Sama paikka.
_Teivas_ (yksin, tuijottaa hiilustaan. Inku tulee Pyynikin huoneesta.)
No? Virkoaako valtiatar?
_Inku_. Jo osoittaa oireita.
_Teivas_. Mene takaisin! Mutta muista! Älkää yrittäkö häpeällistä
pakoa! Linnan jokainen rako on vartioitu. On suotta. Mene! (Inku menee
takaisin. Teivas menee räppänän lähelle, katsellen ulos.) Jo sarastaa
itä — eikä etsijöitä vielä kuulu. Kumma! (Kävelee taas, pysähtyy.)
Mitä? Eikö kuulu jo ääniä — askeleita? (Nopeasti räppänälle.) Oh,
vihdoin! Tuolla etsijät tulevat! Tyhjin toiminko? Niin — totisesti! Ei!
En näe! — Oikein! Lemma heillä on keskessänsä — vai mitä? On, on! Nyt
näen selvästi — tunnen jo. Saivatpa kiinni pojan! Saivat sentään! —
(Huutaa räppänästä.) Miehet! Tuokaa sisään! Nopeasti! (Katselee hetken,
sitten nopeasti peräukselle.) Kas niin! Hyvä on, miehet! Jättäkää
tähän! Ei tarvitse enää vartioida. Ei karkaa enää Lemma minulta. (Tulee
sisään, käsi Lemman olkapäällä.) Karkasit kuin varsa — männikköön
juoksit. Istu, lepää! Olet uupunut, väsynyt — ja varsin suotta. Arvaan,
että olet janoinen — siinä on sarvessa simaa. Juo ja istu! — Kas! Ovat
kätesi sitoneet, hölmöt. Katkon vaulot. (Vetää tikarinsa ja katkaise
Lemman siteet.) Olet vapaa kuin sopii valtiaan, pirkka-ruhtinaan,
kuninkaan pojan. (Menee valtaistuimelle.) Tuhon tuuli ulvoo uksillamme.
Seisomme kuin kuoleman kynnyksellä. Lie sanomista toisillemme. Ainakin
minulla sinulle.
_Lemma_. Jos teloittaa annat, niin teloita, tapa — ilman tarinoita! -j
_Teivas_. Teloittaa? Mitä hulluja haastat, mies? — (Kärtyisesti.) En
siedä seisontaasi! Tiedän, että olet väsynyt. Istu! (Lemma istuutuu.)
Juo myöskin! Älä ole härkäpäinen! (Lemma juo. Teivas menee istumaan.)
En sinua antanut vangita — en vankina taloon tuoda — tiedä! Tahdoin sun
vain takaisin saada — estää hupelon pakosi. Miksi pakenit? — Minuako
pelkäsit?
_Lemma_. Itseäni pelkäsin — itseäni pakenin.
_Teivas_. Tiedän. Olit houkka riekon naisen tähden.
_Lemma_ (nousee). Anna minun mennä!
_Teivas_. Minne?
_Lemma_. Nukkumaan.
_Teivas_. Et nuku kumminkaan! Yhtä hyvin valvot täällä kuin muualla.
_Lemma_. Säästä sentään —!
_Teivas_. Mistä?
_Lemma_. Asian ytimestä.
_Teivas_. En voi! Olen suora, lyhyt. — Jos ajuuni olisi aatos tullut,
että Pyynikki oli sulle —
_Lemma_ (tuskassa, vaipuu istumaan). Älä!
_Teivas_. Olisin antanut hänet sinulle suosiosta, empimättä —
_Lemma_ (hämillään). Olisitko?
_Teivas_ (hymyillen omituisesti). Mikä esti? Ei lempi häntä taloon
tuonut — ja pyhäinen oli. (Vakavasti.) Jos olisin oivaltanut, niin
sinulle Hahmalta kosinut öisin. Sinulle — enkä itselleni.
_Lemma_ (hypähtää ylös kiihkeästi). Entä vielä? Entä nyt? (Vapisevana.)
Antaisitko vielä?
_Teivas_ (katsoo pitkään). Pyynikkiäkö pyydät naiseksesi?
_Lemma_ (kiihkoisesti). Miksi utelet uudestansa — vai kujeenako pidät,
ilkut, härnäät?
