin _kedoksi_. Vähä
ulompana, ulkopuolella kaupunkia, oli maa hietikkoa ja kutsuttiin
_kentäksi_. Ja vielä ulompana, jossa lakeus kasvoi kanervia ja
harvastaansa mäntyjä, kutsuttiin sitä maata _kankaaksi_. Jos tämä
lakeus olisi niin kuiva, ettei siinä kasvaisi mitään, nimitettäisiin se
_aavikoksi_. Ja jos se olisi paljas ja kivinen, mutta kasvaisi
kuitenkin ruohoa, kutsuttaisiin sitä _aromaaksi_.
Etemmä mennessä alkoi maa yletä ja taas aleta. Korkeaa paikkaa
kutsuttiin _kukkulaksi_, ja kukkulan nousema ja laskeuma oli _mäki_. Ja
jos se kukkula olisi korkea ja suuri, kutsuttaisiin sitä _vaaraksi_; ja
jos se olisi pitkä ja kaitainen, sanottaisiin sitä _selänne-maaksi eli
särkäksi_. Laskeuttuaan mäkeä alas tulivat lapset alhaiselle paikalle
kahden vaaran väliin, ja sitä kutsuttiin _laksoksi_. Mutta jos se lakso
olisi pieni, kutsuttaisiin sitä _notkoksi_.
Lakson läpi tultua poikkeusivat lapset maantieltä pois ja alkoivat
nousta vuoren rinnettä ylöspäin. Paikoittain oli rinne sileä, mutta
paikoittain oli siinä suuria _rakoja_, juurikuin vuori olisi
halkeillut. Siellä oli paljo suuria kiviä, joita kutsuttiin
_kallioiksi_, mutta toisia jotka olivat pinnaltaan tasaisempia,
kutsuttiin _paaseiksi_. Ja kallioiden välillä oli _halkeimia_, joihin
helposti voi pudota, ja leveämpiä ja vetisiä väliä kutsuttiin
_rotkoiksi_. Ylemmä tultua näkivät lapset täällä olevan useita vuoria
pitkässä rivissä ja laksot ja rotkot välillä, ja sitä kutsuttiin
_vuorenselänneeksi_. Jos täällä olisi niinkuin Lapissa rivi korkeita
vuoria terävine huippuineen ja lunta huipuilla, kutsuttaisiin niitä
_tuntureiksi_. Ja niiden välillä olisi synkkiä _louhikko-korpia_ ja
autioita _vuomia_, joissa ei näkisi muuta kuin kiviä kivien vieressä ja
mätästä mättään vieressä.
Tämä vuori on vissiin korkein koko maailmassa, sanoi Antti. Korkea on
tämä kyllä, sanoi isä, koska tämä on paljon korkeampi puita, huoneita
ja kiviä, jotka ovat tuolla alhaalla lakeudella. Mutta muutamat vuoret
ovat vielä paljon korkeammat tätä. Ja niiden korkeutta vertaillessa
lasketaan, kuinka korkealla näiden huiput ovat meren pinnasta.
Korkeimman vuoren nimi on Teiriharju. Se on niin korkealla merestä,
että jos 8 kirkontornia pantaisiin päälletysten seisomaan, tulisi
kahdeksannen huippu vasta Teiriharjun huipun korkuiselle. [Muist.
Kirkontornin laskemme 24 syltä eli 72 kyynärää eli 144 jalkaa
korkeaksi. Teiriharjun huippu on siis 1,152 jalkaa korkealla meren
pinnasta.] Kuitenkin on vielä paljon korkeampia vuoria muissa maissa.
Peltoivi Lapissa on yhtä korkea kuin 13 kirkontornia ja Kimborazo
Amerikassa on niin korkea kuin 180 kirkontornia päälletysten pystössä.
Ja jos voisi sinne kiivetä suoraan ylös tikapuita myöten, niin pitäisi
niiden tikapuut olla pitemmät 7:mää virstaa eli kolmeneljännes
peninkulmaa pitkät.
Mutta jos korkeain vuorten yli kivetään, mitä siellä toisella puolella
näkyy? kysyi Liisa. Tuleeko sieltä jo maailman ääri?
