Huuhkaja on avaruuden hiljaisia. Se on ylevä yksinäisyydessään, ja
sen lähestyminen ihmisten ilmoille tietää pahaa. Sillä se tulee
muistuttamaan ihmistä: "muistathan sen rikoksen!"
Biettar Oula, joka nyt oli alkanut arkoa ihmisiä eikä koskaan
saapunut telttaan ennen myöhää yötä, istui eräänä iltana hämärissä
erään korkean kivikkorinteen reunalla, joka laskeutui jyrkästi jokea
kohti. Pimeys oli jo täyttänyt laakson; mutta myöskin lakeudella
valo kokoontui yhä enemmän läntisen tunturiharjanteen ylle
kellanvihreäksi, ja välimatkat kaikkialla lyhenivät.
Biettar Oula on kivikkorinteen reunalle koonnut suuren kasan kuivia,
tervaisia honganjuuria. Kammotus voi tulla, ja tuli on hyvä turva,
kun pimeys peittää lakeuden...
Kuuluu kumea, pitkä "huhuhuu". Biettar Oula nostaa silmänsä ja
näkee säihkyvän silmäparin korkealta, rinteen reunalla kasvavan
tuultentuivertaman hongan latvasta...
Huuhkaja siellä on. Ja sen ääriviivat piirtyvät, suurina kuin
kotkan, yönharmaata taivasta vasten. Se istuu järkähtämättömän
hiljaa, mahtavaan höyhenpukuun kietoutuneena. Tasainen rinta
loistaa harmaalta kuin kuolleen kuultava iho, ja ihmisennäköisten
kasvojen hehkuvat silmäterät tähyävät hellittämättä jyrkänteen
reunalla istuvaa suurta olentoa. Huuhkaja kääntää hiukan päätään
ja silmäterien viistosäteet värähtävät vähän -- ja kaikki liikunta
lakkaa taas, niin että miestä alkaa ahdistaa...
Hänen rintansa täyttää vapistuttava halu rikkoa tämä autio
kuolonhiljaisuus suuren eläimen pauhaavalla mylvinällä... Mutta
rinnasta ei lähde mylvinää, ja hänen täytyy vaieta...
Vihdoin huuhkaja nousee siivilleen ja liitää aavemaisen ääneti
laakson sumeaan yöhön...
Se on kuolon kutsu. Kolmannen kerran se tulee seurassaan ikuisen
pimeyden herra...
Lakeudelta kuuluu kohua. Siellä tulee syysmyrsky.
Biettar Oula hoippuu juurikas-kasan luo. Hän raapaisee tulitikulla
tulta housuistaan, kipinä syttyy pimeyteen ja tuikahtelee hänen
tärisevien kämmentensä välissä... Hän sytyttää kasan... Syysmyrsky
tulee ja hulmuttaa nuotionliekit suurina, kiivaina aaltoina
valtavasti paisuvia savupilviä kohti, joihin heiastuu punainen
loimotus. Nuotion ahjossa paukkuu ja säkenöi, ja koirain ulvonta
laakson toiselta puolen viiltää surkeana pimeyden läpi...
Tulen loimo kajastuu kauas laakson ylle tummuuteen ja pyyhkii myös
jyrkkää rinnettä, joka näyttää häilyvän kostean välkkyvänä syvällä
pimeydessä.
Biettar Oula hyppii ja huitoo rovion ympärillä, veri kiertää suloisen
levottomana suonissa... "Jää on vahva", kuiskaa hän myrskyyn, joka
ulvoo laakson puiden yllä ja viheltää kuin huilu jyrkänteen ohuissa,
kuivissa pensaissa...
Se valittaa huojuvassa metsässä ja huokuu pimeydessä.
-- Minä olen tappanut hänet, kuiskaa hän myrskyyn, ja hulluus hehkuu
hänen silmissään, kun hän ryntää edes takaisin häilyvien liekkien
läpi... Hän pysähtyy kuuntelemaan. "Nyt minun sanani purjehtivat
myrskyn mukana". -- Hän painaa korvansa maata vasten ja kuuntelee.
"Kunhan ne vaan eivät tapaa ketään!... Hys!"
-- Nyt ne räpyttelevät erääseen ikkunaan!... "Kenet sinä olet
tappanut? -- Kenet sinä olet tappanut, Biettar Oula?" -- Mutta
Biettar Oulan sanat eivät puhu enempää. Ne vain makaavat lattialla,
ja kun vouti sytyttää tulitikun, ei hän näe useampia sanoja kuin
"minä olen tappanut hänet"... Mutta seinällä hän näkee sanat "jää
on vahva". Ne ovat paukahtaneet siihen niin kovaan, että säkeniä
sinkoilee ympärille...
Silloin Biettar Oula kuiskaa myrskyyn:
"Jos sinä annat minut ilmi, niin minä vedän ytimen sinun luistasi!"...
Väki, jolla oli teltat laakson toisella puolen ja jonka koirain
ulvonta oli herättänyt, seisoo kauhuissaan katsellen hulmuavien
liekkien ympärillä riehuvaa olentoa.
Äkkiä rovio putoaa alas jyrkänteen reunalta ja ahjo hajoaa pitkin
rinnettä ja sammuu pitkänä juovana pimeyteen. Vyöryvän kivilohkareen
jyminä kaikuu ukkosena jyrkänteeltä, ja jää murtuu ja vesi kuohuu ja
särkee peitteensä mylvähtäen, ja sen huounta leviää värähtelevinä
aaltoina jään alitse ja ylitse, kaarena ylt'ympäriinsä, hukkuu
tuolla, mutta herää jälleen kauempana, palaa takaisin lähtökohtaansa
nostaen ilmoille uusin voimin suuren, parkuvan ärjynän. Tuo kuollut
vesi, joka äsken päilyi niin raukean tyynenä jään alla, nousee
kuin tukehtuva ja riehuu hengästyneenä, kunnes vähitellen raukenee
jälleen... Sitten kaikki vaikenee. Mutta vielä kerran kuuluu alempaa
viiltävä suhina, -- ja viimeisen, värjyvän kaiun vanavedessä saapuu
rinteeltä uusi ääni, johon aaltojen huounta sammuu, nousee hurjaksi
huudoksi, yllyttäen koirat ulvomaan mukanaan, ja syytää myrskyn
tohinaan jumalattomia sanoja...