Aika kului. Saapuivat marraskuun ensi päivät.
Oli puolen päivän aika. Syksyn raskaat pilvet olivat väistyneet ja
antoivat auringon katsoa maata. Surullisen näköinen oli kellastunut
nurmi.
Kankaan ison pirtin lattialle muodostui auringon valosta kirkas läikkä
peräikkunan kohdalle.
Oven suussa penkillä oli vaatemyttyröitä ja suuri kori. Ne kun lähtöä
odottivat.
Isäntä, Kalle, seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos.
Äiti istui toisen ikkunan luona ja kääri paperin sisälle jotain.
Ovi aukesi ja Anna tuli sisään.
Hän istahti penkille oven suuhun ja koperoi käsillään korista. Katse
harhaili ympäri pirttiä.
— Niin, nyt minun pitäisi lähteä, tuli hetken perästä hänen suustaan.
— Etkö sinä nyt enään muutamaa päivääkään jouda olemaan? sanoi emäntä.
— Minä menen Anttia käskemään hevosta aisottamaan, sanoi Kalle ja meni
ulos.
— Vai sillä tavalla sinä pyydät jäämään, mietti Anna. Älä pelkää, en
tahdo enään olla nähtävissäsi.
Kun Kalle palasi, niin seisoi Anna hänen äitinsä edessä silmät
kyynelissä ja tuo paperikääry, jota emäntä äsken kääri, oli hänen
kädessään.
Emäntä huomasi kuinka Annan kasvot kovettuivat Kallen sisälle tullessa.
— Hyvästi sitten ja kiitoksia kaikesta! sanoi tyttö, ojentaessaan
kättään emännälle. Ääni niin särkyneenä värähti.
— Hyvästi! Jumalan haltuun! sanoi emäntä ja kääntyi samassa ikkunaan
päin, nähdessään tytön empien lähtevän Kallen luo.
Kalle seisoi selin, mutta kääntyi kuitenkin tuntiessaan tytön häntä
lähenevän.
— Hyvästi nyt! sanoi tyttö ja ojensi kätensä, katsoen Kallen sivu.
— Hyvästi! sanoi Kalle, tarttuen ojennettuun käteen. Hänenkin katseensa
harhaili.
Kädet koskettivat toisiinsa ja erosivat.
Ääni oli kylmää kummallakin.
Mutta jos harhailevat katseet olisivat kohdanneet toisensa, niin
silloin eivät kädet olisikaan eronneet. Mutta kumpikaan heistä ei
voinut, ei saattanut toisensa silmiin katsoa. Koska sinä et tahdo, niin
en minäkään, risteili kummankin sielussa.
Emäntä huokasi.
Tyttö riensi kiireesti korinsa luo. Emäntä meni sitä nostamaan ulos
hänelle avuksi. Vaatekääryt olivat korin päällä ja renki hevosineen
odotti porrasten edessä.
Kalle kuuli kuinka kärryt lähtivät vierimään.
Hän riensi ikkunasta katsomaan. Tuolla hän meni. Rengin vieressä istui.
Mitähän jos, — — — mutta silloin tuli kuva hänen sieluunsa: tyttö
pellon pientareella toisen sylissä suudeltavana.
Hän istui penkille ikkunan viereen.
Syksyn aurinko valaisi kirkkaan läikän pirtin lattialle peräikkunan
kohdalle. Pölyhiukkaset tanssivat.
Muutaman kuukauden perästä nouti Pikku-Kankaan Antti Annan vaimonaan
kotiinsa.
Kalle oli yksin.