_Teivas_ (vakavasti). Ottaisitko murhanaisen?
_Lemma_ (ottaa kiini päästänsä). Oi, niin! (Putoo istumaan).
_Teivas_. Hän aikoi tieten, taiten tappaa isosi — pelastaa halit ja
turmaan syöstä pirkkalaiset, heimosi hävittää, sukusi suistaa —
_Lemma_. Kuka sanoi?
_Teivas_. Inkulta totuuden pusersin. — Teko onnistui, ei aie. Sen
sijaan surmasi enonsa kalliin kantajansa veljen — pirstasi oman
verensä. — Tiedä myös — Halin urhon surma on meidän maksettava! Siitä
on panttina kaksi parasta sankaria. — Ja luuletko, että halit uskovat
totuutta? Ei! Minun on kannettava surman vastuu. Tämä ja Hahman tappo
vaatii verta Pirkkalasta — Pirkkala minulta. Taloni kunnia on mennyt
— häpeätahra on jälellä. Minä itse kunniaton, kavala kettu, hylky,
roisto! Mitä olenkaan, jos —?
_Lemma_. Älä, älä jatka!
_Teivas_. Vieläkö Pyynikin haluat?
_Lemma_ (peittää kasvonsa). Oh! Miksi et antanut minun kuolla?
_Teivas_ (nousee tulistuneena). Me kohta kuolemme kaikki. Kaadumme kuin
mätä-männyt korpisuossa — ellei parempia miehiä ole Pirkkalassa.
_Lemma_ (hypähtää ylös). Lähetä sotaan, surman suuhun!
_Teivas_ (ankarasti). Ei riitä! Ei ole sokea uhma sankaruutta — ei
viiripäisyys viisautta. Niinkö luulet, huhkivat isomme, kun vaivoin,
verin, töin ja toimin meille elämän tekivät? He olivat lujia, sitkeitä,
rohkeita, horjumattomia. Kaikkensa antoivat heimon hyväksi työssä,
taistossa, puutteessa, pulassa — ja käräjäkentällä viisaan harkintansa
— levollisesti, rauhallisesti — ei tuiskuten tuulispäitä. Tämä on
meillekin opastus — muutoin — ilkoamme isien töitä, pilkomme peräti
pyhän perinnön.
_Lemma_ (hiljaisesti). Pääni pyörrät paikoillensa — jos verenikin
virrat viihdyttäisit —
_Teivas_ (päättävästi). Enempää ei tästä! Nyt on meillä ankein aika.
Kaupan on elo, elämä. Apuamme heimo huutaa —
_Lemma_ (kiihkeästi). Kuulen — kuulen huudon! Työtä anna! Toimi joutuin!
_Teivas_ (pontevasti). Mene, toimi valkamassa! Jo kertyy pirkan heimo.
Keskipäivällä käräjiin käydään. (Menee, laskee Lemman olalle kätensä.)
Heimon huolista osan lasken tässä harteillesi! Kanna ne kuin mies!
(Irtaantuu Lemmasta oikealle.)
_Lemma_ (menee perälle, kääntyy, empien). Kuollako Pyynikin pitää?
_Teivas_. Tahtoisitko — sinä?
_Lemma_ (jyrkästi). En mitään tahdo — (vitkaan ja vaikeasti) — mutta —
jos pitää, niin — — anna Pyynikin pyhäisnä kuolla!
_Teivas_ (kääntyy hitaasti, katsoo Lemmaa, hiljaisesti ja vakavasti).
Sanani saat — ja valani. (Lemma syöksyy pois. Teivas seisoo
liikkumattomana.) Sanoin, ettei lempi Pyynikkiä taloon tuonut. —
(Pyyhkii otsaansa.) Ei tuonut Pyynikin lempi — (menee istumaan,
raskaasti) mutta minun — koska tunnen pureman jäljet — okaisen piston
rinnassani — kuristuksen kurkussani, — Lemmalle valani annoin — sen
pidän. Se on oikein. Mutta enemmän tässä on tehtävä kuin oikein.
