Sama paikka. Jotenkin hämärä. Kynttilä palaa pöydällä.
_Inku_ (tulee kiireesti perältä, pysähtyy pelokkaana katsomaan
taakseen, sitten nopeasti sisään, alkaa rauhallisena sytytellä useampia
kynttilöitä, kuuntelee, näkyy odottavan jotakin, menee ukselle, palaa
sitten levottomana entiseen työhönsä, kurkistaen kerran taakseen,
ottaa vihdoin kynttilän, menee ukselle ja kohottaa kynttilän päänsä
yli, antaen merkkiä ulospäin.) Tule! (Kyrö tulee hiipien.) Vihdoinkin!
Pelkäsin jo ettet löytäisi perässäni.
_Kyrö_. Hyvin löysin, kun valossa vietiin. Varoin muuten.
_Inku_. Panitko teljen kuopan suulle?
_Kyrö_. Niin hyvin kuin osasin. Ei hätää! Ei minua ennen huomenta
haeta. — Mutta miten päästä pesästä? Ei ole tarpeeksi pimeä.
_Inku_. Linkun kautta ryteikköön! Saatan käytävän suulle ja neuvon.
_Kyrö_ (katsoo ympärilleen). Missä ovat asujat?
_Inku_. Vierasta väkeä on valkamassa — sekä suvannon selän takana.
Kuningas miehineen on siellä. Vain vartijat jälellä.
_Kyrö_. Siinä halilaiset! — Oispa nyt käsky myöhästynyt!
_Inku_. Mikä käsky? (Tarttuu Kyröön.)
_Kyrö_. Pohjankankaan palosta! — Päästä, opasta! On kiire.
_Pyynikki_ (tulee nopeasti perältä). Hiljaa Inku! Älä pelkää, Kyrö!
Olin aulan takan varjossa. Tulonne näin — ja tuohon ukselle puheenne
kuulin —
_Kyrö_ (käheästi). Petätkö, kuningatar?
_Pyynikki_. Vaikene, Kyrö! Olen itse petettävissä. Vie mukanasi!
Pelasta minut!
_Kyrö_. En voi —
_Pyynikki_. Voit, kun viet. Me Inkun kanssa saukkoina sukellamme.
_Kyrö_. En voi — itse juoksen, soudan — tai kärppänä vilahtelen
viidakoissa.
_Pyynikki_. Vie, tai melun nostan!
_Kyrö_. Jos meluat, niin sanon, että paeta aioit — pyysit meitä
auttajiksi.
_Inku_. Tyynny, valtiatar! Kyrö tulee takaisin, jos voi, ja päästää
meidät pälkähästä. Tuletko?
_Kyrö_. Ehkä jo aamun valjetessa — ennen sotijalojen tuloa. Kiireesti
nyt! Tule, Inku! Mulla on tärkeä täytettävä. (Menee oikeasta uksesta.)
_Inku_. Poistu, valtiatar, huoneeseesi! Palaan heti.
_Pyynikki_. Jos et palaakaan?
_Inku_ (naurahtaa katkerasti). En ole täällä pakoa varten. (Menee Kyrön
perässä.)
_Pyynikki_ (seisoo liikkumattomana paikallaan, puoliääneen mutisten).
Jos Lemma ei olisi Teivaan poika, niin toista tästä tulisi — tunnen.
Mutta nyt? Leimuaa säälin. Tukalan tilansa tunnen. — Mutta — kun ei hän
voi — miksi ei joku toinen? Kuka toinen? En ketään tarpeeksi tunne.
Ei ketään ole! Auttajaa ei! — Auttajaa? Ollapa mies, niin oma apuni
olisin — kyllä tietäisin tekoni. (Lyö rintaansa.) Tunnen sen täällä ja
tajuan. — No, miksi sitten —? Niin — miksi muita? Miksi en itse? Miksi
naisen vain on naurettava, itkettävä, kaulanauhassa kuljettava? Miksi?
(Kävelee kiivaasti, pysähtyy.) Siksi kai, ettei kykene. (Melua ulkona
oikealla. Katkeralla, itkunsekaisella sävyllä.) Eihän teuras tenään
pysty — se vain kuin minä — kytkyessään teutaroi —. (Kävelee tuskassa
väännellen käsiään).
_Inku_ (tulee). Pois! Nopeasti pois! Kuulin linkun takaa ääniä,
askeleita.