Ei, sieltä tulee taas toisia lakeuksia ja toisia vuoria ja laksoja ja
kukkuloita ja mäkiä ja kankaita ja metsiä ja tuntureita, siksi kun
pysähdytään jonkun veden tykö. Niin hyödyllisesti ja kauniisti on maa
luotu, että yksi paikka ei ole toisensa näköinen. Jotka asuvat
erilaisissa paikoissa, tarvitsevat alinomaa vaihettaa toisilleen sitä,
jota maa antaa yhdessä paikassa ja jota puuttuu toisessa. Lakean maan
asukasten täytyy tuoda metsästä hirtensä ja vuorista rautansa.
Vuorimaiden asukasten täytyy tuoda eloviljan ja maidon lakeilta mailta.
Ja jotka asuvat suurissa metsissä, niiden täytyy matkustaa muille
tienoille saadakseen sitä, jota ei metsä anna.
Levähdämme nyt vähäisen tässä vuoren lakeella ja syömme iltasemme. Tämä
puukko on taottu vuoren raudasta. Tämä leipä on leivottu lakean maan
elosta. Tämä kori on nijottu metsän juurista. Ympärillämme ja tuolla
alempana meitä levenee maa kesän viheriäisyydessä juurikuin kirjava
taulu. Niin kauvas kuin silmä eroittaa, ovat kaikki Jumalan työt
täydellisiä ja viisaita. Ja kuitenkin näemme tässä aivan pienen osan
maata ja vielä paljon pienemmän osan koko luotua maailmaa. Mutta jos
kulkisimme alinomaa samalle suunnalle ja kiipeisimme vuorten yli ja
purjehtisimme merien ylitse, olisimmepa viimein vaeltaneet ja kulkeneet
koko maan ympäri.
Niin, mennäänpä koko maan ympäri, huutivat molemmat lapset ilon
innossa. Lähdetään heti kohta ja tullaan huomenna jälleen takaisin!
Heidän rakasta isäänsä nauratti, ja hän sanoi: ihmiset, joilla ovat
käsissä kaikki keinot, joita koskoinkaan on keksitty päästäväksi merien
ja maiden ylitse, tarvitsevat maan ympäri ennättääkseen vähintäänkin
vuoden. Mutta jos me lähtisimme sille matkalle tänä päivänä,
pysähtyisimme kukatiesi jo ensimäisen ojan rannalle neuvontoinna.
Kukatiesi kerran, isoiksi kasvettuanne, tekin menette isoon laivaan ja
purjehditte tuhansia peninkulmia maan ympäri. Mutta nyt palaamme
ilta-auringon valossa takaisin pieneen majaamme. Siliä siinä on hyvä
kotimme, ja tämä maa on Suomi, oma rakas isänmaamme. Ja ei yhtään muuta
maata koko tämän suuren maan päällä ole meille niin rakasta ja kallista
kaikkina elämämme päivinä. Sen maan edestä tahdomme me elää ja sen maan
edestä saatamme kuolla. Tätä maata ymmärrämme me parhaiten. Täällä
asuivat isämme. Täällä oli kätkyemme, jonka vieressä äitimme lauloi
meille laulujaan. Näiden koivuin ja kuusten alla olemme kasvaneet ja
leikitelleet. Täällä on meillä ollut suruja ja paljo iloa, huolia ja
paljo rauhaa. Ja täällä, tässä samassa maassa, isänmaassamme, suopi
Jumala meille kerran haudan koivuin varjoon.
Ja koska jalkamme polkee maata, on meidän päämme vapaasti pystössä
taivaan sinistä kattoa kohti. Katso, näin tahtoo Jumala alinomaa
osottaa meille, että olemme kasvaneet maan tomusta, mutta olemme aiotut
ahkeroimaan olentomme kalliimman osan kanssa ylöspäin. Ja vaikka me
rakastamme ja ihmettelemme tätä ihanaa maata, niin ei tämä kuitenkaan
ole sielumme oikea ja ijankaikkinen koti. Se on korkeampi: se on
Jumalan kaikkivaltiaan tykönä taivaan korkeudessa.