Mutta mitä? Jos Pyynikin antaisin Lemmalle — niin korpeen hänen paeta
pitäisi, karkota kaljukankahille — ei koituisi konsa kuninkaaksi, ei
sukuamme suurentaisi. Jos itse Pyynikin pidätän — ei elä Lemma sen
erän perästä. — Kuollako Pyynikin pitää, tutki Lemma. (Tuskaisesti.)
Miten kuolla? Antaako Halien hirttonuoraan — vai käräjien koston alle?
(Nousee kiivaasti.) Ei, ei! Se olisi kurjaa, raukkamaista. Hän on
sentään kuningatar —! (Ottaa rinnastaan, hiljaisesti ja tuskaisesti.)
Vielä enemmän mulle kuin Pirkkalan kuningatar! Enemmän! Hän on täällä
— täällä —. (Rajusti.) Oh! Mitä siitä! Sitä en saa tuntea, tajuta! En
ole vapaa mies — olen Pirkkalan pää — sen vangittu valio. Jos astun
minä harhaan — silloin Pirkkala hornaan syöksyy. (Kävelee, nojaa
pöydän päähän.) Lemma on pelastettava Pirkkalalle — että hän Pirkkalan
pelastaisi. Siinä selvä oikotie — keino on eri ajatus —
_Inku_ (tulee). Haluatko, valtias, mennä valtiattaren luo? Hän jo
toipui.
_Teivas_. En! Tulkoon tänne! (Inku katselee oikealle ukselle, kuin
olisi halu sinne, menee takaisin. Teivas siirtyy valtaistuimelle.) Jos
tahtoo voittaa jotakin — on alttiiksi pantava jotakin. Mitä? — Kun
selviäisi —! Päivän sara kasvaa — nopea pitäisi olla. (Pyynikki tulee
valjuna ja vakavana. Teivas nousee.) Olen talon isäntä, tuomarisi —
siksi en vastaasi käy, en vaalittele. (Istuutuu.) Lähemmäs tule! —
Kuningattaren arvoa kannat — istu!
_Pyynikki_ (seisoo pankon vieressä). Tekoni tiedät. Syyt sanoi Inku
kertoneensa. Tässä olen. Tuomitse!
_Teivas_. Aioit surmata Pirkkalan kuninkaan?
_Pyynikki_. Aioin.
_Teivas_. Jos tekosi olisi onnistunut — olisi Pirkkalaa kohdannut
onnettomuus Halikon eduksi. Tiesitkö sen?
_Pyynikki_. Tiesin.
_Teivas_. Kuka kehoitti sinua tekoon?
_Pyynikki_ (kiivaasti). Ei kukaan. Itse mietin — itse päätin.
_Teivas_ (vitkaan). Mikä oli alkusyy tekoosi?
_Pyynikki_. Rakastan Lemma-valtiasta.
_Teivas_. Etkö pelännyt epäonnistumista?
_Pyynikki_. Sellaista en ajatellut.
_Teivas_. Mitä ajattelit, kun sen huomasit?
_Pyynikki_. Älä teon jälkeen tunteitani kysy! Tuomitse!
_Teivas_. Arvaatko tuomion?
_Pyynikki_. Kuoleman yli ei Pirkkalan laki säätäne!
_Teivas_. Kohdalleen osasit. (Nousee.) Tähän loppui isännän ja tuomarin
tehtävä. (Astuu alas, lähenee vähän Pyynikkiä, säälien.) Olet heikko —
istu! Nyt puhuu kanssasi Teivas.
_Pyynikki_. Juuri Teivaan pelko minut työhöni työnsi.
_Teivas_ (synkästi, miettien). Olen onnettomuuden aihe — ehkä —
tietämättäni — (vilkkaasti, vaikka hiljaisesti) — mutta — istu nyt —
anna minun miettiä —. (Kävelee.)
_Pyynikki_ (vaipuu tahtomattaan väsyneenä istumaan). Haluaisin tavata
Lemman.
_Teivas_ (kääntyy nopeasti, katsoo pitkään). Ei hän sinua voi pelastaa.
_Pyynikki_. En sitä ajattele — muuten haluaisin.
_Teivas_ (hetkisen taistelun jälkeen). Lemma tulkoon! Itse käsken. —
Mutta — etkö älyä, että kiusaat häntä. Jos häntä lemmit, niin —
_Pyynikki_. Juuri siksi! Anna tämä armo mulle!
