Erääsen metsätorppaan tuli kerran joukko ihmisiä kaupungista ja
kysyivät isäntää.
Isäntä oli perunakuoppaa kaivamassa, mutta hänen tyttärensä seisoi
kaivonvintin vieressä. Samassa tuli isännän veli pellolta ja eräs
vieraista kysyi:
— Onko tuo teidän tyttärenne?
— Ei, vastasi isännän veli. Hän on veljeni tytär.
— Tosiaan. Hän on niin teidän näköisenne.
Keskustelun kuuli isäntä perunakuoppaansa ja se vaikutti häneen niin
kummasti, että hän heti nousi ylös ja kysyi, mitä heillä oli asiaa.
Saatuaan, mitä tahtoivat, menivät vieraat matkoihinsa eikä heitä sen
koommin kuulunut.
Mutta heidän sanansa olivat kummasti vaikuttaneet isäntään. Mitä
enemmän hän asiata ajatteli, sitä todenmukaisemmalta rupesi hänestä
tuntumaan, että lapsi todellakin oli hänen veljensä tytär. Hänen
veljensä oli nuori ja naimaton, hänen vaimonsa vielä kaunis, ja
hän itse vanha ja kivuloinen. Myöskin muisti hän kerran sanoneensa
veljelleen:
— Kuulepas, miksi et sinä mene naimisiin?
— Eihän tuolla asialla niin kiirettä liene, oli hänen veljensä
vastannut.
Niin se oli jäänyt ja veli jäänyt taloon isännän avuksi. Oikeastaan oli
hän melkein kuin isäntä itse, sillä hän oli nuori ja voimakas ja oikea
isäntä taas vanha ja kivuloinen. Siksi ei hän kyennytkään muuhun kuin
kaikellaista pikku näperrystä toimittamaan ja käymään kalalla. Veli
teki työtä pellolla ja tuli siten olemaan paljon yhdessä vaimon kanssa.
Mitä enemmän oikea isäntä asiata ajatteli, sitä todenmukaisemmalta
tuntui hänestä, että häntä oli petetty ja että tytär olikin
hänen veljensä tytär. Hän mietti asiata kokonaisen viikon, mutta
lauvantai-iltana hän sanoi:
— Minä menen kirkolla käymään. Hoitakaa te kotia sillä aikaa.
Sunnuntai-iltana hän palasi ja nukkui yönsä hyvin rauhallisesti,
sillä hän oli käynyt Herran ehtoollisella. Maanantai-aamuna sanoi hän
veljelleen:
— Mene sinä tuon perunakuopan kattoa korjaamaan. Se tuntui olevan rikki
sisäpuolelta.
Veli kiipesi alas perunakuoppaan, mutta isäntä hiipi hänen jäljestään
ja pudotti hänen päälleen perunakuopan tiilisen katon. Sitten meni
hän tupaan, tappoi kirveellä sekä vaimonsa että tyttärensä ja sytytti
lopuksi koko tuparakennuksen tuleen. Kun se oli palanut tuhkaksi, lähti
hän rauhallisesti verkkojaan kokemaan, mutta tultuaan keskelle järveä,
sitoi hän kiviriipan kaulaansa, hyppäsi järveen ja hukutti itsensä.
Hänen lakkiaan ajeli tuuli kauvan aikaa rannasta toiseen.
Se oli syksy eikä kukaan kulkija sattunut metsätorpassa käymään ennen
kuin edellä joulun. Mutta silloin oli kaikki lumen peitossa, ainoastaan
tuvan savupiippu törrötti valkealla aholla eikä koskaan saatu tietää,
mikä oli torpan asukasten kohtaloksi tullut. Yleisesti arveltiin
kuitenkin heidän kuolleen yölliseen tulipaloon.