Fingalin luolasta.
Staffan saarella Skotlannin maassa on mainio luola, jossa sadut sanovat
sen jalon uroon Fingalin asuneen. Siihen soudetaan veneellä merestä,
jonka vesi huuhtoo luolan sisustaa. Siellä luulee olevansa kauniissa
kirkossa, jossa on monia ihanoita patsaita ympäri seiniä. Ihmisten
kädet eivät ole koskaan valmistaneet mitään ihanampaa. Suuri vuori on
sen päällä juurikuin kattona, ja siitä tippuu alin-omaa vettä, jonka
lorina sekauu meren pauhuun. Välistä kuuluu sieltä kuin hiljainen
soitto. Se kuuluu niin kummalliselta, kun tuuli kulkee patsasten väliä,
ja luulisipa kuulevansa muinais-aikain ihmisten ääniä, jotka luolassa
etsivät suojaa raju-ilmalta.
Maan erinäisestä muodosta.
Limingassa Pohjanmaalla on niin suuri lakeus aivan niittymaata, ettei
oikein voi nähdä yhdestä päästä toiseen. Isossa Kyrössä on yhtä iso
lakeus pelkkää peltoa. Siksi onkin näistä vanhastaan sanottu:
Ison-Kyrön pelto ja Limingon niitty,
Vertoja näille ei ole tietty.
Parolan kenttä Hämeenlinnan tykönä ja Helsingin kenttä Helsinkiä
likellä ovat niin laajoja, että monta tuhatta sotamiestä saattaa niillä
äkseerata samalla kertaa. Suurimpia kankaita Suomessa on Hämeenkangas,
joka menee maan poikki. Siinä kasvaa hyvin suuria petäjiä ja maa on
ruskea kanervista. Mutta harvassa näkyy siellä taloa, kun sitä
hietikko-maata ei voida suuretta vaivatta saada pelloksi. Suomessa ei
ole yhtään oikeata lakeaa aromaata, eikä sellaista aavikkoa, kuin on
suuri Saharan aavikko Afrikassa. Siellä ei ole hyvä olla. Niin kauvas
kuin silmä kannattaa, on siellä suunnaton lakeus polttavaa hietaa,
mutta hyvin harvassa on pensasta eli puuta. Siellä kiljuu Leijona
janoissaan. Siellä juoksee sukkela kameli-kurki. Ei kukaan ihminen
voisi siellä kulkea, jos eivät kamelit, joilla ratsastetaan, saattaisi
niin kauvan kärsiä janoa nääntymättä. Mutta jossa lähde juoksee maasta,
siihen kasvaa ruoho ympärille vihoittamaan, ja siihen kasvaa puita,
jotka suojaavat matkamiestä.
Maassamme ei näe tuulen ajavan _lentohietaakaan_ pelloille ja
niityille, jotka siitä muuttuvat hieta-aavikoiksi. Harvoin kuulee
täällä puhuttavan _maanvierimisestä_, jossa vesi kaivaa alaisinpuolin
suuria maakappaleita eli kukkuloita, jotka sitten kukistuvat alas.
Kuitenkin on sitäkin tapahtunut jonkunkerran, niinkuin Halikossa liki
Turkua. Kerran putosi maa alas myllyn alla. Mylly kaatui syrjälleen, ja
mylläri ei osannut ulos. Siinä olikin seikka osata, kun ovi oli mennyt
maata vasten.
Maassamme on monta vuorta, mutta ne eivät ole hyvin korkeita. Täällä on
myös useita pitkiä vuorenselänteitä ja selännemaita, joista muutamilla
ovat nimet, mutta monta kutsutaan yhteisellä nimellä Maanseläksi. Monta
kunnasta ja laksoa näkee myös täällä. Kunnaalla on usein tupa, ja
laksossa juoksee usein puro. Sellaisissa tienoissa on monta mäkeä.