_Teivas_. Mutta muista — vain aniharva sana! Päivänkoitto on käsissä
— ja meillä kiire.. (Menee nopeasti. Inku tulee heti varovasti, menee
katsomaan Teivaan jälkeen, sitten salamana oikeasta uksesta.)
_Pyynikki_ (ei sitä huomaa, kääntyy pöytään nojaamaan). Tähän päättyi
Haliman Pyynikin tarina! — Mistä tämä tuhon laine? Isoni, enoni ja
minä? Mistä huokuu hallan henki — harmaa kalma? Mistä tulee — ja miksi?
_Inku_ (tulee varovasti esiin, nopeasti Pyynikin luo). Salakäytävän
avasin — linkun nostin.
_Pyynikki_. Miksi?
_Inku_. Vielä kysyt! Kyrö voi tulla — pelastaa meidät.
_Pyynikki_ (ymmärtämättä). Pelastaa — mitä?
_Inku_ (kiihkeästi). Et ole vielä tajuihin tullut! Tylsä olet ja
tökerö! Riuhda lama luista irti — terästä sisin sisusi! Kohta voi Kyrö
tulla — (Pyynikin korvaan) pelastaa meidät. Me pakenemme.
_Pyynikki_. En voi tekoani paeta.
_Inku_ (tiukasti). Voit! Teko jää tänne — sodan, ryöstön, palon alle.
_Pyynikki_. Mihin sitten minä?
_Inku_. Vapauteen — vuorille, vaaroille, tuntureille.
_Pyynikki_. Mitä' siellä?
_Inku_. Mitä!? Tyhmäksi tulitko? Siellä olet, elät Lemman kanssa —
_Pyynikki_ (äkkiä, ikäänkuin havahtuisi, nousee). Lemman? Missä Lemma?
Tuleeko?
_Inku_. En tiedä. Kuningas on kutsumassa. — Ole varoilla — valmis!
Teivas voi tulla — mun täytyy pois. (Menee Pyynikin huoneeseen.)
_Pyynikki_ (surunvoittoisena). Voisiko vielä elämä koittaa, päivä
paistaa? Pakenisin porojen laitumille — palaisin joskus — rauhan
aikaan — hakisin Lemman — tai Lemma minut — tekisimme petäjämäkeen
pirtin pienen — surun salkoja orsiksemme — vähän riemua ruodepuiksi —
hiven iloa ikkunoiksi —
_Teivas_ (tulee). Lemma tulee. Lähetin sanan. Pyysin häntä pyytämällä —
_Pyynikki_ (kiihkeästi). Kuule, kuningas! Kuuntele ja armias ole!
Eikö ole mitään mahtia sinulla? Olet viisas, kaikkivoipa! Keksi keino
poloisen pään varalle! Päästä pakohon pääsky raukka! Mitä merkitsen
sinulle! En enempää kuin tiellä oljenkorsi, sannan siru permannolla.
_Teivas_ (tukahtuneesti). Vaikene, vakaisen luojan tähden! Älä manaa
mahtia maan raosta, rinnastani raivotarta! Muuten tuskani vuolaat
virrat tulvivat yli takeiden. (Menee valtaistuimen luo, hiljaisesti).
Tukahdu, luontoni! Tukahdu! Älä voimani patoja pirsto — älä vyöry
äyrähille!
_Pyynikki_. En ymmärrä sinua.
_Teivas_. Parempi sulle, mulle, meille! Voisin olla tuhoinen tyrsky —
hirmumyrsky pyörteinensä —. (Kiivaasti.) Vaiti pysy! Säästy siltä!
_Pyynikki_. Mitä sanoin — kun noin vihastuit?
_Teivas_. Vihastuinko? (Katsoo pitkään Pyynikkiä.) Sinuunko vihastuin?