_Pyynikki_. Mitä tästä nyt tulee?
_Inku_. Luulen, että vaino jo veräjällä vartoo — lienee heillä nyt
muuta miettimistä kuin meitä — Mennään maata — ja ovi salpaan! Ollaan
kuurussa, kunnes talossa hiljenevi! Pian! (Työntää Pyynikin edellään
Pyynikin huoneeseen, sulkee uksen jälkeensä. Näyttämö on hetken
tyhjänä, kuuluu vain sekavia ääniä oikealta.)
_Teivas_ (tulee oikealta). Vuoteessani maatkoon Halin urho! En
sairaalta apuani kiellä.
_Lemma_ (tulee perässä). Kauniisti teit, kun kuolevaiselle katon annoit
— mutta — teitkö viisaasti!
_Teivas_. Mitä epäilet?
_Lemma_. Oliko sairas halilainen?
_Teivas_. Oli. Näin sen. Silmä sammunut, samea.
_Lemma_. Annoit parhaat miehet — kaksi parasta — pantiksensa!
_Teivas_ (istuutuu pankolle). Oli päällikön arvon mukaista. Istu tuonne
peräpankolle — jutellaan. — Et lie melto mietteissäsi — vaikk'ei tarmoa
tekoihin sulla.
_Lemma_ (menee istumaan). Paras ettei kaikkeen pysty mitä mielii.
_Teivas_. Niinkö? Nyt ei kysytä haavemieltä, ei unia, ei utua.
Huomaatko tilamme?
_Lemma_. Näyttää pahalta.
_Teivas_. Toivottomalta.
_Lemma_. Heitä hiiteen kuninkuus!
_Teivas_. Kuninkuus? (Naurahtaa halveksivasti.) Edeltäjäni sen
hankkivat. Minä sen kielsin itseltäni silloin — kun pirkat typerän
työnsä tekivät —
_Lemma_. Kun eivät Ulvea mereen ajaneet?
_Teivas_ (kiivaasti). Niin! Kun eivät totelleet minua! Niin! — Nyt
isännöi Ulve Kokemäellä. Hali on sotajoukkoineen suvannon takana,
lähetit valkamassa — ja täällä — lapat karkumatkalla —. (Nousee.) Horna
minut periköön, jos tästä pihdistä Pirkkala pääsee! — (Istuutuu Lemmaa
vastapäätä.) Sanoppas! Miksi kaikessa suuressa minua vastustetaan? Sano!
_Lemma_. Kadehtivat. Olet liian viisas heille. Pohdit pulmat, selvität
sotkut ennen heitä. Olet voimakas, raju, ylväs — halveksit heitä.
_Teivas_ (lyö nyrkkinsä pöytään). Roskaa, roskaa kaikki!
(Väsähtäneesti.) Nyt rypekööt roskassansa!
_Lemma_. Etkö aio Pirkkalaa pelastaa?
_Teivas_ (katsoo Lemmaa pitkään). Kelle sen pelastaisin? Sinulleko?
Hm! Pakenisit Taanperän kosken taakse — ja sieltä ikuiseen itään,
rannattomille rajoille. Niin pakeni Siurakin tänne. Koskien, virtojen,
järvien peittoon rakensi tämän rasian.
_Lemma_. Pelasta Pirkkala Pirkkalalle!
_Teivas_ (synkästi). Olen kaikkeni yrittänyt. Jo kerran tartuin uhkaan,
pakkoon. Kaksi pahinta pirkkalaista vaadin taistoon tanterelle — ja
tapoin. Silloin tottelivat toiset — toiset pesiinsä piiloontuivat.
(Pyyhkii otsaansa.)
_Lemma_. Sanoin jo — heitä hornaan kuninkuus! Elä vain itsellesi!
Metsällä käy ja kalalla! Et konsa lapan rahoista riitaan käy. Mulla
rahoista paarret notkuu, riista-aitat ahdingossa. Yksin teen kaikki —
kymmenen lapan edestä.
_Teivas_ (vakavasti). Pirkkalan turvassa tupasi on, olet vauras, vapaa.
Mutta hajoita yhteys, voiman lähde — niin näet! Heitä heimo hujan hajan
— niin pian sen kokoo vieras valta omaksensa, orjaksensa. Missä silloin
rahat, riistat? — Jos näkisit eteesi, näkisit tuhon — (painaa pään
käteen) — heimon tuhon — turman suurimman tuhoista.