Hämeessä, Savossa ja Karjalassa kulkee tie usein selänteen yli, jossa
ovat korkeat mäet, niin että, selänteen harjalle tultua, näkee allaan
olevan petäjäin latvat ja kirkkoin tornit. Ja siinä on niin tiheässä
kukkuloita ja alangoita, että luulee näkevänsä kakkuja vieritysten,
ladottuna maan suurelle pöydälle, jonka Jumala on valmistanut
ihmiselle.
Maamme.
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
Ei vettä, rantaa rakkaampaa,
Kuin kotimaa tää pohjainen,
Maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaipaa ken.
Sen kyllä vieras hylkäjää,
Mut meille kallein maa on tää,
Kans salojen ja saarien
Se meist' on kultainen.
Ovatpa meistä rakkahat
Kohinat koskien,
Ikuisten honkain huminat,
Täht'-yömme, kesät kirkkahat,
Kaikk', kaikki, laulain, loistaen
Mi lumos sydämen.
Täss' olla meidän mieluist' on
Ja kaikki suotuisaa;
Vaikk' onni mikä tulkohon
Meill' isänmaa on verraton.
Mit' oisi maassa armaampaa,
Mit' oisi kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
Sen näkee silmämme;
Me kättä voimme ojentaa
Ja vettä, rantaa osoittaa,
Ja sanoa: kas tuoss' on se.
Maa armas isäimme.
Jos loistoon meitä saatettais
Vaikk' kultapilvihin,
Miss' itkien ei huoattais,
Vaan tähtein riemun sielu sais,
Ois tähän kurjaan kotihin
Halumme kuitenkin.
Vuori ja lakso.
"Maan selkänä mä seison", sanoipa vuori noin,
"Mun päältäin virta syöksyy, Mä myrskyt kestää voin,
Mun otsain pilviin peittyy. Mä nä'yn etäällen.
Rotkoini kaiku matkii jyryä ukkosen."
Ja kaunis laakso lausui: "täss' asuu ihmiset.
Minussa lähde läikkyy, ja kukkii ruususet,
Ja lampaat syövät heinää ja linnut visertää,
Ja kellot iltasilla kauniisti heläjää."
Ja metsä vihriäinen nyt virkkoi viimein myös:
"Ihanat lajissansa on, Luoja, kaikki työs.
Ihmettä meissä nostaa, mi suurt on, korkeaa,
Vaan kaunistapa voimme pikemmin -- rakastaa."
Kymmenes Luku.
Wedestä.
Kerran, kun myrsky pauhasi kowasti, ja wesi hyökysi aaltoina, sanoi
isä: katso Jumalan woimaa! Elementit (alku-aineet) pauhaawat.
Antti sanoi: Elementit, mitä se on?
Isä sanoi: muutamat kappaleet maan päällä pysywät lujemmasti kiinni
toisissaan. Puun palasen eli kiwen saatan ottaa käteeni ja pitää
kiinni, ja sellaisia kutsutaan _kowiksi aineiksi_. Mutta wettä en saata
ottaa käteeni ja pitää sitä kiinni, ja sellaisia nesteitä eli märkiä
aineita kutsutaan _suliksi_. Sellaisia saatan kuitenkin ottaa kauhaan
eli ämpäriin, jolloin ne kuitenkin pysywät koossa. Mutta niin ei woi
pitää koossa höyryä, joka kohoaa kiehuwasta padasta eli häkää, jota
tulee uunista eli ilmaa, joka tuulee. Sellaiset aineet owat
_ilmanmuotoisia_.
Muinais-aikoina ei tunnettu luonnon aineita niin tarkoin kuin nyt.
Siksi puhuttiin tawallisesti neljästä _alku-aineesta_, joista luultiin
kaikkein saaneen alkunsa. Ja näitä alku-aineita sanottiin
_elementeiksi_. Ne neljä elementtiä owat: 1) _maa_, joka on kowista
aineista; 2) _wesi_, joka tawallisesti on juoksewaa ainetta; 3) _ilma_,
joka on ilmanmuotoista ainetta, ja 4) _tuli_, joka ei ole minkäänlaista
ainetta, waan toisten ainetten häwitys.