Sinuun? (Pyynikki katsoo hetken, hämmentyy, painaa päänsä, istuutuu
hiljaisesti, pelonalaisesti. Teivas hiljaisesti.) Olen oma valtiaani —
voimakkaampi kuin sisuni. Paljon kestän. Luulin — kaikki. Erehdyin. Jo
teräspaitaan ratkesi rako. Äänesi suruinen soitto — katseesi kaukainen
kaiho — teki tenän voimilleni —. (Painaa pään käsiinsä.) Karta sitä —
se kavaltaa kykyni — voimani vie! (Nostaa vähän päätänsä.) Älä päästele
sielusi sanoja — ne saavat sulolta siivet — ei jää, ei rauta — ei
miehen tarmo kestä siinä — kaikki murtuu, sulaa, heltyy —
_Pyynikki_. Et muista — vihaan sinua!
_Teivas_ (kääntyy ripeästi). No, kas! Siinä sana paikallensa! Se nostaa
mieleen teräksen terveen — uhkuu intoa, eloa. (Hymyilee.) Vihaa sinä
ratoksesi — minä mietin puolestasi.
_Pyynikki_ (pelossa). Kavaluuttako haudot? Ole rehti! Pura mielesi
pulma suoraan niinkuin minä.
_Teivas_ (pysähtyy Pyynikin eteen). Suoraan sulle? Mielenikö?
(Katkerasti.) Ei ole mieleni niin suora, kirkas kuin on sun. En vihaa
sinua. — Se siitä! (Poistuu vähän oikealle, puoliääneen.) Aiheen
annoit. Auttaisiko kavaluus? Jos tekisin toisen murhaajaksi —?
_Pyynikki_ (hypähtää ylös). En salli sitä!
_Teivas_ (kääntyy nopeasti).. Kuule tarkkaan! Kyrö tappoi Hahman, on
kuolemaan tuomittu siitä. Hänen syykseen jääköön vielä toinenkin teko.
Ei se rangaistusta lisää, ei vähennä.
_Lemma_ (tulee). Tulen käskystäsi — en vapaasta tahdostani.
_Pyynikki_ (melkein parahtaen). Etkö?
_Teivas_. Lemma! Pankaa Kyrö teloitustukille Hahman murhasta ja tästä!
Pyynikki on vapaa. (Aikoo mennä.)
_Lemma_. Älä mene! Ei ole Kyröä meillä.
_Teivas_ (kääntyy). Mitä?
_Lemma_. Ei asia muutu. Kyrö karkasi jo ennen murhaa. Sen tietää väki —
piiat, orjat —
_Teivas_ (matalasti). No, sitten — puhukaa puheenne pian — rutosti!
(Portille kolkutetaan.) Kuuletko? Jo halin sairaan sankarin miehet
porttia kolkuttavat, isäntäänsä kysyvät. (Menee oikealle.)
_Pyynikki_ (syöksyy Lemman lähelle). Pääsen ehkä pakenemaan — Kyrön
turvin — lupasi tulla — mitä sanot?
_Lemma_. Taivahinen Kohta sulle onnea antakoon! Rukoilen Kohtaa
puolestasi.
_Pyynikki_. Jos pääsen — pakenen Inkun kanssa lapan maille — tai
kauemmas. Kun kuulen, että sota loppuu, palaan sitten — tai sinä tulet,
etsit, noudat. Sano, tuletko? Elämme sitten salolla omalle onnellemme.
Tuudimme uneen vanhat surut — elvytämme uuden onnen.
_Lemma_. Ei ole omaa onnea minulla — ei kenelläkään Pirkkalassa.
_Pyynikki_. Mitä haastat?
_Lemma_. Olin omani rauhan töissä. — On ohi unelmat ja tosi eessä, kun
heimon henkeä vaino uhkaa.
_Pyynikki_. Mutta sitten?
_Lemma_. Häviö voi kohdata meitä.
_Pyynikki_. Vaikka! Voimme sentään elää.
_Lemma_. Emme! Me kaadumme kaikki. Se on Pirkkalan vala. Eikä Teivas
puolia tekoja tunne.
_Pyynikki_. Mutta jos voitatte?
_Lemma_. Minä kaadun jo ensi otteluun — en elää voi —
_Pyynikki_ (tuskassa). Sun täytyy — täytyy elää mulle! (Teivas tulee
peräukselle.)
_Lemma_. Minä elän Pirkkalalle — ja kaadun heimoni edestä.