_Lemma_. Eikö mitään voisi —?
_Teivas_ (nousee, katkerasti). Jos nostat pirkan hengen haudastansa.
Sen hengen, joka Pirkkalan perusti.
_Lemma_ (nousee innokkaasti). Kohta on täällä Pirkkalan parhaat koolla
— sotijalot sankarit! Puhu huomenna heille kuin mulle nyt — niin
seuraamme sinua kaikki.
_Teivas_ (katsoo ihmetellen). Sinäkin? Valjaista vapaa mies — oman
tahdon tuudittuja?
_Lemma_ (häpeillen). Ei veritekoihin luontoa mulla — olen heikko. —
Mutta jos vapauttani vaanii vieras — ellei rauhaa anna vainolainen,
niin — sen tunnen — syntyy minussa kyinen kyky, karhun sappi saivartavi.
_Teivas_ (iloisesti hämmästyneenä). Lemma? Sinä! (Menee, ottaa Lemmaa
kädestä.) Lemma! Kotiinko koidut? Povelleniko palasit? — Jos sinut
saan taas sankariksi, löysin syyn suurihin tekoihin, löysin puolen
Pirkkalata.
_Lemma_. En pysty paljoon — vähäni annan — heimon edestä elän, kuolen.
Ymmärsin ajusi ytimen.
_Teivas_ (riemussa). Näetkös! Hädän tullen haudat aukee, astuu esiin
kuolleet pirkat, sadat urhot, sankat parvet. Sinun kauttasi puhuvat!
_Lemma_. Vähän vainajat minussa voivat —
_Teivas_ (keskeyttää). Kaiken voivat. (Siirtyy vähän oikealle.) Ensin
sinussa — sitten muissa. On kuin olisi uusi huomen — uusi päivä
valkeneisi. — Tunnen — vainajat tulevat Tuonen takaa — Manan mailta —.
(Vilkkaasti.) Tätä olen toivonut, halunnut. — Nyt on mulla uutta voimaa,
tarmoa, tukea. — (Raskaasti.) Jo lopun näin selvänä edessä.
_Lemma_. Minkälaisen?
_Teivas_. Halien, Ulven rosmojen voiton.
_Lemma_. Minne me?
_Teivas_ (halveksien, katkerasti). Me? — Lapat pakenevat pohjoiseen —
pirkat — jäännökset perässä — kuin paarmaparvi karjan jälkeen — elämään
siellä erämaissa lappaheimon syöttiläinä — vapaasti riistäen, vapaasti
ryöstäen, ilman rajaa ja lakia. Hyi!
_Lemma_. Mikset ennen näin puhunut? Olisin toisin ymmärtänyt. — Nyt
sinua seuraan silmitönnä. Käske, määrää! Nyt näen — olet yksin kaikki!
Ilman sinua on Pirkkalan satu lopussa. Sano, mitä teen!
_Teivas_. Huomenna sanot sanasi käräjillä. Sanasi tehoavat. Olit
vastustajistani väkevin, kun olit — niin läheinen —
_Lemma_ (istuu raskaasti). Olin poikasi — ja sentään luopio.
_Teivas_ (murheisesti). Niin — sitä paljon surin, murehdin.
(Iloisesti.) Mutta nyt on toisin. Olet parahin apu, kun annoit luottoni
takaisin. —
_Lemma_ (nousee, vilkkaasti). Entä jos lähtisin vartiotulille
valkamaan —? _Teivas_. Lähde! Siellä on miehiä koolla — ja toisia
tulee pitkin yötä. Puhu järkeä jääräpäille! Tämä päivä on ratkaiseva —
painummeko paimenheimoksi pohjolan perille, tai seisommeko, sotaanko
ryhdymme hengen eestä.
_Lemma_. Oitis lähden. Hahmoittele sinä tekojen teelmä! Me toivosi
todeksi teemme. (Menee Teivaan ohi.)
_Teivas_. Luotanko sinuun?
_Lemma_ (kääntyy). Luota!
_Teivas_. Kaikessa?
_Lemma_ (on hetken hämmentynyt, sitten rajusti, ojentaen kätensä). Niin
— kaikessa! (Menee nopeasti.)
_Teivas_. Minä valvon vartijoita. (Menee oikealle hitaasti.)
