Kuin ihmeen kautta muuttui Pikku-Kankaan Antin elämä. Ennen sellainen
hulivili, jonka huvina oli tyttöjen narraaminen ja silloin tällöin
pullon suuteleminen. Nuo kumpikin asia olivat häneltä jääneet ja
hänestä oli tullut innokas nuorisoseuratyömies. Hänet oli Kallen
eroamisen jälkeen valittu esimieheksi.
Vain yhtä tyttöä hän katseli. Tuota, joka hänen elämänsä muutoksen
aiheutti.
Annaa hän katseli sillä tavoin, että muutkin sen huomasivat.
Huhu kulki tuosta Kallenkin kuultaville. Se vahvisti sitä tietoa, minkä
hän navetassa kerran kuuli ja joka hänet raivoon sai. Vai sellainen
tyttö! mietti hän. Sellainen, joka jokaisen liehiteltävä on. Olkoon!
En välitä, tuumi hän. Hän rakasti ja vihasi, vihasi ja rakasti. Mutta
kukaan ei tuota huomannut.
Pikku-Kankaan Antti riemuitsi, sillä tyttö kävi yhä myöntyväisemmäksi.
Uhallakin näytän tuolle mököttäjälle, etten hänestä välitä, etten häntä
sure, mietti tyttö ja seurusteli yhä enemmän Antin kanssa, vaikkakin
tuo mököttäjä tuotti tuskan ja pettymyksen tunteen. Mutta kun hän
tahtoo eroa, niin tahdon minäkin, mietti Anna.
Kevätkesän valoisat yöt karkoittivat unen Kallen silmistä. Yöhön hän
valvoi joka ilta ja kamarissaan lueskeli. Isäkin oli tullut sairaaksi,
sekin häntä huolestutti. Tuo iloinen ukko oli arvellut, ettei hänellä
enään taida olla pitkää aikaa täällä maailmassa.
Tuomi alkoi kukkaan puhjeta ja tuoksuaan pihamaalle levittää. Oli
yö. Sunnuntai taasen oli mennyt. Kalle istui ja katseli kamarinsa
ikkunasta. Ei hän mitään määrättyä katsellut. Antoi katseensa lentää
kirkkaasta taivaasta viheriään maahan ja taasen takaisin. Hän näki
kevyet kuin aaltoina väreilevät pilven häiveröt taivaalla, näki
tuoksuvan havumetsän ja viheriät kedot. Kesäinen yö toi mieleen
leppoisen rauhan.
Ehkä sittenkin teen toden Annan kanssa. Minähän olen vältellyt häntä.
Minähän olen mökötyksen alkanut. Minussahan syy on, mietti hän. Tuo
puhe, että hän Antin kanssa olisi, ei, ei se ole mistään kotoisin. Ehkä
Antti, mutta ei Anna ainakaan totta tarkoita. Huomenna saa mököttäminen
loppua. Isäkin toivoo, että siitä tosi tulisi.
Kalle nojasi kyynärpäillään pöytään, leuka nyrkkien varassa. Katse,
kuten miettivän katse, harhaili tietymättömiä teitä.
Mutta mitä? Katse terästyi ja huulet alkoivat vapista. Äkisti nousi
hän seisomaan ja kurkoitti likemmäs ikkunaa. Tuolla pellon piennarta
pitkin, oikopolkua, metsän niemen kautta kulkevan, tuli tyttö ja poika.
Seuran talolta he tulivat. He näyttivät etsivän jotain. Katselivat
tielle päin. Samassa he istuivat. Sitä sijaa he olivatkin etsineet.
Kohoava rukiin laiho esti heidät tielle näkymästä. Mutta ojaa pitkin,
joka alkoi ikkunan alta, näki Kalle heidät.
Samassa huomasi Kalle, kuinka poika kiersi kätensä tytön ympäri veti
tytön syliinsä ja suuteli. — Ja tyttö! Ei vastustellut, niin näytti
Kallesta.
Kuin naulattuna seisoi Kalle nyrkit puristuneina ja väristen. Ei saanut
hän katsettaan irti tuosta parista.
Mutta eivät he kauvan olleet.
Tyttö nousi seisomaan ja yritti lähteä. Mutta poika tarttui hänen
käteensä. He näyttivät puhuvan. Jo sai tyttö kätensä irti ja lähti
juoksemaan taloon päin. Poika katsoi hänen jälkeensä.
Vai sellaista se olikin. Ei huomenna, ei ikänä hän sitä sanaa minun
suustani kuule. Pitäköön Antti hänet! Hänelle omiaan tuollainen tyttö,
joka jokaisen syliin hyppää. Hittoakos hänestä välitän, mietti hän ja
katsoi yhä tuonne, missä oli nähnyt heidän olevan, mutta siellä ei
enään ollut ketään. Selvästi näki Kalle kuitenkin, vaikka silmänsäkin
kiinni painoi, Annan Antin sylissä.
Nyt tunsi hän olevansa yksin. Katkera tuska pani hänen sydämensä
jyskyttämään kuin kuumeessa. Hänen täytyi muistella, kuin jonkun voiman
pakottamana, tuosta lyhyestä kohtauksesta yksityispiirteetkin. Hän oli
niin selvästi nähnyt. Nyt ei siis enään ollut huhuista epäilemistä.
Katkerasti nauroi Kalle ääneensä, nauroi ja puri hammasta. Voi, kun hän
vihasi! Hän nauroi vihan naurua. Naura kaikelle! sanoi hän itsekseen,
tarttui samassa kynään ja kirjoitti.
Hän istui hetken pää käsien varassa ja tuijotti yhteen kohti.
Sitten hän luki hammasta purren;
Naura maailmalle,
naura vaan!
Älä nauramasta
lakkaakaan!
Kaikki hulluutta on,
Tunteet pois!
Hullu nauramatta
olla vois!
Aina maailmalle
naura vaan!
Älä nauramasta
lakkaakaan!