Jussa sai äkkiä heränneen papin maineen. Hän kasvatti runsaan, mustan
tukkansa pitkäksi, ja joka sunnuntai näyttivät hänen kasvonsa yhä
laihtuneen ja kalvenneen ja ikäänkuin loistavan salattua, kalvavaa
iloa, minkä synnytti hänen yksinäinen elämänsä autiossa seudussa.
Hänen tyyni, sydämellinen hyvyytensä ihmisiä kohtaan, joita hän
joskus tapasi, sai kyllä heidät viihtymään hänen lähellään, mutta he
eivät kuitenkaan tunteneet siinä tuttavallisuuden vapautta: hänen
katseestaan ja olennostaan loistava itseensä painunut erakkuus ei
koskaan vetänyt oikein lähelle...
Mutta eräänä sunnuntaina -- oli kevätpuoli -- seurakunnasta
näytti, että hän kerrassaan horjui levottomuudesta, salatusta
levottomuudesta. Mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen sanansa olivat
hillittömät, usein kovat, eivätpä aina aivan kristillisetkään;
hän puhui asioista, joista ihmiset eivät mitään ymmärtäneet, ja
se herätti mielipahaa. Papin ei pitäisi kopeilla sillä, että
tiesi hiukan enemmän kuin oppimaton rahvas. Papit, jotka olivat
oikeansuuntaisia ihmisiä, eivät koskaan alentuneet sellaiseen...
Jussa oli kuullut jotakin Elnasta.
Tuo epämääräinen huhu, joka oli saanut uudelleen heräämään hänen
juurevat nuoruusmuistonsa, kaiveli hänen sisuksiaan, niin että hän
horjui kuin humalainen ja saarnasi seinille: -- se käänsi esiin
muistojen etäisimmät sopet, pudisteli rauhaa saamatta joka solua, --
koska hän ei itse tiennyt, voiko tuohon huhuun mitään perustaa. Oli
liian monta mahdollisuutta...
-- -- -- Elnan miehen oli pitänyt yksin matkustaa etelään. Elna ei
ollut ehtinyt valmiiksi -- -- --.
Oli levinnyt tarina tuosta yhden-yöllisestä melusta ja räikinästä.
Tunturilappalaiset olivat kuulleet sanojakin, jotka olivat
kohdistuneet voutiin, ja pahoja sanoja. Ne tulivat myös voudin
korviin, ja kun hän muisti Biettar Oulan tavattoman suuren, synkän
olennon, niin häntä ahdisti. Tämä sekä se seikka, että monien talvien
raskas pimeys ja monet virkistysryypyt olivat heikentäneet hänen
ruumiinsa ja sielunsa terveyttä, pakoittivat hänet matkustamaan
etelään ennenkuin oli edes saanut uuden viran. Mutta Elna ei vielä
ollut ehtinyt valmiiksi...
Niin kerrottiin.
-- -- --
Seuraavana sunnuntaina Jussa seisoo saarnastuolissa puhuen
kuuromykästä, jolle Herra lahjoitti kuulo- ja puhekyvyn.
Kerran hänen katseensa sattui oven pielessä istuvaan naiseen,
ja hän alkaa hapuilla sanoja; kun hänen silmänsä toisen kerran
kääntyvät naiseen, niin häntä värisyttää epäilevä aavistus: nainen on
lappalaispuvussa, mutta...
-- -- -- Hän keskeyttää, puristaa kiinni huulensa, pusertaa
käsikirjaa kämmentensä välissä ja tuiottaa valkoisiin hakasiin...
Sitten hän kertoi seuraavaa:
-- Eräässä kohdin suuren maailmanmeren äärellä menee jyrkkään
kallioseinämään vedenalainen luola, -- kukaan ei tiedä, kuinka kauas.
Pakoveden aikana voi nähdä sen tihkuvan ja vihreältä välkkyvän
ontelon etääntyvän kauas tummaan sumuun, ja mainingit kuolevat
kaukaisena kohuna sen sisään.
Nousuveden aikana nielu on kokonaan veden alla; mutta aina kun
mainingit vyöryvät takaisin, tyhjenee nielun yläpuoli tyrskien ja
sihisten, -- kunnes uusia mainingeita kohoo ja kuohuva nielu imee
sisäänsä veden ja kaiken lähellä olevan irtaimen.
Tarinan mukaan tällä ontelolla oli ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.