Nyt menemme merelle. Katsotaanpa tarkemmin _wettä_. Nakkaan mereen
puukappaleen. Miksi puukappale pysyy weden päällä? Siksi että on
keweämpi kuin wesi. Nakkaan kiwen weteen. Miksikä kiwi uppoaa? Siksi
että se on wettä raskaampi. Tuolla uipi wesilintu; tuolla soutaa poika
weneessä. Miksikä ne kulkewat eteenpäin weden pinnalla. Siksi kun
soutelewat wettä taaksensa, wesilintu jaloillaan ja poika airoillaan.
Tuolla käypi wesimylly. Mikä panee sen rattaat liikkeelle? Wesi töyttii
alinomaa rattaasen. Niin raskasta ja woimakasta on juostessaan wesi.
Kyllä se on wielä woimakkaampaakin, niin että se murtaa rikki suuria
laiwoja ja wiepi muassaan suuria kallioita ja jäätelejä, kun se on
tullut kowaan liikkeesen.
Eilen, kun satoi, oli kartano märkänä ja suuria wesilammikoita oli
kokounut maantielle. Mutta tänäpäiwänä on päiwäpaiste, ja kartano ja
tie owat taas kuiwina. Miksikä niin? Onko kaikki sadewesi juossut pois?
Eilen panin wesikupin lämpenemään takalle. Kun tänäpäiwänä rupesin
silmiäni ja käsiäni pesemään, olipa kuppi tyhjänä. Miksi niin käwi? Ei
suinkaan ollut wesi saattanut juosta pois kupin läpi. Ei, se oli
_höyrynnyt_ pois ja kohonnut näkymätönnä kaasuna ilmaan. Niin käwi
kartanollakin, ja niin käwi wesikupissakin. Tiedän paljo wettä olewan
höyrynä ilmassa, warsinkin lämpimällä. Nämä höyryt jähtywät ja kokouwat
sitten pilwiksi. Ilman wielä enemmän jähdyttyä sakeuwat höyryt pieniksi
wesiherneiksi ja putoawat sateena maahan. Ja koska kesällä yö on
koleampi päiwää, tiiwenewät wesihöyryt jähtyneessä ilmassa ja laskeuwat
alas aiwan pienissä herneissä _kasteeksi_ ruohoon ja muihin kappaleisin
ulkona. Wälistä ilman jähdyttyä märkäin paikkain ja wetten kohdalla
tiiwenewät höyryt _sumuksi_. Eilen käwellessäni sumussa ajattelin
itsekseni: kah, nytpä olen pilwessä aiwan maan pinnalla. Ja wettä, joka
putoaa ilmasta, wetäwät kaswut ja eläwät sisäänsä: mutta suurin osa
höyryää jälleen pois ja tulee sateeksi. Ja kaswut ja eläwät ja joet ja
järwet ja meret höyryäwät wettä jälleen ylös. Niin on wedellä
alinomainen kiertäminen maan päällä, eikä sitä ole wielä koskaan nähty,
että wesi sentähden olisi wähennyt, waikka se muutamissa paikoissa
saattaa wähetä muista syistä.
Wälistä tapahtuu kesällä, kun pilwet satawat, että ilma niitä alempana
on hywin kylmä. Silloin jäätywät wesiherneet pudotessaan, ja tulewat
_jäärakeina_ alas. Mutta jos ne jäätywät pilvissä, putoawat ne _lumena_
alas.
Talwella hyytyy weden pinta kaikissa järwissä ja jokiloissa täällä
pohjoisessa jääksi, mutta alimmainen wesi ei jäädy, sillä se wesi, joka
on raskainta ja painuu pohjaan, on silloin wähän lämpimämpää. Talwella
jäällä ajaessamme sanoi isä: tässä pitää waroa, tässä käypi wirta, ja
jää on heikkoa. Sillä wesi, joka juoksee sukkelammin koskissa ja
wirroissa, ei jäädy niin helposti, ja suolainen wesi meressä ei tule
niin pian jääksi. Lämpimimmissä maissa etelän puolella on harwoin eli
ei koskaan niin kowa pakkanen, että wesi jäätyy. Ja ihmiset, jotka
tulewat sieltä tänne pohjoiseen, eiwät woi kyllin ihmetellä nähdessään
koko maan olewan peitettynä lumella, juurikuin sokerilla, ja
katsellessaan, kuinka täällä käwellään ja ajetaan järwiä ja merta
talwella, juuri kuin sileää walkeaa lattiaa.
