On kulunut aikaa useita vuosia, toisille pitkiä, toisille lyhyitä.
Laajoina lainehtivat Ison-Kankaan pellot juhannuksen aikana ja
hiukkasen myöhemminkin, jolloin ruis tuulessa aaltoilee kuin meren
pinta.
Pitkinä pistävät metsään päin pitkät, satasyliset ketosarat työntäen
heiniä maan täydeltä helteiseen kesä-ilmaan. Kauvas apilan tuoksu
leviää tuulen kantamana.
Korkeana ja maalattuna kohoaa talon suuri asuinrakennus kuin linna, ja
pitkä, suuri kivinavetta antaa asunnon yli puolelle sadalle lehmälle.
Entiset rakennukset on hävitetty ja uudet sijaan kohonneet.
Rikas ja ylpeä on Ison-Kankaan talo.
Kenelle hän laittanee? Kenelle hän koonnee? ihmettelivät ihmiset.
Ei kukaan tiedä isännän tuumia ennenkuin taasen näkevät jonkun uuden
laitoksen hänen tahdostaan kohoavan.
Rikas on Ison-Kankaan isäntä. Rikkautta työntävät hänelle voimakas maa
ja hyötyisä karja ja vankka metsä.
Hän se osaa maasta ottaa, ihmettelevät päätään puistaen vanhat miehet.
Kuinka kauvan tuolla riittänee, köyhtyy maa vähemmälläkin kiskomisella,
puhuvat he.
Mutta multa on syvää Ison-Kankaan pelloissa.
Yksinäinen on isäntä. Ei kukaan saata häntä ystäväkseen sanoa.
Moni tyttö häntä mielien katsoisi, kun uskaltaisi, mutta hän on niin
yksinäinen ja ylpeä, ettei kukaan uskalla häntä lähestyä.
Ja hänkö heistä välittäisi.
Elämä hänen ympärillään kiehuu ja kuohuu, Mutta hän elää kuin elämästä
erillään.
Onko tuo sen iloisen ja leikkisän Kankaan Matin poika? ihmettelivät
Pakojokelaiset. Tuo ylpeä ja yksinäinen.
Pikku-Kankaan Antti on isäntänä hänen naapurissaan ja emäntänä Anna.
Mitä miettii Ison-Kankaan mahtava isäntä? arvelee monasti itsekseen
Anna. Anna on tyytyväinen, mutta sittenkin löytyy tuolla sydämen
pohjassa arka paikka, joka koskaan ei aivan tuntumattomaksi katoa.
Pikku-Kankaan Antista on kehittynyt edistysmielinen mies. Hän toimii
monessa yhteisessä yrityksessä. Paljon, paljon on muuttunut sitten
muutaman vuoden.
Niin nuorisoseurako?
Siellä toimii toinen polvi ja seuran kirjuri tutkii entisiä
pöytäkirjoja ja näkee siellä tuon erakon nimen, tuon nimen, jonka
omistaja elää yksinään suuressa talossaan ja joka mielessään katkerasti
ivailee kaikkia yhteisiä toimia, joista sattumalta kuulee puhuttavan.
Toimikoot! Ei heistä kuitenkaan mitään tule, ei heistä eikä heidän
toimistaan.
Mutta joutuu hänkin sanansa sanomaan elämän hyörinässä.
Tuolla suuressa kylässä, kirkonkylässä, on kansakoulu tullut liian
pieneksi. Pikku-Kankaan Antti ja muut hänen kanssaan rupesivat
tahtomaan uutta koulua Pakojoen kylään, sinne Ison-Kankaan luo. Eihän
ollut kirkolle, jossa koulu oli, pitkä matka, mutta oli niin paljon
asukkaita täälläkin, että koulu oli täälläkin tarpeen.
Tuossa joen törmällä, Ison-Kankaan maalla on kuin Luojan luoma paikka
sitä varten.
Asia saatiin ajetuksi niin pitkälle, että koulu päätettiin rakentaa.
Käytiin tiedustamassa maan hintaa Ison-Kankaan haltijalta.
Ei rahalla eikä millään, tuli jäykkä vastaus.
— Vielä te tässä kouluja! Kuin niillä te paremmaksi muuttuisitte,
mietti ylpeä isäntä. Hän muisteli sitä aikaa, jolloin hän itse oli
ollut kansakoulussa, tuolla kirkonkylän vanhassa koulussa. Nauramaan,
tyhmästi nauramaan he kykenivät — sen ajan hän niin elävästi muisti
— mutta muuhun korkeampaan, jonkun aatteen, vaikka helponkin
käsittämiseen, siihen heistä ei monikaan kyennyt. Ja sitten koulun
jälkeen! Kun ei ollut enään pakkoa kirjaa käteensä ottaa, niin
silloin kaikki muu paitsi syöminen ja koirankujeet unohtuivat. Mitä
hyötyä heille koulusta, noille tomppeleille, jotka kirjaa kuin ruttoa
pelkäävät? Samallaisia ovat nykyisetkin mukulat. Vielä heille kouluja.
Joka kykenee kohoamaan tuosta raskasliikkeisestä, typerästä joukosta,
niin hän kykenee sen tekemään kouluittakin, mietti hän.
Jonkun ajan perästä näki hän sanomalehdessä kuvauksen itsestään. Hän
sen mukaan oli valistuksen vastustaja, synkän taantumuksen mies.
— Niin olenkin ja siinä pysyn. Tuon joukon vastustaja olen ikäni, sillä
tuo suuri joukko ei jaksa koskaan herätä tuosta tyhmyyden unesta, jota
se nukkuu, mietti hän.
Niin, sehän oli eräänä pyhäpäivänä kesällä, kun aurinko paahtoi,
kärpäset surisivat ja hän makasi rakennuksen varjossa ruohikolla.
Mäntylän ukko mennä köpitti partaisine poskineen pölyistä tietä pitkin.
Kalle huomasi hänet ja häntä rupesi itsekseen naurattamaan.
— Yksissä ollaan, Mäntyläinen, sanoi hän, kun ukko hänen kohdalleen
kerkesi.
— Mitä?
— Niin, yksissä ollaan.
— Niinpä tässä ollaan.
— Niin, mutta siinä, että kirjat teille, noille poikavekaroille, jotka
tuolla aidalla kiekkuvat ja noille tytöille, jotka tuolla tiellä
tulevat, ovat tarpeetonta tavaraa.
— Niin, veikkonen, ovatkin. Me elämme kirjoittakin.
— Niin te elättekin, ja Kallea nauratti.
— Mutta mistä tämä nyt, tällainen juttu? kysyi ihmeissään Mäntyläinen.
— No kun olen tullut samaan tulokseen noista kirjoista kun tekin,
etteivät ne sovi tavallisen talonpojan käteen.
— Älä.
— Se on tosi.
— Vai niin, sanoi Mäntyläinen ja katsoi epäillen nauravaa Kallea. Vai
niin, sanoi hän vielä ja lähti tietä pitkin menemään.
— Hittoako minä löpisin! Mitä minä nyt tuon kanssa rupesin puhumaan. Ei
se uskonut kuitenkaan; katsoi niin epäillen kuin olisin häntä pilkannut.
Mutta itsekseen häntä nauratti. Ollaan Mäntyläisen kanssa samassa,
mutta ei kuitenkaan samassa, mietti hän.
— Mitähän kujeita tuo nyt oli? mietti Mäntyläinen kävellessään.
Mutta koulu perustettiin Pakojoelle. Se toimi alussa vuokrahuoneissa.