Lemminkäinen tuli Sukkamielen kummusta. Kastehelmet kimaltelivat hänen
kutreillaan ja aamun aurinko taittui hänen otsalleen kuin kultalehti.
Ja puut vihersivät hänen ympärillään, tuuli humisi ja kaukana pitkin
taivaan ääriä kierteli kaskenpolttajain sininen savu kuin Kapehen
kaulaliina.
Hän kohotti kätensä kesäisiä ilmoja kohden ja sanoi:
"Tällaisena aamuna jumalat rukoilevat."
Mutta samalla pisti hänen päähänsä, etteihän jumalat voi rukoilla
ketään, koska he kerran ovat jumalia. Hän kulki edelleen, peseytyi
purossa, söi marjoja ja joi koivunmahlaa janonsa sammuttamiseksi. Hän
kuuli käen kukunnan ja heinäsirkkain ilon, näki paimentyttöjen ajavan
karjojaan laitumelle ja sai oravalta männynkävyn hyviksi huomeniksi. Ja
hänen elämänsä riemu puhkesi jälleen sanoiksi:
"Tällaisena aamuna ihmiset tulevat paremmiksi."
Mutta sitten johtui hänen mieleensä, etteihän ihmiset voi tulla
paremmiksi, koska he kerran ovat ihmisiä. Hän kulki kapeata karjapolkua
ja tuli sen lahden pohjukkaan, jonka kainalossa hänen kotinsa oli.
Hän näki venheet ja nuottikodan, näki äitinsä kulkevan tuvan ja
läävän välillä ja kuuli oman orhinsa hirnuvan läheisestä haasta.
Mutta kauempaa ohi kodin näki hän meren ulapan avautuvan sinisenä ja
rannattomana ja aamuisten terhenten tanhun, jotka koettivat viekotella
päivän säteitä pois oikealta tieltä. Ja vielä etempänä, terhenten
tuolla puolen, näki hän neitojen käyvän pitkin tuntemattomien saarien
rantoja ja merimieskylien kohoavan rikkaina ja kylläisinä. Silloin
kiertyivät hänen suupielensä jälleen niinkuin itkuun ja hän sanoi:
"Tällaisena aamuna maa sukii minun suortuviani."
Eikä hänen mieleensä enää johtunut mitään, vaan hän meni kotiinsa,
syleili äitiään, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Arvaa mistä minä
tulen." Mutta äiti sulki hänen silmänsä suuteloilla ja sanoi:
"Sinä tulet sieltä, missä sinun mielesi on. Minun iloni ovat
Lemminkäisen askeleet."