Kului kesää kappale. Heinänteko oli parhaallaan. Mutta kesken
kiireimmän heinä-ajan vei Kankaalta Helmin, Kallen sisaren, Saarelan
Jaakko.
— Eipä Anna puoliaan pitänytkään, sanoi vielä sairasvuoteellaan isäntä.
— Eipä sitä kerjennyt, sanoi iloisen näköisenä Anna, antaessaan vettä
sairaalle.
Oli lauvantai-ilta. Tuollainen rauhaisa, pyhäntuntoinen lauvantai-ilta,
jolloin saunan jälkeen on niin hyvä olla, jolloin ei mitään tunnu
kaipaavan.
Isäntä oli vaatinut Annaa luokseen häntä hoitamaan. Hän oli kiintynyt
tuohon reippaaseen tyttöön enemmän kuin omaan tyttöönsä, joka olikin
nyt kokonaan poissa.
— Kyllä tekin saisitte jo toden tehdä, sanoi isäntä, että minäkin
herkeäisin nähdä teidän ilonne.
Mutta Annalle tuli silloin asiaa ulos.
— Mikähän sille tuli, kun niin äkkiä lähti? mietti isäntä.
Samaan aikaan olivat äiti ja poika portailla. Anna meni heidän
sivuitsensa.
— Mikähän Annalla on! ihmetteli emäntä.
— Miksi? kysyi poika.
— Kun näytti niin — — —. Ei tuolla tainnut olla mitään, jatkoi emäntä
kuin itselleen.
— Mutta milloin te toden teette? kysyi hän naurussa suin.
— Eipä meillä taida totta tullakaan, sanoi Kalle.
— Mitä? kysyi kummissaan emäntä.
— Emme me sovi toisillemme, sanoi poika.
— Mutta tehän oikein sovittekin, yritti äiti iloisesti, mutta
huomatessaan pojan synkeän muodon, lopettikin siihen. Mutta sitten
jatkoi:
— Senkö vuoksi kun puhuvat, että Antti koettaa? En minä usko sitä
puhetta.
— Ei siitä mitään tule, siitä meidän asiasta, keskeytti poika äitinsä
puheen, ja paiskasi suustaan heinänkorren, jota oli pureskellut ja
lähti sisälle.
Kesäisen illan rauhassa mietti äiti. Tuntui niin kipeästi koskevan, kun
tuo nuorten toivottu tuuma noin raukesikin. Mutta onkohan tuossa perää,
nousi epäilys hänen mieleensä ja hiukan keventyneenä lähti hän sairaan
luo.
Mutta ennenkuin kesä oli loppuun kulunut, makasi Ison-Kankaan Matti
isäntä maan mustassa mullassa.
Väinö, Kallen veli, lähti Amerikaan. Kalle otti maan itselleen ja niin
tuli hänestä suuren Ison-Kankaan isäntä.