_Pyynikki_. Mutta — jos et kaadu — jos eloon jäät? Entä sitten? Sitten
yhdymme, elämme? Niinkö?
_Lemma_. Niin ei käy — sen todeksi tunnen.
_Pyynikki_ (kärsimättömästi). Mutta _jos_ käy! Älä iäisen Kohdan edelle
kulje! Anna lohtu pakoni poluille! Jätä toivon kipinä syömmeheni! Sinun
tähtesi — lempeni tähden hurjan tekoni tein — auta minua edes kantamaan
kurja eloni — tai vielä kurjempi kuolemani.
_Lemma_ (kuoleman tuskassa, tarttuu päähänsä). Et tiedä, mitä teet
— minua tulessa kidutat, kiusaat, rääkkäät — etkö ymmärrä? Sinä et
voi koskaan Pirkkalaan tulla — enkä minä Pirkkalaa jättää — paitsi —
petturina.
_Pyynikki_. Miksi et?
_Lemma_. Olen Teivaan ainoa poika — sukuni perinnön saaja.
_Pyynikki_ (ivallisesti). Et voi luopua romusta?
_Lemma_. Kuninkuudesta? — Silloin olisin sukuni syöjä, heimoni hylkijä,
kunniaton, henkipatto. Mutta kuolla voin kunnialla eestä esivanhempaani
— eestä heidän Pirkkalansa — eestä elävän elämäntyönsä, eestä suruni
suuren ja kauniin — (ottaa Pyynikkiä käsistä) — muistoksi pyhäisen
Pyynikkini! (Syöksyy ukselle, missä Teivas pysäyttää hänet.)
_Teivas_. Saattajat ovat valmiit — ratsut myös. Pyynikki menee oitis
Taanperän taloon. Ota vaippa harteillesi! Lähde! Aurinko nousee jo. On
muihin toimiin kiire.
_Pyynikki_. Jää hyvästi, Lemma! Iäksi! (Menee ukselleen, kääntyy,
kolkon kuolleesti, katsoo pitkään.) Olisit, Lemma, valehdellut — olisin
siitä iloinnut lyhyen ikäni. Tapoit minut ennen kuolemaani. (Menee
hitaasti. Lemma peittää kasvonsa ja horjuu takan pankolle.)
_Teivas_ (katselee Pyynikin jälkeen, peittää kädellä hitaasti silmänsä
hetkeksi, laskee sitten kätensä alas ja kääntyy Lemmaan, koskettaen
häntä olkapäähän, tukahtuneesti). Olit, Lemma, enemmän kuin sankari!
Olit oikea mies — ja pirkkalainen.
_Lemma_ (hypähtää ylös). Anna minun mennä ennen häntä! En kestä enää!
_Teivas_. Mene joutuin suvannolle! Perästä tulen.
_Lemma_ (menee, kääntyy ukselle). Miksi Taanperään Pyynikki?
_Teivas_. Annan hänet sinulle.
_Lemma_ (ihmetellen). Miten annat? En ymmärrä!
_Teivas_ (surun murtamana). Haudattakoon Taanperän harjulle — Pyynikki!
Hän oli sun.
_Lemma_ (ottaa Teivasta kädestä, purskahtaen). Anna hänen elää!
_Teivas_ (irroittaa kätensä, raukeasti). Teen kaiken, minkä kuningas,
isä — ja mies voi. (Ärtyneesti.) Mene nyt — joutuin! (Lemma syöksyy
ulos. Teivas nostaa käsivarret ilmaan kauheassa tuskassa, pusertaen
sitten nyrkit ohimoilleen.) Helppoa olisi olla vain kuningas — isän
työ on vaikeampi — kestänkö ollenkaan miehenä tätä. (Tulee alas,
vaipuu pankolle.) Lemma on sankari. Pelkäsin voimainsa pettävän. Kesti
kuitenkin. Mutta ei kestä, jos Pyynikki elää. Sulien nääntyy, taittuu.
Minun on kestettävä yli muiden. Minun on tapettava ihminen itsessäni.
(Hyökkää räppänästä huutamaan.) Tänne, Marto, kuule! (Itsekseen.) On
pelastettava Lemma, on Pirkkala! Sitten minun tuhoni tulkoon! (Marto
tulee.) Kuule! (Hiljentää äänensä.) Sulla on hengenvastuu, tiedä! —
Hautaatte Pyynikin Taanperän harjulle!