_Inku_ (kurkistaa vasemmasta uksesta, tulee esille). Tyhjä on pirtti.
Poissa ovat. Tule turvassa, jos haluat. (Kurkistaa perältä.) Ei ketään
näy.
_Pyynikki_ (tulee.) Keitä olivat?
_Inku_. En tiedä. Eiköhän toinen lie ollut kuningas.
_Pyynikki_. Mitä puhuivat? Kuulitko?
_Inku_. Ääniä kuulin, en sanoja. — Miksi tulit? Olisi paras tosissa
makuulle mennä, eikä yötä kuhkia valvehilla.
_Pyynikki_. Sama mulle mitä teen! — (Kävelee tuskaisena.) Selvintä
olisi ollut seurata Kyröä, mutta eipä matkaansa huolinut.
_Inku_. Lupasi palata, jos voi. Mun on huollettava, että salatie on
teljetön. Siitä sovimme.
_Pyynikki_. Jos voi — niin! En siihen luota! Luotatko sinä? Et — sen
näen.
_Inku_. Ellet voivottelisi ja voihkisi, niin jotakin tästä tulisi.
_Pyynikki_. En voihki, jos edes jotakin neuvot.
_Inku_. Ei istu neuvo kielenpäässä turhemmassakaan tilassa. Tiedätkö,
mikä tässä on menossa?
_Pyynikki_. Henki — kaikki!
_Inku_. Oletko valmis kaikkeen — jos ei onnistuta?
_Pyynikki_. Valmis olen.
_Inku_. Istu hiljaa, tasoita mieli! Vielä ei ole mihinkään aika. Minä
kuuntelen, kurkistelen (Menee äänettömästi oikeanpuolisesta uksesta,
palaa hetken kuluttua, sulkee uksen.)
_Pyynikki_. Poistitko teljet?
_Inku_ (ärtyneesti). Älä hupsuja höpise! Menossa on Kyrö — ei tulossa.
— Kuuntelin kuninkaan seinustalla.
_Pyynikki_. Mitä kuulit?
_Inku_. Hiljaa! Joku astuu aulan tiellä —
_Pyynikki_ Poistutaan — lie Teivas —
_Lemma_ (tulee nopeasti perältä). Vai naiset täällä — keskiyöllä! Missä
kuningas?
_Inku_ (nopeasti). Kuningas nukkuu. Älä häiri häntä!
_Pyynikki_ (menee Lemmaa vastaan). Lemma! Onneksi tulit! Tulit kuin
armahin ajatus!
_Inku_. Pakise, valtias, Pyynikille! Menehtyneen mieli nosta! Paremmin
sinä taiat tunnet. Minä vaanin, vartoelen —. (Menee perälle.)
_Pyynikki_. Älä Inkua ihmettele! Hän on puolellamme — lempeni tuntee —
tuskani tietää. Mutta sinä et tunne äskeisintä.
_Lemma_. Mitä?
_Pyynikki_. Ei päästä Teivas minua täältä — ei edes isoni hautajaisiin —
_Lemma_. Ei voikaan päästää — Halin joukot jo —
_Pyynikki_. Mitä Halin joukoista minulle!
_Lemma_. Ei voi panna saattuetta — ei voi vähentää väkeä.
_Pyynikki_. Sitä ei sanonut syyksi. Saneli jo saattajatkin, soutajat ja
päällikönkin —
_Lemma_. Kenen?
_Pyynikki_. Sinut.
_Lemma_. Ei silloin tiennyt Teivas vainolaisten tulosta.
_Pyynikki_. Mitä haastat Hälistä? Sotket heidät vainolaisiin.
_Lemma_ (kääntääkseen keskustelun). Lapatkin lietsovat vihoja. Kyrö on
paennut.
_Pyynikki_. Tiedän.
_Lemma_. Tiedät?
_Pyynikki_. Pelastaisi ehkä minutkin — jos voisi.
_Lemma_ (kiihtyneesti). Yhteistä jotakin lie tekeillä teillä. En halua
kuulla — on parempi mulle, ja sulle myös.
_Pyynikki_ (eloisasti). En välitä minäkään niistä! Joutavaa tuo kaikki!
Välitän vain sinusta — ja sinuun uskon. Ajattele, mitä Teivas tahtoo!
_Lemma_. Mitä?
_Pyynikki_. Hän uhkaa —
_Lemma_. Sano!