Oletko nähnyt, kuinka kauniina tähtinä lumisipaleet tarttuwat
akkunaruutuun? Nämä pienet lumitähdet, jotka näet nyt tässä kirjassa
kuwattuina, owat rakeita. Niitä tulee weden jäätyessä, samalla lailla
kuin ruokasuola ja muut aineet laskeuwat astian pohjalle. Silloin
sanotaan aineen muuttuwan juoksewasta muodosta kowan muotoiseksi.
Wedellä on se kummallinen luonto, että se saattaa olla kaiken
muotoisena. Kun lumi ja jää sulaa, muuttu wesi kowan muotoisesta
juoksewan muotoiseksi. Kun sula wesi nousee höyrynä ylös, muuttuu se
ilmanmuotoiseksi. Tämä tulee aina aineen kylmyydestä eli lämpimästä.
Tuolla wuoren rinteellä ei kaukana tuwastamme on lähde, jossa on
selwä kirkas wesi, jota äiti sanoo _karkkaaksi_, kun se ei ole niin
_liukeaa_ kuin sade eli jokiwesi saippualla pestessä. Ei se ole
_mineraali- (kiwennäis) lähde_, jonka wesi maistuu raudalta eli muilta
sulaneilta aineilta. Eikä se ole sellainen _lämmin lähde_, joka muissa
maissa juoksee lämpimällä wedellä. Eikä se ole _kuohulähde_, joka
puhaltaa suihkuna maasta ylös. Se on parempi _kaiwoamme_, jonka isä
kaiwoi sille paikalle, jossa _wesisuonet_ kulkewat maassa kartanon
alate. Ensin juosta lirisee se pienenä _norona_, joka tulee suohon.
Siinä kokoupi monta sellaista noroa _puroksi_, joka kiertelee metsän
läpi, aina maan wiettämisen mukaan. Wähän aikaa kulkeissani puron
wiertä hawaitsin sen alinomaa isonewan monien muiden puroin siihen
wesineen yhdistymällä. Wiimein tuli se pieneksi _joeksi_, joka juoksi
järween, ja järwen toisesta päästä jälleen siitä ulos. Joki oli saanut
enemmän wettä ja paisunut _isommaksi joeksi_, jota myös kutsuttiin
_wirraksi_, kun wesi käwi siinä wäkewästi. Kun aina useampia puroja ja
_olkajokia_ juoksi isompaan jokeen, tuli siitä wiimein leweä ja iso
_wirta_ (kymi). Ja koko maata, josta wirta ja sen olkajoet saiwat
wetensä, kutsuttiin _wirran-ympäristöksi_. Jossa maa wirran juowassa
oli hywin wiettäwä alaspäin ja paljo kiwiä, wesi juoksi wäkewästi, ja
siinä oli _koski_. Yhdessä paikassa putosi wirta wahtoawana ja pauhuten
jyrkkää kallion rinnettä, ja oli _putous_ (ämmä, köngäs). Wiimein tuli
wirta niin suureksi, että laiwat purjehtiwat sen leweää juowaa. Ja sen
rannoille rakensiwat ihmiset myllyjä ja sahoja ja tehtaita ja suuria
kaupunkeja. Mutta wiimein juoksi wirta monia _suita_ (putaita)
äärettömään _mereen_.
