... Aurinko vieri pilviharson taa, levittäen punerruksen
lumihiuteille, joita alkoi leijailla alas ensin harvakseen, sitten
yhä tiheämpään; -- mutta nyt ei aurinko enää jaksanut tunkeutua
niiden verhon läpi... Elna istui vaipuneena kokoon karhuntaljojen
alle... Hänen pienen, vaaleakutrisen poikansa ei enää tarvinnut
kysellä, milloin he matkustaisivat isän luo. Herra Jumala, hän oli
niin säälinyt miestään, kun "se alkoi" syksyllä, -- syksyllä, jolloin
Juhani tuli ja purki padon muistojen tieltä. Mutta Elna ei siihen
mitään mahtanut! Ja hän oli usein itkenyt, kun ei siihen mitään
mahtanut...
Lahti ja meri tulivat näkyviin.
Kyyneleet sulattivat lumihiuteet hänen poskiltaan. "Juhani! Minä en
siihen mitään mahtanut! Jumala minua auttakoon, minä en paremmin
ymmärtänyt"...
Ja hän muisti, mitä hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan kirjoittanut
hänen muistikirjaansa. Se oli kirjoitettu goottilaisin kirjaimin.
-- Jos sinua, lapseni, elämässä kohtaa suuri pettymys -- ja yksi on
kaikista pettymyksistä suurin --, niin älä usko, että jo ensimäisen
katkeruuden tuska on surua.