_Pyynikki_ (nojautuu Lemman rintaan). Povellesi pääni peitän —.
(Kuiskaten.) Kun en taivu suosiosta — väkisin tekee naiseksensa —
uhkasi jo tänä yönä — säästi vielä — armon antoi — ainakin lupasi —
_Lemma_ (tuskassa). Katkot sisuni siteet kaikki, ratkot, raastat
— rukoilen sinua — istu, Pyynikki rauhoitu! — (Kuljettaa Pyynikin
peräpankolle.)
_Pyynikki_. Lemma!
_Lemma_. Säästä selvää järkeäni! Estä turmion tuloa! (Palaa pöydän
etupuolelle.)
_Pyynikki_. Ethän hylji — ethän petä nuorta lempeämme? Tapat, jos
tyköäsi työnnät —
_Lemma_ (ottaa kiinni päästään, avuttomasti). Älä, Pyynikki, älä hornan
hehkuun tulta lietso — minä tuskaani tukehdun. (Vaipuu väsähtäneesti
pankolle.) Jos näkisit sisuni palavan — verikielisen taistokentän, niin
apua toisit, armahtaisit —
_Pyynikki_. Kuinka toisin —?
_Lemma_ (tuskassa). En tiedä! Tukahduta tuli roihuava! Vettä heitä!
Säti, soimaa, sadattele, — tuhansin tihuin tiuski, toru!
_Pyynikki_ (hellästi moittien). Lemma! Säälin sinua.
_Lemma_ (kiivaasti). Tämä ei säälistä parane — se pahenee. Ymmärrä
tavaton tilani!
_Pyynikki_ (surumielisesti). Toinen olisi toisellainen. Olet pojaksi
liian kelpo.
_Lemma_ (purkautuen). Liian? Liikaako on lehti puussa, vilja maassa?
Tiedätkö mikä on kuningas? Tunnetko Teivaan?
_Pyynikki_, (nousee). Mutta — jos häntä ei olisi?
_Lemma_ (nousee). No, niin — jos ei olisi — tai jos olisin tavannut
sinut ennen kuin hän, olisi tässä toinen olo — olisit sinä — oksin minä
— olisi hehkuinen elämä —. (Siirtyy oikealle, kiivaasti.) Ei, ei! Ei
sinne päin! Aatos on varas, roisto. En saa, en voi!
_Pyynikki_ (tyynesti). Näen sen. Et voi meitä auttaa.
_Lemma_ (kävelee hitaasti valtaistuinta kohti). — Jos olisi toinen aika
— kyllä tietäisin tekoni. Siuran kuohut sammuttaisivat tuskani purevat
poltot. Siinä lohtu — siinä loppu! Mutta nyt?
_Pyynikki_. Mitä sitten nyt?
_Lemma_ (kuin itsekseen). Heimon vaara on varjeltava! Teivaan
kuningas-ajatuksen täytyy voittaa — tai on ikuinen tuhomme tullut. En
heikontaa voi häntä — en! Jos pienet pyyteeni tielle toisin — voisin
surmata sukuni — kansani kaiken. Ei sitä! Jokainen hänen aseekseen — ja
minä ennen muita!
_Pyynikki_. Mitä nyt on tekeillä? Puhuit äsken halista, lapasta — en
ymmärtänyt —
_Lemma_ (kuin heräisi, katsoo Pyynikkiä, menee nopeasti hänen luokseen
ja tarttuu hänen käteensä). Anna mulle anteeksi, armas! En voi olla
itseni, omani. Minun täytyy mennä — jo viivyin liikaa.
_Pyynikki_ (kiihkeästi). Mitä on tekeillä?
_Lemma_. Täytyy kai sun tietää totuus — eihän sota salassa pysy —
_Pyynikki_. Sota?
_Lemma_. Niin — halit, rosmot, lapat liikkuvat sotajalalla — kaikki
vasten Pirkkalata. Meillä on tosi edessä.
_Pyynikki_ (henkeään pidättäen). Entä muilla? Rosmolaisilla, lapoilla?
_Lemma_. Heikommat kai syrjään sortuvat. Tämä on kahden kansan kamppa.
_Pyynikki_ (pelokkaasti). Mitä siitä jälelle jäänee?