_Marto_. Elävänäkö?
_Teivas_. Hän on kuollut, kun perille pääsette. Hautaatte! Ymmärsitkö?
_Marto_. Kyllä.
_Teivas_. Mene! Työstäsi vastaat hengelläsi. Joudu! (Marto nopeasti
perältä ulos.) Miksi tunnen heikkoutta? Miksi silmiä hämärtää? Enkö
rautainen olekaan? Milloin ennen horjuin hädän hetkellä? Milloin
vaarassa vapisin? (Lyö rintaansa.) Esiin mies! Tai kirottu ole — sutena
suolle juokse! (Juoksee perältä ulos.)
_Inku_ (tulee Pyynikin huoneesta, juoksee räppänälle). Mitä tämä
tietää? Minne vievät Pyynikkiä? Kuljettavat portista — alas tielle —
siellä ratsut —! Mitä tekee Teivas tuolla? Vallille nousee. Osmo auta!
Teivaalla on jousi — mitä aikoo? Pyynikki nostetaan ratsulle — Teivas
asettuu kivinojaan — Auttakaa armaat vallat! Teivas tähtää — ampuu —
Oh! Läpi hartialihojen — Pyynikki putoo — miehet ottavat vastaan —
heittävät ratsulle — lähtevät — täyttä laukkaa — Teivas? — kääntyy,
tulee — oi, kaikki vakaiset vallat! (Vetää tikarin, raivostuneena.) Oh!
Sinä vuoren kotka! Kourukynsi! (Nopeasti oikealle.)
_Teivas_ (tulee hiljalleen, horjahdellen). Tehtynä työ kamala! Onneksi
kestin — onneksi osuin — onneksi kuoli oitis — tuskatta lähti — kaikki
onneksi onnettomuudessa. Onneksi myöskin sota verinen vartoo — muutoin
mieli murtuisi — hulluus hyökkäisi —. (Takoo nyrkillä päätänsä.)
_Inku_ (tulee hiljaa kuninkaan taakse ja iskee nopeasti tikarilla
Teivasta hartioihin). Tuohon ammuit Pyynikkiä — juuri tuohon!
_Teivas_ (hypähtää, mutta horjahtaa ja kaatuu permannolle). Kuka iski —
niin hyvin osui?
_Inku_ (Teivaan edessä, hurjana). Kosto — kosto — kosto! Muista kurjaa
Inaria — muista kuinka raiskasit kaunon tyttäreni!
_Teivas_. Sinunko? — Harhaan iskit — Inari — tuli suosiosta — ryöstönsä
— yhdessä päätimme —
_Inku_. Valehtelet!
_Teivas_ (kuolevana). Ei — minua auta valhe — sitten lemmenkateudesta
mielensä myrtyi, murtui — hourupäiseksi hupeni — kunnes karkasi, katosi
—.
_Lemma_ (syöksyy sisään). Pohjankangas palaa, savu näkyy —. Mitä? Mitä
tämä?
_Teivas_. Kuolen — ammuin Pyynikin —.
_Lemma_ (parkaisee). Et — ethän?
_Teivas_. Päästä Inku pakenemaan — vaikka mulle surman-iskun antoi —
hän kosti väärän puolesta — siinä rangaistus.
_Lemma_ (putoo polvilleen). Miksi Pyynikin —?
_Teivas_. En — voinut — muuta — pelastakaa Pirkkala —! Olet kuningas!
(Kuolee.)
_Lemma_. Yksin sinä olit Pirkkalan pelastaja! Mennyt on kaikki —! Ei
ole enää mitään! Oh! Jos kuolisin minäkin!
_Kyrö_ (tulee oikealta, jossa on uksella seisonut Lemman tulosta asti).
Elä tai kuole! Se yhtä! Ei tule enää Pirkkalaan kuningasta! Tuossa
kuolleena viimeinen!
_Lemma_. Haudan teen sulle ja Pyynikille — saman kuusen alle —
harjullemme. — Pyynikin harjulle Pirkkalan mahti maatuu.
Väliverho.