Eräs pitkämatkainen muukalainen, joka lapsena oli tullut
kuuromykäksi, saapui sinne eräänä päivänä, turvautuen viime keinoon,
ihmeeseen.
Ei kukaan tiennyt oikein, mistä hän oli. Mutta eräs vaalea, nuori
nainen sanoi, että hän oli itäisiltä rämeikkö-ylängöiltä...
Tuo vieras mies soutaa ihmeitätekevän vesinielun luo.
Laineet heittivät venettä edes takaisin; ja sitten ontelo vetää
voimakkaasti henkeä, niin että kylmät ilmavirrat nousevat värisyttäen
läpi kuuromykän keuhkojen, hänen kielensä siteet laukeavat, hän
päästää huudon, riemuhuudon tuon imevän nielun äärellä, hänen
korvansa aukenevat ja hän kuuntelee pyörryttävän ilon valtaamana
meren hyökyjä ja kääntää veneen poispäin ontelon kuohuista.
Hän soutaa takaisin. Ja kun hän nousee maihin ja on juopunut
avautuneiden aistiensa riemusta, hän kohtaa tuon vaalean, nuoren
naisen. "Minä voin puhua, ja minä voin kuulla!" -- ja hän aikoo
syleillä naista, sillä hänen mielensä on niin kiitollinen koko
maailmaa kohtaan. Mutta nainen torjuu hänet luotaan: "Poistukaa,
mies! -- Mitä se minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai
ettekö!"
Hän tahtoi sanoa: "Ei, ei! -- Te olette oikeassa. Pyydän anteeksi;
en tarkoittanut pahaa tällä". -- Mutta samassa hänen kielensä taas
jäykistyi: hän ei voinut mitään sanoa.
Eivätkä hänen korvansa enää mitään kuulleet. Mutta ne ainoat sanat,
mitkä ne olivat kuulleet senjälkeen kun äidin ääni viimeksi soi
tuohon lapsensieluun, jonka kuurous oli vieroittaa pois elämän
suuresta laulusta, -- ne sanat olivat: "Poistukaa, mies! Mitä se
minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai ettekö!"
Tuo pitkämatkainen mies souti uudelleen vedenalaisen luolan luo,
mutta tällä kertaa surumielin. Ei värähdyttänyt rohkea toivo hänen
kielensä jäykkiä siteitä eikä soinut riemuiten hänen korvissaan.
Meren kohina vain pelotti häntä. Ei tapahtunut mitään ihmettä, eikä
hänellä ollut voimaa pidättää venettä imevästä ontelosta.
Nielu ahmasi hänet.
Ja minkä nielu vie, sen se pitää.
Se on kuoleman uskollinen liittolainen, ja rankaisematonna kuin
kuolema se työntää ylös kuvustaan pirstoutuvat jäännökset -- pitkin
väliajoin -- ilman kiirettä...
Jussa risti kätensä. "Jumala armahtakoon sen kuuromykän sielua!
Amen". --
-- -- --
Kun Jussa lähti sakastista, istui tuo vieras nainen jo reessä --
kaukana tiellä.
Hän piti itse suitsia. Hevonen oli lähdön innossa; mutta nainen
pidätti sitä.
Jussa seisoi liikkumatonna rappusilla. Käsi vavahteli, pyrkien
karvalakkia kohti. Mutta hän ei jaksanut nostaa sitä, ja hän raukeni
sielunsa voimattomuudesta...
Nainen katsoi taakseen.
Leuka painui painumistaan olkapäätä vasten, mutta katse pyrki Jussan
luo, ehkäpä hänen verensäkin veti sinne; hän kalveni... Hevonen
nykäisi. Nainen ojensi ohjat kuskille. "Aja joutuin!"
Vasta kun he kääntyivät joen jäälle, laukesi naisen mieli värisevään
huokaukseen, ja nykäykset kiersivät kuin vihurit suun ympärillä.
-- Aja joutuin!
Vauhdin herättämän mielihyvän yli sykähti silloin tällöin ahdistava
tunne, että kannaksilla tuli ikäänkuin Jussan varjo, hänen
ajatuksensa. Vielä kerran huuhteli aisteja houkuttelevan kammon
huimaus ja halu tuntea sen miehen syleily, joka kulki yksinäisyys
vaippana ympärillään... Jospa Jussa tuleekin perässä?... Elnan täytyi
katsoa taakseen. Aina uudestaan hänen täytyi katsoa taakseen; tuo
arvoituksellinen epävarmuus salpasi uudelleen hänen hengitystään...