_Lemma_ (rajusti). Joko Pirkkalan kuningas — tai Halin satakunta
sarvipäätä — ja minusta (tukahtuneesti) murheen muisto Pyynikille —
tyly tyhjyys —. (Ääni kätkee.)
_Inku_ (tulee nopeasti). Soihtujen valossa kulkevat edestakaisin —
jotakin nuuskivat, hakevat.
_Lemma_ (lämpimästi). Jää hyvästi — ikimielitietty — hyvästi —
pilvi-Pyynikkini! (Syöksyy ulos.)
_Inku_ (katsoo Lemmaa ja Pyynikkiä, hiljaisesti), Siipirikkoina kaikki
sirkut kotkan kynsien kolossa! (Tulee alas.) Olet kalvas kuin kuollut —
tuijotat kuin Tuonelasta! Liiku, pursu muutoin paikalle pakahdut.
_Pyynikki_ (vaipuu hitaasti istumaan). Tulee sota —
_Inku_ (puoliksi itsekseen). Tulee — kuulin tuolla — tulee kerran
totta —
_Pyynikki_ (pyyhkii otsaansa, kiihkeästi). Siellä ovat Halin sotijalot
joukkoinensa — niinkö?
_Inku_ (innokkaana). Leiriintyneet Tyhjäänperään, suvannon rannalle —
vastapäätä valkamata — tulleet maitse — muutamat venheillä vesitse —
kai neuvonpitoon, tuumitteluun — pirkoille lakia lukemaan —
_Pyynikki_ (tuijotellen). Siellä mun on sukuni suuri, heimokansani,
vereni väki —
_Inku_. Siellä.
_Pyynikki_. Ja täällä heidän tulonsa syy, sotansa synty!
_Inku_. Siksi tähtäävät tänne, kohden tätä taloa.
_Pyynikki_. Teivasko tiellä on vai Pirkkala?
_Inku_ (kähisten). Teivas — Teivas yksin on pirkan pihti!
_Pyynikki_. Eikä Lemma?
_Inku_. Lemmako? Lemma on sovussa kaikkein kanssa — ei konsa riitoja
rakenna.
_Pyynikki_. Mutta seisoo pirkan puolella —?
_Inku_. Isänsä poika! Minkä mahtaa!
_Pyynikki_. Ja minä — kuningatar — minkä mahdan —
_Inku_. On ero teillä! Lemmalla täällä on veriheimoa — sulla vain vihan
väkeä.
_Pyynikki_ (nousee). Maltahan! Tää selviää. (Kävelee hitaasti
valtaistuinta kohti.) Jos Teivasta ei olisi — ei' olisi haleilla
vahingon vaaraa — en olisi minä täällä — ehkä olisin tavannut Lemman.
Kaikki olisi toisin. Mutta Teivas on — ja siitä tää sekainen vyyhti.
(Istuutuu ajatuksissaan valtaistuimelle.) Teivas voi voittaa halit —
voi masentaa, musertaa, tuuleen hajoittaa. — Luuletko, että Teivas
voittaa?
_Inku_. Pirkat eivät ole konsaan hävinneet.
_Pyynikki_. Luuletko, ettei tulisi sotaa — jos ei Teivasta olisi?
_Inku_. Varmasti uskon — ei tulisi.
_Pyynikki_. Mulla on monta syytä —!
_Inku_ (oivaltaa, menee Pyynikin luo.) Sulla on kaikki syyt!
_Pyynikki_. Ensin on omani —
_Inku_. On sukusi pelastus!
_Pyynikki_. Sitten on Lemma —
_Inku_. On monen heimon turma tulossa!
_Pyynikki_ (naurahtaa katkerasti). Syitä on sylimitalla — voimaa vainen
vaaksan verta.
_Inku_ (katsoo ympärilleen). Voima vaaraan viekottelee — oveluus
oppaana parempi. (Vetää puukon povestansa.) Tätä katso ja tähyä! Tämä
on teräs Turjan työtä — on taikojen takoma. Tällä Kyrö Inarin iski,
tappoi neito-parkasensa. Kun tällä iskee — osuu aina — hengen heittää.
Tämän hioin hornavaloin — varovasti — katso! — jäljen jätin. Tuo tahra
on Inarin verestä.
_Pyynikki_. Mitä aiot?
_Inku_ (hurjana).
Haaska-haukan, kumakotkan
tapan tällä puukollani,
verivirtahan upotan.
