Oli ollut roskailmat jonkun aikaa. Ja kun kylmeni, niin lumisohju
hyytyi jääksi jäkälän yli. Eläinten oli hankala löytää paljaita
paikkoja ja ne harhailivat yltympäri tuntureilla järven seutuvilla.
Eräänä muori Biettarin kuoleman jälkeisenä päivänä Biettar Oula ja
Lasse seisoivat teltan ulkopuolella. Lassen piti lähteä paimeneen,
mutta vitkasteli tapansa mukaan viimeiseen asti.
Vihdoin Biettar Oula sanoo: "Näetkös nuo porot tuolla kukkulalla
järven toisella puolen? -- Olisi ehkä paras ajaa ne järven
eteläpäähän. Siellä on parempi paimentaa".
Jaa -- niin -- täytynee kai hänen se sitten tehdä... "Kai jää on jo
niin vahva, että minä pääsen siitä yli".
Biettar Oula puri hampaansa yhteen. Ajatukset, joita hän viime
päivinä oli hautonut, olivat äkkiä toteutumaisillaan, vieläpä
ennenkuin hän oli ehtinyt oikein läheisesti tottua niihin.
-- Kyllä, kyllä, aivan varmaan. Ääni petti; hänen täytyi niellä sanat.
Lasse alkoi mennä jään yli. Askeleet tuoreessa lumessa pitenivät
pitenemistään. Biettar Oula seisoi katsellen. Jäältä kuului lyhyitä
kumahduksia, jonkun kerran pitkällistä ratinaakin... Biettar Oulaa
värisytti.
Lasse lähestyi jo toisella puolen kohoavaa jyrkkää kallioseinää...
Silloin juoksee Biettar Oula alas rantaan ja koettaa vetää henkeä
huutaakseen Lasselle, että hänen täytyy kääntyä takaisin, -- -- --
mutta ääni ei pääse kurkusta, -- hän lysähtää kokoon ja saa esiin
huudon samassa hetkessä, jolloin jää murtuu... Lakki jäi kellumaan
aukkoon, ylös kohoilevat poreet sitä pyörittelivät hiljakseen... Ja
sitten kaikki pysähtyi. Kallioseinän alla oli vettä syvältä.