Pyydinpä hywää ystäwääni merimiestä päästäkseni hänen laiwaansa. Hän
otti minun laiwaansa, ja me purjehdimme niin kauwas merelle, ettemme
kohta enää nähneet mitään maata, waan ainoasti taiwaan päällämme ja
merenweden ympäri laiwaa. Nyt wasta näin, kuinka suuri Jumalan woima
oli elementeissä, ja wapisin pelosta, että me, heikot ihmiset,
hukkuisimme. Mutta yhtä selwästi näin, kuinka Jumala oli luonut ihmisen
tänne koko luonnon herraksi. Sukkelasti ja taitawasti rienti laiwa
eteenpäin _hyökyn_ läpi myrskyn perästä, joka tätä ennen oli ajanut
meren suuriin _aaltoihin_. Silloin näin meren näön muuttuwan senjälkeen
kuin taiwas oli sininen eli pilwinen; mutta usein wiwahteli se
wiheriäiselle. Meriwesi oli hywin suolaista, ja nyt ymmärsin miksi
jokein ja lähdetten wettä sanottiin suolattomaksi, kun siinä ei ole
suolaa.
Täällä, sanoi merimies, juoksee wesi alinomaa samaa suuntaa, jos
tuulikin olisi wastainen, ja sitä kutsuttiin _meriwirraksi_. Warotaanpa
nyt, ettemme tule _merenpyörteesen_. Siinä käypi wirta pyörien, juuri
kuin wettä rattiin kaadettaissa ja wetää laiwan mukaansa, siksi että se
uppoaa keskelle pyörrettä. Mutta tultuamme suuriin _waltameriin_ näemme
jotakin kummallista. Kun laiwa parhaaltaan purjehtii rantawettä,
wetäypi wesi takaisin, niin että kuiwa hieta näkyy laiwan pohjan alla.
Sitä kutsutaan _pakowedeksi_ (luoteeksi). Ja kun kuiwin jaloin poimii
simpukoita meren pohjasta, saapi tarkasti kyllä pitää ajasta waarin.
Sillä kuuden tiiman perästä palaa wesi takaisin, niin että jossa juuri
wasta sai käwellä kuiwin jaloin, siinä purjehtiwat jälleen suuret
laiwat. Ja tätä kutsutaan _nousuwedeksi_ (wuokseksi). Mutta pakowesi ja
nousuwesi tulewat useista syistä, joita on waikea ymmärtääksemme, wielä
pieninä ollessamme. Kuka uskoisi kuun, joka on niin kaukana maasta,
wetäwän wettä ylemmä määrättyinä aikoina? Paremmin woinet käsittää
waltamerien wetten tulewan liikkeelle, kun saat tietää, että koko tämä
suuri maa kääntyy ympäri, juuri kuin wesi liikkuu maljassa, kun sitä
sukkelasti käännän. Ja samalla lailla tulee pakowesi ja nousuwesi meren
läikkymisestä edes takasin.
Kerran sattui purjehtiessamme laiwa matalalle eikä päässyt ennen irti,
kuin olimme nakanneet osan lastista mereen. Olipa onni, sanoi merimies,
että satuimme hietaharjanteelle, sillä jos olisimme karahtaneet karille
eli teräwäkiwiseen luotoon, olisimme warmaankin tulleet haaksirikkoon.
Sillä tietänet meren pohjan olewan yhtä epätasaisen kuin maankin
pinnan. Meren pohjassa on mäkiä ja wuoria ja laksoja, niin että wedellä
on aiwan erilainen sywyys. Siinä on juurikuin metsiä koralleista ja
korkeista wesikasweista, joissa kalat mielellään asuwat. Mutta suurissa
merissä, jotka owat sywempiä kuin korkein kirkontorni on pitkä, siellä
on alinomainen pimeys ja hiljaisuus sywyydessä. Sillä wesi ei ole aiwan
niin läpikuultawa kuin ilma ja paitsi tätä on se raskaampi, niin että
se mahtaa painaa hirweän raskaasti hywin sywissä paikoissa. Ja ihmiset,
jotka taitawat sukeltaa, owat laskeuneet hywin sywään meressä. Mutta
wiimein on weri puhennut niiltä suusta ja sieramista weden painamisen
tähden. Ja ei kukaan ole eläwänä päässyt sywimpiin paikkoihin, eikä
yksikään tunne kaikkea, jota on meren pohjassa. Sen tiedämme waan, että
kaswien ja eläwäin siellä sywyydessä täytyy olla niin warustetut, että
ne woiwat kestää weden suunnattoman painon joka kulmalta.