_Pyynikki_ (kiihkeästi, nousee). Milloin? Milloin? Tee se oitis!
_Inku_ (masentuen). En voi! Taljoillansa peto nukkuu — lojuu salpojen
takana.
_Pyynikki_ (hurjana). Tänne! Anna tänne! (Tempaa puukon Inkulta.)
_Inku_. Mitä mielit? Hilly, hurja!
_Pyynikki_ (kähisee haltioissaan). Ei ole salvassa uksi. Minut kutsui
vierehensä, vuoteellensa, taljoillensa —
_Inku_. Järkiisi palaa —!
_Pyynikki_. Väisty! Lemman, itseni, sukuni pelastan.
_Inku_. Vaimenna vihasi voima — jäädä mieli, jäähdyttele —
_Pyynikki_ (menee vasemmalle). Katala on kylmän kosto! Minä liekein
tulta tuiskin!
_Inku_ (tuskassa). Muistatko majansa — vuoteensa paikan —?
_Pyynikki_. Näytit kerran riettaat riu'ut — kiimapatjat pirkkalaisen —.
(Syöksyy oikealle.)
_Inku_ (putoo polvilleen valtaistuimen juurelle). Oi, suuri Kohta,
armas Osmo, vainajien voimat kaikki! Herää henki ihalan Inarin! Tulkaa
kaikki! Apuun tulkaa! Ohjatkaa kättä pyhäisen immen — ettei isku
harhaan eksy — ettei turmio tulisi! Manaan mahdit alta maan, ilmasta
immen, vedestä vedän! Avuksi, kaikki! Avuksi! (Vaipuu kasvoilleen
maahan. Näyttämö on hetken tyhjänä.)
_Pyynikki_ (tulee hitaasti, horjahdellen). Tuossa puukkosi! (Heittää
puukon lattialle.) Poveesi pistä!
_Inku_ (ottaa nopeasti puukon, katsellen sen terää, riemastuu). Verta!
(Hypähtää ylös.) Pirulaisen pirkan verta!
_Pyynikki_ (vaipuu pankolle). Tunnen kuin tyhjeneisin — hupenen —
haihdun — vapisen — kuin viluinen värjöttelen —
_Inku_. Jo työsi teit, terä kirkas —
_Pyynikki_ (kiivaasti). Piiloon pane! Etkö kuule!
_Inku_ (piilottaa puukon poveensa). Oikeinko osasit —?
_Pyynikki_. Vaikene! — Mene! Etsi Lemma!
_Inku_. Niin, totta — Lemma! Sekaisin olen. (Menee perälle.) Tuossa
tulee Lemma! (Juoksee kuningattaren huoneeseen. Pyynikki kääntyy
tuijottamaan ukselle.)
_Lemma_ (tulee nopeasti). Täytyy herättää kuningas —
_Pyynikki_ (nousee). Lemma! Tule tänne! Tue minua!
_Lemma_ (tulee Pyynikin luo). Oletko sairas?
_Pyynikki_ (nojaa Lemmaan). Armahin, omani! Jousen jänne jo laukesi,
väsähti. (Teivas tulee hitaasti ukselle.)
_Lemma_. Mene vuoteellesi! Minä herätän kuninkaan.
_Pyynikki_.. Teivas ei koskaan herää.
_Lemma_. Mitä?
_Pyynikki_. Olemme vapaat — ikuisesti onnelliset — Teivas on kuollut —
_Lemma_. Mitä hourit? Päästä — katson —
_Pyynikki_. Älä, älä! Sanani usko! Minä surmasin kuninkaan.
_Lemma_. Surmasit — sinä! (Työntää Pyynikin pankolle, juosten oikealle,
mutta ei ehdi ulos, kun Teivas astuu nopeasti Pyynikkiä kohti.)
_Pyynikki_ (kirkaisee ja hypähtää ylös, paeten pöydän taa). Älä, älä!
Apua-a-a! (Vaipuu pyörtyneenä lattialle.)
_Teivas_. Katso, onko totta! Onko surmattu Halin urho! (Lemma tempaa
kynttilän seinältä ja menee nopeasti. Teivas jää tuijottamaan
Pyynikkiä.)
_Lemma_ (tulee). On — surmattu. Puukolla rinta puhkaistu —. (Teivas
luotuaan tuijottavan katseen kumpaankin, vaipuu hitaasti pankolle, pää
käsiin.)
Väliverho.